Minä olen kasvatustaiteilija – ja sinä olet?

Edellisen kerran kirjoittaessani Mielekkään blogiin runoilin, miten kaipaisin solahdusta äitiysfarkkujen ja imetyshuppareiden armolliseen suojaan, pakoon työnhaun armottomuudelta. Enpä olisi uskonut tuolloin, että kaipaukseeni vastattaisiin ja saisin vielä ihailla iltatähteä.

”Kuka sinä olet”,

kuiskaan sipaisten silkkiposkeasi.

”Ou”,

kujerrat vastaukseksi

venyttäen hymysi silmiin asti,

silmiin, joihin kaikki kaikkeuden

vastaukset mahtuvat.

”Kuka minä olen”,

kysyn itseltäni.

En ainakaan sama kuin ennen sinua.

Jokainen syliin annettu lapsi

on kasvattanut äitiyteen uuden kerroksen.

Ja joka kerran

polvet notkollaan nöyryydestä

kiitän pienestä ihmisestä,

koko äitiydestä.”

Samalla kun olen tutustunut uuteen perheenjäseneemme, olen pohtinut. ”Kuka minä nyt olen?” Mihin lokeroon itseni asettelisin? En olekaan enää epätoivoisesti työtä etsivä musiikkipedagogi tai kasvatustieteilijä pohtimassa, minkälaiseen työhön koulutustani voisi soveltaa. Vauva ratkaisi hetkellisesti työttömyysongelman. En oikein tunne olevani samaa joukkoa kotiäitienkään kanssa. Suurin osa ystävistäni, joiden kanssa aikoinaan jaoin kotiäitiyden iloja ja suruja, ovat siirtyneet jo työelämään. Perhekerhoissa ja muskareissa käyvät äidit ovat enimmäkseen vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Identiteetin kannalta olisi tärkeätä kuulua johonkin porukkaan. Riittäisikö tämä suuri perhe vastaamaan tähän tarpeeseen?

Imetyshuppari ylläni, pienokaista ruokkiessani olen nauttinut vauva-ajan onnenhetkistä ja samalla lukenut Anu Silfbergin kirjoittamaa kirjaa ”Äitikortti”. Silfberg pohtii äitiyden mustaa aukkoa ja sitä, voiko äitiys olla koko identiteetti ja mitä tapahtuu, jos koko minuus muotoutuu äitiyden varaan. Kyllä äitiyteen voi hurahtaa ja äitiyden mustaan aukkoon voi hukkua. Siitä olen Silfbergin kanssa samaa mieltä.

Viiden lapsen äitinä äitiyteni on ollut pitkähkö kasvuprosessi, joka varmasti jatkuu samaa tahtia, kun lapset saavuttavat eri ikävaiheita. Esikoisen aikaan olin epävarma, ylihuolehtiva äiti, jonka hoitolaukusta löytyi varavaatteillekin varavaatteet ja varavaipalle varavaippa. Saatoin jopa imettää työntäessäni rattaita, jotta pikkuisella olisi varmasti hyvä olla, eikä tarvitsisi itkeä. Toisen lapsen aikaan ihmettelin, mikseivät kädet riitä ja miksi joku aina itkee tai kitisee, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kolmannen vauvan aikaan olin jo hieman rennompi kuin äitiyden ensiaskelissa. Hyväksyin sen, että kaaosta ei voi täysin hallita, mikä oli luonteelleni suurtakin suurempi haaste. Kun perheessämme oli neljä alle kouluikäistä lasta, aloin olla äitiyden mustassa aukossa jo viimeisiäkin sormenpäitäni myöten. Koko arki pursui äitiyttä ja yritin venyä suorituksiin, joihin minun kaltaiseni ja luonteiseni ihminen ei revennyt. Uupumus oli väistämätön ja jossain määrin kai itsensä kadottaminenkin. En osannut enää edes nukkua. Äitiyden mustaan aukkoon voi varmasti hukkua ilman uupumustakin. Minulle se oli käännekohta, jonka avulla löysin tavan olla enemmän omannäköiseni äiti.

Pikkuhiljaa opin jälleen nukkumaan ja laittamaan myös ympärilleni rajoja, jotka tukivat omaa jaksamistani. Joistakin äitiyden ihanteista jouduin luopumaan, ehkä ne olivatkin epärealistisia. Ylipäätänsä uupumuksen tai tyytymättömyyden juuret löytyvät usein siitä, että ihanneminä ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan. Nukuttuani pahimmat väsymykset pois löysin myös äitinä olemisen rinnalle asioita, jotka olivat olleet ominta minääni ennen lapsia. Kotitöiden lomassa ja pieninä vapaina hetkinä kirjoitin runoja pikkuisille paperilappusille. Välillä soittelin kamarimusiikkia yhdessä viulisti-ystäväni kanssa, joka myös on suurperheen äiti. Näistä pienistä omista tuokioista syntyi myöhemmin runokirja ja konsertti. Ne tuntuivat merkityksellisiltä saavutuksilta, omilta jutuilta, jotka ruuhkaisimpina pikkulapsivuosina olivat suistuneet äitiyden mustaan aukkoon.

Silfberg nostaa kirjassaan esille äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteet ja kritisoi sitä, miten miehille on luontevaa olla isänäkin mukana työelämässä, mutta naisilta edellytetään kotiäitiyttä. Jos olisin mukana työelämässä, minun olisi helppo vastata ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen ammatillisesti. Voisin esitellä itseni musiikkipedagogina tai kasvatustieteilijänä. Pakko myöntää, että ammatilliset vahvuudet ovat hautautuneet äitiyden myötä osittain pyykkivuorien ja tiskipinojen alle. Esimerkiksi päivittäiselle tai edes säännölliselle pianonsoiton harjoittelulle ei vain ole aikaa. Kotiäitiyden lomaan on mahtunut joitakin melko pitkiä sijaisuuksia musiikinopetuksen parissa. Olen tuntenut selittämätöntä syvää iloa saadessani taskuuni oman luokan avaimet. Vertauskuvallisesti kaiketi olen avannut reitin ulos äitiyden mustasta aukosta. Tällä hetkellä taskussani on vain kotiavaimet. Ja ne riittävät, koska äitiyden kasvuprosessin myötä olen oppinut olemaan kotiäitinä muutakin kuin äiti.

Vuosien myötä olen oivaltanut, että myös kotiäitinä voin toteuttaa ammatillista kutsuani. Aikoinaan yliopistossa yksi mieliinpainuvista kursseista oli Tapio Puolimatkan kasvatusfilosofian kurssi. Puolimatka herätteli meitä nuoria ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Silloin tuumailin, että itsekin haluaisin tehdä elämässäni jotakin sellaista, mikä virittelisi kanssaihmisieni aivot ja sydämen ”ajattelutaajuudelle”. Äitinä saan olla aitiopaikalla ohjaamassa lapsiani pohtimaan elämää ja ihmisenä olemista. Taidan kasvatustieteilyn sijaan olla kasvatustaiteilija, joka pyrkii rohkaisemaan jokaista pesueensa jäsentä etsimään omia vahvuuksiaan ja löytämään sen oman juttunsa. Ehkä siinä olen jotenkin onnistunutkin, sillä perheessämme jokaisella lapsella on ihan oma harrastuksensa. Yksi rakastaa viulunsoittoa, yksi leipoo mielellään, yhden silmät syttyvät nähdessään lätkäkiekon ja yksi potkii kaikkea, mikä muistuttaa jalkapalloa. Harrastusten ohella jokaisella lapsella on omia persoonallisia ominaisuuksia, joista he voivat iloita. Toivon, että he tunnistavat myös heikkoutensa ja hyväksyvät ne osaksi minuuttaan. Täydellinen ei tarvitse olla, jotta voi olla sinut itsensä kanssa. Kasvatustaiteilijana tasapainottelen erilaisten roolieni välillä ja yhdessä perheenjäsenteni kanssa pyrin siihen, että saisimme kukin tämän kodin seinien sisällä kasvaa sellaisiksi, joiksi meidät on luotu.

Mirkka Auvinen

mirkka.auvinen(at)osuuskuntamielekas.fi