Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski