Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Miksi työuupumus saa muhia rauhassa?

Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla, otsikoi työsuojeluviranomainen tiedotteensa kesäkuussa. Kuuma työelämäuutinen saattoi jäädä monelta lomalaiselta huomiotta, sillä se julkaistiin juhannuksen jälkeen.

Työssä kuormittumisen voi suomentaa liialliseksi stressiksi ja väsymiseksi, jotka voivat johtaa uupumiseen ja sairastumiseen. Viranomainen kertoo julkaisussaan esimerkiksi näin:

”Työntekijä oli usean vuoden ajan vienyt työnantajan tietoon kokevansa työssä kuormittumista. Työn haitallisina kuormitustekijöinä työntekijä oli kokenut kohtuuttoman työmäärän ja siitä johtuvan suuren ylitöiden määrän sekä kohtuuttoman vastuun. Työterveysneuvottelussa todettiin työkykyä vaarantaviksi riskitekijöiksi työntekijän liiallinen työkuorma, pitämättömät lomat ja ylitöiden määrä. Työntekijän mukaan työnantaja ei työterveysneuvottelun jälkeenkään pyrkinyt aktiivisesti poistamaan ylitöiden syitä eikä hankkinut lisäresursseja työkuorman vähentämiseksi.”

Miksi työn ylikuormaan ei muka osata puuttua? Vai eikö haluta? Onko väsymyksestä tullut uusi normaali? Käydäänkö töissä sinnittelykilpailua: kuka jaksaa ja kuinka kauan, ennen kuin mieli tai fysiikka pettää? Mitä esimiehistä ja työyhteisöstä paljastaa se, että liiasta työtaakasta kertovaa ei oteta vakavasti? Olemmeko hirviöiden kanssa töissä? Vai olemmeko itse noita hirviöitä, työporukan mätiä omenia, jotka eivät välitä vieruskaveristaan?

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä kuormittuminen ja uupuminen kuuluvat työnantajan ja esimiesten vastuulle ja miksi koko työyhteisön pitää valpastua, jos joku porukasta alkaa väsyä.

Kuulemissani ja lukemissani työuupumustarinoissa korostuu kolme asiaa:

  1. Työkuorman vähättely, usein esimiehen ja/tai työnantajan taholta.
    ”Yritimme sanoa, että meillä on päiväkodissa poikkeuksellisen haastava varhaiskasvatuksen ryhmä. Esimies totesi, että eiväthän lapset voi olla niin haastavia. Jos uupuu, se johtuu jostakin muusta kuin työstä.”
  2. Työssään stressaantunut pelkää, että hän paljastuu ylistressaantuneeksi.
    ”Kun menin työterveyshuoltoon hakemaan eväitä esimiehen kanssa kommunikoimiseen, kysyin ensimmäiseksi, eihän kukaan saa tietää, että olen täällä.”
  3. Töistään kuormittunut jää kuormansa kanssa yksin ja väsyy lisää.
    ”Halusin työaikakirjanpidon työsuojelutarkastuksen jälkeen siksi, että kotitoimistossa tekemä työaikani ja työmääräni tulevat näkyviksi työnantajalleni. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä ylipitkille työpäiville ja työviikoille? Olin yrityksen ainoa kuukausipalkkainen työntekijä. Vaikka kuinka delegoin, vastuuta kumppanuuksista, suunnittelusta ja lopputuloksesta ei voinut siirtää. Jonkun ne alihankkijoiden työtkin oli ohjeistettava, tilattava ja tsekattava.”

Terve ihminen väsyy, kun kuormitus on liiallista ja pitkäaikaista. Väsymys on luonnollinen reaktio ja muistutus levon ja palautumisen tarpeesta. Väsymys voi mennä ohi illan, viikonlopun, muutaman päivän tai muutaman viikon levolla ja työstressille vastapainoa tarjoavalla toiminnalla.

Mutta ellei työn kuormitus vähene, väsymys jää päälle ja muhii kuukausien, jopa vuosien ajan. Se muuttuu lopulta uupumukseksi, joka leviää kuin syöpä töistä kotiin, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin. Sen mukana leviää myrkky, joka vie kyvyn iloita, halun innostua ja voimat kohdata vastoinkäymisiä. Jäljelle jää vain selviytymisen pakko, joka saa polttoaineensa itse kullakin ties mistä: velvollisuudentunnosta, ammattiylpeydestä, työmoraalista, pelosta, kuuliaisuudesta, suhteellisuudentajun hämärtymisestä.

Töissä väsymisemme ei ole vain oma asiamme. Kukaan ei tee työtään täysin yksin, vaan hän toimii työyhteisössä, työparin kanssa tai vähintään verkostoissa, olipa työsuhteen muoto mikä tahansa.

Kukaan ei väsy yksin, vaikka hänet helposti jätetään väsymyksensä kanssa yksin.

Miten sinun työpaikallasi toimitaan, kun työ kuormittaa ja väsyttää? Kommentoi tätä kirjoitusta. Voit myös ottaa suoraan yhteyttä: merja.karjalainen(at)humak.fi

Lue myös blogini: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Työsuojeluhallinnon tiedote: Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla

Julkaisu: Häirinnän ja työssä kuormittumisen asiakasaloitteinen valvonta työsuojeluviranomaisessa vuonna 2018

Teksti: Merja Karjalainen

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus
-lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä ja kirjoitan kirjaa työuupumuksesta.