Jäsenblogi: Oodi nuorisovalmentajille, joukkueenjohtajille ja muille vapaaehtoisille taustahenkilöille

En itse harrastanut nuorena joukkueurheilua, joten omat kokemukseni tällaisesta toiminnasta tulevat vasta kuluvalta vuosikymmeneltä, jolloin omat lapseni ovat harrastaneet jalkapalloa ja salibandyä. 
 
Kun ainakin itselleni tekee tiukkaa ehtiä edes kuskaamaan omia lapsiani joukkueharjoituksiin, mitä tekevät joukkueiden nuorisovalmentajat, joukkueenjohtajat ja muut vapaaehtoisesti osallistuvat taustahenkilöt? He laativat kausi- ja vuosisuunnitelmia, vetävät harjoituksia, miettivät aikatauluja ja varaavat harjoitustiloja, päivittävät nettisivuja ja tietokantoja, viestivät niin lapsille/nuorille, vanhemmille kuin seurankin suuntaan, vastaavat joukkueen rahoista ja käytännössä myös budjetista sekä ylimääräisten varojen keräämisestä, kiertävät mukana pelimatkoilla, sopivat pelejä, turnauksia sekä pelimatkoja, hoitavat kahviloita tai nälkäisten urheilijoiden ruoka-asioita…
Mikä saa järkeviltä tuntuvat ihmiset mukaan tällaiseen rumbaan? Siis sen lisäksi, että he tekevät usein myös päivätöitä ja mahdolliset korvaukset kaikesta tästä ovat parhaimmillaankin minimaalisia (käytännössä maksimissaan bensa- ja kahvirahat, ja siinä se). Helppo vastaus olisi sanoa, että usein sekä valmentajien että joukkueenjohtajien omat lapset pelaavat näissä joukkueissa ja näin aikuiset voivat viettää aikaansa myös yhdessä lastensa kanssa. Tämä on varmasti usein totta, mutta ei riitä kuitenkaan selittämään tämän porukan keskimäärin merkittävää venymistä. 
Tunnen myös itse aktiivisina urheiluseurojen taustahenkilöinä toimivia ihmisiä, joiden omat lapset eivät enää pelaa joukkueessa, eivät ole koskaan pelanneetkaan tai heille ei edes ole omia lapsia. Äärimmäinen esimerkki ahkerasta pitkän linjan paikallisesta urheiluseuran taustahenkilöstä lienee tässä.

Arvostustani otsikossa mainitsemiani henkilöitä kohtaan nostaa myös se, että nuorisourheilun arjessa kaikki ei usein suju kuin Strömsössä. Vanhemmat eivät ole samaa mieltä joukkueiden toimihenkilöiden kanssa ja polemiikkia ja keskusteltavaa riittää – niin kasvokkain kuin somessa. Lisäksi teinien kannustaminen annostelemalla keppiä ja porkkanaa on aina haastavaa. Kuinka yhtä aikaa haastaa nuorta kehittymään ja pois mukavuusalueeltaan, mutta ei kuitenkaan liian radikaalisti? Ja samalla eri tavoin kannustaen, jotta nuoren motivaatio harjoitella säilyisi myös läpi haastavien teinivuosien?   Ja sitten pelimatkat… Kuka tämän jutun lukijoista jaksaisi uhrata lukuisia vapaista viikonlopuista lähteäkseen mukaan pelimatkoille ison teiniporukan kanssa? Etenkin jos on ollut jo oman työviikon aikana vetämässä muutamat iltaharjoitukset? Minä en, mutta silti tiedän monia, jotka ovat toimineet näin jo vuosien ajan.  
Haluan kiittää näitä otsikossa mainittuja henkilöitä myös siksi, että vain näin heidän nykyiset valmennettavat nuoret saattavat myös itse toimia jonain päivänä aloittelevina valmentajina, joukkueenjohtajina ja taustahenkilöinä. Siksi kaikilla näillä urheiluseurojen toiminnassa mukana olevilla aikuisilla on pohjimmiltaan suuri kasvatusvastuu, koska heitä kuunnellaan ja heiltä opitaan. He ovat roolimalleja ja esikuvia. Näiden henkilöiden toiminnassa voidaan nähdä akateemisessa mielessä yhteyksiä aina paikalliseen kestävään kehitykseen, demokratiakasvatukseen ja kansalaisvaikuttamiseen asti. 
Nykypäivän vaatimusten ja teknologioiden tykityksessä saamme olla kiitollisia näille henkilöille, jotka vapaaehtoisesti pyörittävät urheiluseurojen välillä harmaatakin arkea ja toisaalta kilpailutilanteiden hektisiä hetkiä. Nämä henkilöt mahdollistavat lapsillemme urheilullisemman sekä monimuotoisemman arjen, lapsuuden ja nuoruuden. 
Ansaitsette kiitoksemme ja arvostuksemme kiitos.  
– Pekka Hytinkoski

Mielekkäät tomaatit – mielekkäiden työskentelytapojen kokeilua

Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä tavoittelemme mielekästä elämää. Yksi tapa tehdä sitä on etsiä kokeillen meille mielekkäitä toimintatapoja. Jaamme tässä viimeisimmän kokeilumme.

Palaverit ja kokoukset taitavat olla yksi työelämän kirous, joka pääsee usein valituksen aiheeksi. Meillä osuuskunnan jäsenten tapaamisissa juttua riittäisi vaikka loppupäiväksi ja keskustelut tuppaavat rönsyilemään. Keksimme siis soveltaa palaverien pitämiseen kirjoitustreffeillä henkilökohtaisen työskentelyn jaksottamiseen käyttämäämme Pomodoro-tekniikkaa. ”Tomaattitekniikassa” on siis ideana jakaa työskentely yleensä 25 minuutin intervalleiksi, joita kutsutaan ”tomaateiksi.”

Eilen pidimme ensimmäisen ”Mielekkäät tomaatit” -tapaamisen. Työskentely oli helppo järjestää: jäsenemme Taru ja Piritta olivat kirjoitustreffejä pitäessään keksineet kokeilla tomaatteja ryhmätyöskentelyssä ja keksivät siinä samalla muutamia ajankohtaisia kysymyksiä, joita jäsenten olisi hyvä käsitellä yhdessä. Piritta suunnitteli suurpiirteisesti tapaamisen etenemisen  ja valmisteli yksinkertaisen tilan: kokoushuoneen varustettuna valkotaululla, muistiinpanovälineillä ja kännykän ajastimella. 
 
Aloitimme tapaamisen perinteisesti kysymällä kaikilta läsnäolijoilta ”Mitä sulle kuuluu?” Sitten otettiin kaveriksi kännykän ajastin. Käsiteltävien kysymysten, tai oikeastaan teemojen, valitsemiseen käytettiin 10 minuuttia. Piritta esitteli aiemmin keksityt teemat, muut lisäsivät ehdotuksia ja neuvotellen valittiin kolme tärkeältä tuntuvaa: mielekkyyskoulutus, toiminnan fokusointi ja näkyvyys. Teemojen pohtiminen jo etukäteen ja ajastimen tuoma paine auttoi valitsemaan kysymykset nopeasti ja siirtymään itse tekemiseen.
Kymmenen valmisteluminuutin aikana päätettiin myös yhdessä, miten teemoja käsiteltäisin: ensimmäisten teemojen kohdalla jokainen saisi pohtia kysymystä 5 minuuttia itsekseen ja sen jälkeen keskusteltaisin 20 minuuttia. Lyhyt reflektio yksin auttoi orientoitumaan kysymykseen ja omien pohdintojen jakaminen takasi sen, että jokainen tuli kuulluksi. 

25 minuutin työskentelyn jälkeen ajastin soi ja oli viiden minuutin tauon vuoro. Oli hauska huomata, että 25 minuutissa pääsi yhteen teemaan mukavan syvälle. Ei tuntunut, että keskustelu jäi täysin kesken. Pikemminkin huomasimme, että yhden tomaatin keskustelu soljui luontevasti kohti seuraavaa tomaattia eli juttua päästiin jatkamaan heti hieman eri fokuksella. Huomasimme myös, että ensimmäisen tomaatin jälkeen oli tarpeen tarkentaa, mitä seuraavassa sessiossa olikaan tarkoitus käsitellä.

Laitoimme tauonkin ajastimelle, jotta se ei venyisi. Tauko teki työskentelystä fyysisesti mielyttävämpää, sillä kokoushuoneessa happi tuntuu loppuvan kesken ja pirisemään pärähtävä ajastin saa pomppaamaan kuin itsestään ylös tuolista. Selkeä tauko antoi myös tilaa rauhoittua.

Työskentelyn lopussa keräsimme yhteen heränneet ideat ja tehdyt päätökset. Mielekkäät tomaatit tuotti meille selkeitä toimenpiteitä, kuten suunnitelman tämän blogin ryhdistäytymiseen: jatkossa kuulet meistä joka toinen tiistai! 
Mitä kokeilu opetti meille? Ainakin sen, että työskentelyn rytmittäminen sopivan pituisiksi intervalleiksi toimii niin yksin kuin ryhmässä tehtävässä työskentelyssä! Tuntui myös hyvältä, ettei keskustelu lähtenyt liikaa harhailemaan. Käsiteltävien kysymysten tarkka valinta ja ajoittaminen yhdessä saivat työskentelyn tuntumaan ryhdikkäältä, mutta ajastin ei onneksi tehnyt siitä liian jäykkää.Tällainen työskentely toimi meillä hyvin, koska tunnemme toisemme ja keskustelutyylimme. Mikäli paikalla olisi isompi ja toisilleen tuntemattomampi porukka, olisi vaarana muutaman osallistujan dominointi keskustelussa.

Jatkamme Mielekkäässä kokeiluja mielekkäiden käytäntöjen maailmassa! 

– Piritta