Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: Rohkeuden voima

”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”

Lainaus on ote jo räppiuransa lopettaneen Cheekin Äärirajoille-biisistä. Kun biisi julkaistiin viisi vuotta sitten, en olisi voinut kuvitella, millaisia muutoksia sen sanoma saisi minussa ja elämässäni aikaiseksi. Cheekin musiikki on ollut matkakumppanini tiellä näkyväksi ja toipuessani syömishäiriöstä. Erityisesti tämä Äärirajoille-biisi osoittautui käänteentekeväksi elämälleni. Sen tahtiin muistan myös hyppineeni ja eläytyneeni ”julkisesti” ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka olin aina ollut ulospäin niin pidättyväinen. Jos tiivistän biisin annin yhteen sanaan, se on ROHKEUS! Rohkeus on yhtään liioittelematta pelastanut minut ja tuonut tähän hetkeen ja paikkaan, jossa nyt olen.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että biisi osui elämäntilanteeseeni silloin täydellisesti ja muutti jotain radikaalisti sisimmässäni.

Rohkeus on uskallusta tehdä oikeita asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeus oli viimeinen puuttuva avain, jotta todellinen syömishäiriöstä toipumiseni saattoi käynnistyä. Olin todella pohjalla ja sitkeyttäkin löytyi, mutta ”vääriin” asioihin. Kamppailin tuolloin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, jossa uudet toimintatavat vaativat uskallusta käytännön tekoihin. Minulla oli jo rohkeutta ajatella asioista toisin, mutta ei vielä uskallusta toimia niiden mukaan.

Rohkeus on kontrollista irti päästämistä, uteliaisuutta, tuntemattomaan hyppäämistä ja luottamista siihen, että hyppy saa siivet alleen. Uskallusta tekoihin, jotka ovat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeus on itsensä ja elämän arvostamista. Eli kaikkea sitä, mitä minä siihen asti olin pelännyt ja kokenut uhkana.

Lapsuudesta asti olin rakentanut koko elämäni syömishäiriön ympärille. Siitä luopuminen tuntui pelottavalta, yhtä kuin kuolemalta. Mitä jää jäljelle, kuka olen, mitä haluan? Toisaalta halusin niin kovin tietää, mutta samalla pelkäsin kohdata syömishäiriön alla olevan ihmisen, itseni. Pelkäsin hallinnan ja oman elämän ohjasten menettämistä, vaikka tosiasiassa olin menettänyt ohjakseni jo kauan sitten. Olin jumittunut mukavuusalueelle ja turtunut vallitseviin oloihin muuttuen yhä näkymättömämmäksi. Lopulta pelko tukahdutti unelmat ja oikeastaan koko elämän.

Pelkäsin muutosta, pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kaikesta kurjuudesta huolimatta. Luulin, että vain tarrautumalla syömishäiriööni elämälläni on merkitys. Näin meni siihen asti, kunnes ymmärsin, että ei se ollut koko elämäni! Olin peloissani riippunut oireilussani, ymmärtämättä juuri sen olevan minun ”itsemurhani”. Tarvitsin rohkeutta kohdata tosiasiat ja uskoa parempaan huomiseen! On rohkeutta tasapainotella kapealla nuoralla, jaksaa edetä huterin askelin kohti tuntematonta päämäärää, johon ei vielä pysty nostamaan katsettaan tai jota ei voi vielä nähdä.

Kaikki kokemani oli saanut minut lukittautumaan omaan kuplaani ja kirjaimellisesti neljän seinän sisään. Häpesin kaikkea itsessäni enkä uskaltanut ihmisten ilmoille. Haaveilin ihan normaalista, tavallisesta elämästä, mutta se tuntui aina liikaa pyydetyltä. Halusin iloita, nauraa, puhua, mutta olin vuosikaudet jumissa siinä helvetissä.

”Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.” Pelkät ajatukset ja puheet eivät tosiaan vie mihinkään. Todellista rohkeutta ovat teot, jotka osoittavat sinun olevan tosissasi. Äärirajoille-biisin julkaisun jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa yksin festareille toiseen kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin konkreettisesti kapinoimaan syömishäiriötäni vastaan. Rikoin sen luomia sääntöjä sekä sen luomia oletuksia itsestäni ja siitä, millaista elämäni tulisi olla. Näin rohkeus alkoi tehdä hiljalleen tilaa uudelle. Ne ilon fiilikset ja endorfiinihumala, joita kokemuksestani sain, olivat jotain poikkeuksellista. Aiemmin olin ”humaltunut” vain itseni rääkkäämisestä lenkkipolulla tai syömättömyydestä.

Vuoden alussa syömishäiriöpäivillä lanseerattiin termi paranemisrohkeus. Silloin tajusin, että myös tästä rohkeudesta on kohdallani ollut kyse. Rohkenin päästää irti ja luopua oireilusta, huolimatta hetkellisestä tyhjyyden tunteesta. Merkittävintä kaikista oli kuitenkin rohkeus muutokseen, mikä varmisti ensin elämän ja lopulta sen jatkuvuuden. Aloin muuttaa niitä asioita, jotka pitivät minua oravanpyörässäni, ja kokeilla tilalle uusia toimintamalleja. Vihdoinkin edistyin oikeissa asioissa, mikä mahdollisti myös todellisen muutoksen. Viimein rohkeus alkoi voittaa pelkoa siitä, että jättäisin elämättä ja heittäisin elämäni hukkaan.

Rohkeus on subjektiivista ja rohkea voi olla monin tavoin. Se mikä yhdelle on rohkeaa, voi olla toiselle täysin tavanomaista. Minulle rohkeutta oli pysähtyä, levätä, kuunnella kehoni viestejä, alkaa syödä nälkään, liikkua iloon ja ylipäätään tavoitella minulle tärkeitä asioita. Minussa ei välttämättä ole niin paljon fyysistä rohkeutta, että esimerkiksi hyppäisin benjihypyn, mutta sitäkin enemmän minulla on ollut epävarmuuden sietokykyä ja emotionaalista rohkeutta eli kykyä kohdata kielteisiä tunteita. Sosiaalinen rohkeutenikin on lisääntynyt. Uskallan olla oma itseni ja jopa hölmöillä. Kaikkien ei tarvitse olla rohkeita kaikessa, vaan keskittyä itselle merkityksellisiin tapoihin olla rohkea.

Rohkeaksi voi oppia. Mitään oikotietä siihen ei ole olemassa, vaan rohkeus vaatii työtä ja asennetta. Rohkeus rinnastetaan sisuun ja yhdistetään sekä kärsivällisyyden että kestävyyden hyveisiin, mikä kertonee paljon rohkeuden luonteesta. ”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”. Jos ahdistus eskaloituu muutoksen edessä, jaksa vielä sinnikkäästi, sillä yleensä juuri silloin olet tekemässä läpimurtoasi!

Eniten meitä elämässä rajoittavat pelot ja häpeä. Muiden mielipiteet ja pelko estävät löytämästä sen, mitä haluamme. Ilman rohkeutta kohdata pelkojani en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia. Vain kohtaamalla omat pelkomme ja niiden synnyttämät tunteet, voimme voittaa ne ja vapautua olemaan aidosti sitä, mitä olemme, ja elää sellaista elämää kuin haluamme! Kun pelkonsa kohtaa tarpeeksi usein, alkaa se menettää otettaan ja lopulta menettää valtansa.

Rohkeuttani on koeteltu usein. Mitä pidemmälle olen edennyt matkallani, sitä enemmän olen kuitenkin voinut olla uskollinen omalle itselleni. Sanotaankin, että yleensä rohkeus palkitaan, mutta se ottaa oman aikansa. Vain yrittämisen kautta on myös mahdollisuus onnistua. Kaikesta rohkeudestani sain lopulta palkinnoksi vapauden ja elämän. Jokainen askel toi minua vuosien saatossa lähemmäksi nykyhetkeä. Unelmoitua nykyhetkeä, jolloin kulissit on laskettu, olen vapaa elämään aitona itsenäni, toimimaan koulutukseni mukaisessa ammatissani, näkymään maailmalle ja ennen kaikkea olemaan oman elämäni herra!

Riskienottokin on normaalia ja se, että mennään harhaan. Rohkeutta tässä kohtaa on oppia siitä, korjata suuntaa ja yrittää uudelleen. Aristoteleen Hyve-etiikkakin sanoo ”jotta elämä olisi mielekästä, olisi syytä elää hyvä elämä tai ainakin olisi syytä yrittää”. Elämäni suurimpia ja rohkeampia ponnistuksia on ollutkin kohdata lopulta kaiken kokemani synnyttämä häpeä ja pelot.

”The Fears we don’t face become our limits!” (Robin Sharma) Rohkeus on paras mahdollisuutesi kohti itsellesi mielekästä elämää! Joten miksi et uskaltaisi käyttää sitä!

”Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä”

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

Jäsenblogi: Arjen anarkiaa! Keskinkertainen työtön viimeistelee huonoa väitöskirjaa

Olen ollut työttömänä vuoden alusta. Voisi kuvitella, että minulla olisi ollut täydelliset olosuhteet keskeneräisen väitöskirjan kirjoittamiseen, mutta todellisuudessa olen kirjoittanut sitä muutaman hassun päivän. Olen lähinnä poukkoillut paniikissa asiasta toiseen – rohmunnut lyhytkoulutuksia tulevaisuuden varalle ja hakenut töitä laajalla skaalalla. Jos olen kirjoittanut, olen kirjoittanut jotain muuta kuin väitöskirjaa. Puolet ajasta olen vain ollut – apaattisena, stressaantuneena ja kuormittuneena.
Tulevaisuus pelottaa. Mitä jos en työllistykään, mitä jos väitöskirjani ei valmistukaan? Mitä, jos minä
monitaitoisena ja keski-ikäisenä asiantuntijana en riitä, koska samoja töitä hakevat vielä monitaitoisemmat ja nuoremmat asiantuntijat? 

Törmäsin somessa seikkaillessani tutkija Juha T. Hakalan haastatteluun. Hän antaa MeNaisten artikkelissa ohjeita, jotka auttavat tulemaan toimeen ylikuormittumisen ja riittämättömyyden tunteen kanssa.

Hakalan mukaan oman luovuutensa ja sitä kautta myös tekemisen palonsa voi pelastaa tähtäämällä keskinkertaiseen, opettelemalla tylsistymään sekä tarjoamalla itselleen riittävästi lepoa. 
Työttömänä minulla on mahdollisuus lepoon, jos vain osaan aidosti antaa sitä itselleni. Tylsyyttäkin todella riittää ainakin näin talvisaikaa, jos vain maltan olla avaamatta somea ja Netflixiä. Jäljellä on vielä keskinkertaisen, tai ehkä jopa huonon, hyväksyminen ja sillä ratsastaminen. 

Olen ennenkin kirjoittanut väitöskirjaa post it -lapulle piirretty arvosana 7 edessäni ja siten pysynyt kiinni työn imussa. Ääneen sanottuna se tuntuu kuitenkin radikaalilta: tunnustaa, että tavoitteenani on kirjoittaa keskinkertainen tai jopa huono väitöskirja. Torpedoinko omat jatkomahdollisuuteni ja oman opinahjoni uskottavuuden sanomalla, että minä tohtoriopiskelijana en ole koskaan tähdännyt huippututkimukseen, vaan että minulle riittää keskinkertainen? Ymmärtävätkö muut, että uskon huonoon tähtäämällä pääseväni ihan hyvään tulokseen, ja että se riittää minulle?

Mitä tämä kaiken ääneen lausuminen tarkoittaa jatkon kannalta? Millaista tutkimusta voisin tehdä jatkossa, jos tavoitteenani ei olekaan huippututkimus? Onko keskinkertaisen post doc -tutkimuksen kirjoittajille omat rahoituskanavansa ja mitä annettavaa tuollaisella keskinkertaisella tutkimuksella olisi? Ja onko todellisuudessa valtaosa tutkimuksesta keskinkertaista, ei siksi, että se olisi epäonnistunutta huippututkimusta, vaan siksi, että keskinkertaisella tiedolla on tärkeä rooli ja arvo keskinkertaisessa maailmassa? 
Alkuvuoden aikana olen käynyt useammassa työhaastattelussa kertomassa, miksi juuri minä olisin paras siihen työhön, jota olen hakemassa. Perusteleminen on minusta aina yhtä vaikeaa, koska en tunne muita hakijoita, joten päädyn vain listaamaan omia vahvuuksiani. Parasta esittämällä ylisuorittaja minussa aktivoituu ja hukkaa sen keskinkertaisen, mutta vahvan osaamisen, jota olen onnistunut kartuttamaan elämän varrella. 

Mitä jos seuraavassa työhaastattelussa perustelisin, etten pyrikään olemaan työssä paras, ainoastaan keskinkertainen, ja sellaisena hyvä? Jäisikö sekin työ saamatta vai voisiko joku palkata keskinkertaisen asiantuntijan? Voisiko avoimesti keskinkertaisesta asiantuntijuudesta tulla jopa minun trademarkini ja supervoimani tänä henkilöbrändäyksen aikakautena? Päätyisinkö sitä kautta olemaan työnantajalle se paras, siis tavoittelematta paremmuutta?

Jotain hullua tässä huippututkimukseen ja erityisasiantuntijuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa ja työkulttuurissa on, kun tunnen itseni arkiseksi anarkistiksi julistaessani, että minulle riittää keskinkertainen. Tahdon uskoa, että minun keskinkertaiseni on ihan riittävän hyvä, ja että ihan riittävän hyvä riittää. Näin ajattelemalla väitöskirjan kirjoittaminen alkaa jo houkuttaa. Ja mikä parasta: keskinkertaisen tuloksen tavoitteleminen vapauttaa voimavaroja muuhun olennaiseen, ennen kaikkea perheen, ystävien ja tulevan työyhteisöni kanssa vietettyihin hetkiin.  
Rakkaudesta keskinkertaiseen,
Taru Tähti
taru.tahti(at)osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: En aio tehdä mitään

”No mitä sä aiot tehdä seuraavaks?”
Tämän kysymyksen kuulen nykyään usein, sillä yli viisi vuotta päätoimisesti työstämäni väitöskirja on vihdoin valmistumassa toukokuussa. Yleensä mumisen vastaukseksi, että ”En mä oikein tiedä, olen miettinyt ehkä sitä tätä tai tota.” Läheisille tuttaville saatan vuodattaa siitä, miten minulla ei ole mitään hajua mitä aion tehdä tulevaisuudessa ja kuinka se ahdistaa minua ja miten ole yrittänyt heitellä epätoivoisesti lankoja ilmaan.

Ilahduin, kun jokin aika sitten kollegani Pekka ei tivannut minulta suunnitelmistani vaan pohti, että ”Milllainenkohan sä olet sitten, kun sun väitöskirja on valmis?” Tämä oli ihana tapa kysyä tulevasta: pohtia, millainen olen sitten kun en ole enää roolissa, jossa hän on minut tottunut näkemään. 

Keskustelumme päätyi pohtimaan sitä, että mitä jos toteaisin etten aio tehdä mitään.

Kun joku kertoo minkä tahansa tekemisen olevan tulossa valmiiksi tai päätöspisteeseensä, kysyn itsekin vaistonvaraisesti toiselta, mitä hän aikoo nyt seuraavaksi tehdä. Tämän kysymyksen jatkuva toistaminen eri tilanteissa pitää yllä oletusta siitä, että ihmisten elämän ja erityisesti uran pitäisi olla päämäärätietoista, suunnitelmallista ja selkeästi kerrottavissa.
Kysymyksen kuuleminen oli iskostanut minuunkin ulkoisen paineen siitä, että minulla pitäisi olla se jokin suunta. Alkoi tuntua siltä, että muut odottivat minulta selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa, koska sellaiseen on helppo reagoida. ”Ai, sä aiot jatkaa tutkimuksen tekemistä. No mitäs meinasit tutkia? ”Ai, sä aiot panostaa palveluidesi myyntiin. No mitäs sä tarjoat ja kenelle?” 
Toisen epävarmuus aiheuttaa itsellekin epävarmuutta ja jopa kiusallista oloa.
 
”En tiedä, mitä aion tehdä” tuntuu vastauksena kehottavan toista ehdottamaan ratkaisuja siihen, mitä kaikkea voisin tehdä. Kuten kollegani Pekka totesi, ihmiset saattavat ruveta ”ratkaisemaan” toisen tilannetta, koska joutuvat toisen epävarmuuden kohdatessaan pohtimaan myös omaa elämäänsä, mikä ei aina tunnu niin kivalta. 

Osasta saamistani vinkeistä olen huomannut jonkin mahdollisuuden, josta en tiennyt tai jonka olen unohtanut. Useammin kuitenkin olen reagoinut niihin ahdistuksella enkä ottanut toisen sanomisia vastaan. Jos tulevaisuus näyttää pelottavalta, ahdistavalta, epävarmalta ja oma osaaminenkin tuntuu haparoivan, on vaikeaa suhtautua avoimesti toisten tarjoamiin ratkaisuihin.

Aloin siis Pekan kanssa käymäni keskustelun pohjilta makustella ajatusta siitä, että en aio tehdä mitään – ja ajatusta siitä, että se olisikin vastaukseni tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Huomasin, että aloin pikkuhiljaa rentoutua. Totesin itselleni, ettei minun ole mikään pakko mennä aina määrätietoisesti jotain tavoitetta kohti ja olla jatkuvasti suorittamassa.
Ajatukseni ja tunteet eivät menneet enää ahdistuksen keloista niin pahasti solmuun. Aloin jopa odottaa innolla sitä, että saan pian ison urakan päätökseen ja voin vain olla rauhassa. Eihän mitään tekemättömyys sitä tarkoita, että olen hamaan ikuisuuteen asti täysin tekemättä mitään. Tai ettei aio absoluuttisesti olla tekemättä mitään. Se tarkoittaa pikemminkin paineiden hölläämistä, tilan antamista sekä jatkuvan kiireen ja suoritus- ja tulospaineiden haastamista. Ajatus siitä, ettei tarvitse tehdö mitään voi olla arvokkaampi kuin se, että olisi täysin tekemättä mitään.

Kun paine suunnan löytämisestä on vähentynyt, osaan nähdä uusia mahdollisuuksia ja edessäni avautuvia polkuja avoimemmin. Kuuntelen ihmisiä, menen sosiaalisiin tilanteisiin rennoin mielin enkä odota niiltä selkeitä lopputuloksia. Taidan hymyillä ja nauraakin enemmän! Olen jo alkanut innostua uusista asioista. Voin luottaa siihen, että tulevaisuus vie kyllä johonkin mielekkääseen suuntaan, kunhan saan ensin rauhoittua.

Kun joku kysyy nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, on vastaukseni ”En aio tehdä mitään.”
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)osuuskuntamielekas.fi, @PParkkari

UUSI BLOGISARJA Tänään töissä: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

”Tuki puuttui kokonaan. Pomot tuntuivat vain miettivän, kuinka tuosta häiriköstä pääsee eroon. Ja tietysti kaikki oli omaa syytäni.”
 
”Raskainta ei ollut itse uupumus. Raskainta oli työnantajan vähättelevä suhtautuminen terveyteeni, kuormituksen kokemukseeni ja uratoiveisiini. Koin olevani pelkkä numero ja kertakäyttötavara.”

Nuo molemmat lainaukset löytyvät nettilähteistä, työssään uupuneiden kirjoituksista. Työuupumuksesta keskustellaan julkisuudessa nykyisin paljon, mutta puhe pyörii enimmäkseen vain uupuneen navan ympärillä.


Hyvän työntekijän ominaisuuksista, kuten tunnollisuudesta, huolellisuudesta, vastuuntuntoisuudesta ja joustavuudesta, on tullut uupumiskeskusteluissa yhtäkkiä rasitteita.

Jotain vikaa siinä voimattomuuttaan valittavassa varmasti on. Ei osaa johtaa itseään, reppana. Ei osaa edes nukkua, saati relata ja pitää huolta kunnostaan, työpäivien muodikkaasta mikrotauottamisesta puhumattakaan. Mitä tehneekään viikonloppuisin, kun jo maanantaina töissä pinna tuntuu kiristyvän. 
 
Jos työ vie kaikki mehut, se tarkoittaa, että töissä jokin mättää. Syitä ylikuormittumiselle on monia: Töitä on liikaa ja/tai tekijöitä ei ole tarpeeksi. Töissä sählätään, kun vastuut, toimenkuvat ja tavoitteet ovat epäselviä eikä tieto kulje riittävästi. Voimia kuluu jurnuttamiseen tai varuillaan oloon, jos työyhteisössä ihmisten väliset suhteet jumittavat. 
 

Myös se, että ei koe tulevansa kuulluksi, kuormittaa lisää. Joo, joo, kunhan valittaa, eiköhän se ajastaan ohi mene. Käydään vaikka koko työporukalla keilaamassa ja kivassa ravintolassa syömässä. Saadaan vähän muuta ajateltavaa.

Itsensä johtamisen rinnalle ja myös tilalle tarvittaisiin ihan oikeaa johtamista ja esimiestyötä. Sitä työtä, jossa korvat ja mieli pysyvät auki ja vastuunottokyky säilyy, vaikka joutuisi katsomaan peiliin. Mikä minun johtamani yrityksen toiminnassa on pielessä, kun töitä painetaan yli- ja iltatöiden varassa kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen? Kysynkö minä esimiehenä silmäpussejaan peittelevältä tiimiläiseltäni, mitä hänelle kuuluu? Entä jos hän kertookin, että voimat ovat vähissä – kestänkö kuulla sen ja toiminko niin, että hänen kuormansa kevenee? Vai ajattelenko, että uudet tekijät jonottavat jo oven takana?

Työ ei saa vaarantaa tekijänsä henkistä eikä fyysistä terveyttä, niin sanoo työturvallisuuslaki. Lain toteutumisesta vastaa työnantaja. 
 
”Työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Työnantajan on myös tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen.” Näin on kirjattu työturvallisuuslain toiseen lukuun, kahdeksanteen pykälään.
 
Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun.
 
– Merja Karjalainen

Merja Karjalainen käsittelee Mielekkään uudessa Tänään töissä –blogisarjassa työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat hänelle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Karjalainen työskenteli kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne hän sai pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltaan hän on maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän opiskelee työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Merjan kirjoituksia löydät myös LinkedIn:stä. 

Jäsenblogi: Oikeiden ympäristöjen merkitys

Olen uusi kasvo Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Monenlaisten sattumusten ansiosta löysin tämän porukan ja sitä kautta elämääni mielekkyyttä. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien tunsin kuin olisin tullut kotiin. Aikani pureskeltuani tätä tunnetta olen oivaltanut syvällisemmin, mistä tässä tunne-elämyksessäni on ollut kyse ja miksi se on minulle niin merkityksellistä.

Olen lapsesta lähtien tuntenut itseni kummajaiseksi. Koulukiusaaminen ja siitä seurannut syömishäiriö iskostivat syvälle sisimpääni vahvan tunteen joukkoon kuulumattomuudesta ja arvottomuudesta. Syvä häpeä on rajoittanut ja kaventanut elämääni pitkälle aikuisuuteen asti. Koko elämäni olen etsinyt omaa identiteettiä ja paikkaani tässä maailmassa. Häpeä ja arvottomuuden tunne ovat estäneet minua tekemästä asioita, mitä haluan. Se on estänyt minua elämästä ja olemasta minä.

Näennäisesti minulla on ollut aina ihmisiä ympärilläni, mutta silti olen kokenut olevani niin yksin. Näkymättömyys auttoi aikoinaan selviytymään koulukiusaamisesta hengissä ja toisaalta se takasi myös ihanteelliset olot toteuttaa syömishäiriön käskyjä. Lopulta se vei minut kuitenkin yhä kauemmaksi siitä, mitä elämältä toivoin ja halusin: olla hyväksytty omana itsenäni ja tuntea aidosti olevansa yksi porukasta. 

Nyt tajuan, että olen aina kiltisti yrittänyt sopeutua kaikkeen ja sovittaa itseäni myös siihen, mikä ei ole ollut minulle hyväksi. Olen hakenut hyväksyntää itseni kustannuksella. 

Elin 17 vuotta omassa kuplassani uskoen, että istun joukkoon, kunhan olen ja teen sitä, tätä ja tota. Hyväksynnän kaipuussa ajauduin suorittamaan elämääni kaikella mahdollisella tavalla. Minun piti olla ihanin isosisko, kiltein lapsi, huipputyöntekijä, tunnollisin opiskelija, paras urheilija ja mallikansalainen, jotta saisin tuon palkinnon, tunteen hyväksynnästä. Olin ystävällinen ja huomioiva muita kohtaan, mutta samalla sivuutin itseni ja omat tuntemukseni. Ja vaikka miten paljon suoritin, tein ja yritin ”ostaa” hyväksyntää, niin mikään ei kuitenkaan koskaan riittänyt. En saanut sitä tunnetta, että riitän ja kelpaan ja niin olen tullut vieneeksi itseni jopa äärimmäisyyksiin tässä missiossani.

Identiteetti muotoutuu ihmistä ympäröivissä sosiaalisissa ympyröissä. Koulukiusaaminen antoi omalla kohdallani hyvin negatiivissävytteisen ymmärryksen itsestä. Hyväksyin identiteettini osiksi sellaisia elementtejä, joita kiusaajat ja muut kanssaihmiset vahvistivat toiminnallaan ja määrityksillään. 

Lapsena ja nuorena sitä on vielä herkempi näille ulkoa tuleville ”vaateille” ja toki myös avuton itsenäisesti ratkaisemaan ongelmaa. Myöhemmällä iällä on kuitenkin enemmän valtaa omissa käsissä. Kannustankin käyttämään tätä valinnan mahdollisuutta silloin, kun tuntuu ettei vallitseva ympäristö olosuhteineen ole itselle hyväksi. Älä jumitu huonoihin olosuhteisiin, vaan muuta niitä. Uskalla hakea ympäristöjä, joissa saat olla sinä. Sinulla on oikeus olla ympäristöissä, joissa sinua ei kohdella huonosti!

Itselle sopimattomissa ympäristöissä oleminen voi kääntyä epäedulliseksi itseä kohtaan. Itselleni on käynyt näin usein, kun olen yrittänyt väkisin sovittaa itseäni johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Olen kadottanut itseäni ja elämäni suuntaa. Alisuorittanut, tyytynyt ”langetettuun” rooliin ja samanaikaisesti ristiriidat ovat repineet sisintäni. En ole saanut ulosmitattua potentiaaliani! Olen ollut vain toisten ponnistuslauta, kaatopaikka, kynnysmatto ja sylkykuppi. Mukautunut kuin kameleontti tai kaikkein pahinta: minua ei ollut edes olemassa. 

Olen vihdoin itse ymmärtänyt ja uskaltanut käyttää tätä ”valinnanvaltaa.” Olen etsinyt ympärilleni ihmisiä, joille olen arvokas juuri sellaisena kuin olen. Jotka seisovat rinnalla niin hyvinä kuin etenkin heikkoina hetkinä. 

Mitä kaikkea hyvää seuraakaan, kun on niin sanotuissa oikeissa ympäristöissä? Tasapainoisen elämän yksi tärkeä tunnusmerkki ja tekijä on kuuluminen useisiin ihmisryhmiin. Perinteisiä yhteisöjä ovat perhe ja suku. Muita yhteisökäsitteitä ovat mm. työryhmä, tiimi, ystäväpiiri, valmennusryhmä ja joukkue. Ryhmään kuuluminen on osa sosiaalista identiteettiä ja tiedetään, että ryhmiin identifioituminen lisää myös itsetuntoa ja kuuluvuuden tunnetta. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on puolestaan merkityksellistä, koska se vähentää ulkopuolisuuden tunnetta ja lisää kuuluvuuden ja hyväksynnän tunnetta.

Nykyään merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä elämääni luo aito yhteys muihin. Tämä on myös vähentänyt taipuvaisuuttani addiktioihin, kuten pakkoliikuntaan. Elämän merkityksellisyys syntyy silloin, kun voi jakaa asioita toisten kanssa. Ilotkin tuplaantuvat ja huolet puolittuvat. Sisäinen motivaatiokin kumpuaa osittain yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kyllä minäkin annan itsestäni vähintään 150 % työporukalle tai joukkueelle, jotka ottavat minut minuna, kunnioittavat ja arvostavat. Näkyviksikin tullaan vasta suhteessa toisiin. 

Itsetutkiskelu on saanut tajuamaan, että kiusaaminen, toistuvat kokemukset hylätyksi tulemisesta, nöyryytyksestä ja häpäisemisestä lukitsivat minut virheellisten uskomusten varaan. Mikä on  auttanut minua eheytymään? Juurikin minulle sopivat ympäristöt, joista Mielekäs on yksi esimerkki. Tässä porukassa on toteutunut se ihmisen biologinen perustarve. Olen tullut aidosti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin olen. Kulissit on laskettu ja suorittamisen tarve on vähentynyt, kun vaje sisälläni on alkanut täyttyä aidosta yhteydestä muihin. Saan olla rikki, näyttää huonot fiilikseni ja ennen kaikkea olla intohimoisesti sitä, mitä olen. Tämä kaikki taas on vahvistanut uskoa itseen ja omaan tekemiseen sekä siivittänyt onnistumisiin. 

Koko elämäni olen etsinyt tämänkaltaisia ihmisiä ja siinä heitä nyt on! Ja tämän kokemuksen voimauttamana heitä on tullut lisää ja näiden ihmisten avulla olen voinut alkaa vapautua rakentamastani vankilasta. Ennen vain selvisin ja kärsin. Nyt elän! Voiko mielekkäämpää asiaa olla?

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Mielekäs työttömyys?

Onko työttömän oikeus pohtia työn mielekkyyttä? Mielestäni jokaisella meistä on oikeus pohtia oman tekemisen mielekkyyttä, sillä mielekkyyden tavoittelu työn kontekstissa ei ole vain ”työtä tekevien” etuoikeus. 
Tässä kirjoituksessa pohdimme, mitä tarkoittaa työn mielekkyys työttömyyden kannalta. Aihetta on kanssani pohtimassa kokemusasiantuntijan roolissa Mielekkään jäsen Mari. Teologian tohtorina, sosionomi-diakonina ja ammatillisena opettajana sekä akateemisen pätkä- ja sälätyön tekijänä ja nyt osuuskunnan jäsenenä Marilla on kokemusta niin työn mielekkyyden kokemisesta ja menettämisestä kuin työttömyydestä.
Mari, miltä ajatus mielekkäästä työttömyydestä kuulostaa? 

– Kuulostaa mahdolliselta, mutta haastavalta, sillä lähtökohtaisesti työttömyydessä on niin paljon mieletöntä. 

– Itselläni on kokemusta eräänlaisesta ammatillisesta umpikujasta. Olen monipuolisesti kouluttautunut asiantuntija, joka voi periaatteessa tehdä hyvin monenlaisia töitä. Tutkijan tausta ei kuitenkaan näytä olevan kovassa huudossa Etelä-Savolaisilla työmarkkinoilla. Olen reilun vuoden mittaisen työttömyyteni aikana hakenut hyvin erilaisia tehtäviä, joihin olen periaatteessa pätevä. Työhaastatteluun olen päässyt vain kolme kertaa. Se on oikeastaan mieletöntä niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin, että kulutan aikaani pyrkimällä tehtäviin, joihin minua ei valita, kun voisin käyttää asiantuntemustani johonkin sellaiseen, mikä oikeasti palvelisi jotakuta ja josta saisin itsekin iloa.   
Miten työttömyydestä voi tehdä mahdollisimman mielekästä? 
– Luulen, etten ole itse kovinkaan hyvin onnistunut tässä enkä oikeastaan tiedä, mitä minun olisi kannattanut tehdä toisin. Periaatteessa ajattelen, että mielekästä työttömyyttä voisi olla työttömyysajan hyödyntäminen siihen, että ottaa askelia sitä osaamista kohti, minkä mielekkääksi työksi hahmottaa. Olen itsekin yrittänyt jonkin verran tehdä tällaista. Tein joitakin opintoja valmiiksi, viimeistelin tutkijan urani päätökseen (myös henkisesti), olin työkokeiluissa ja hakeuduin myös vapaaehtoistoimijaksi ja ryhdyin soittamaan ukulelea.                

– Olen myös antanut tilaa tunteille. Jotkut tehtävät, joihin ei tule valituksi, sattuvat kipeämmin kuin toiset. Olen miettinyt, onko tämä kipu viesti siitä suunnasta, mihin olisi hyvä kulkea, vaikka päämäärän saavuttaminen olisikin hankalaa, jos ylipäätään onnistuu.

– Toisaalta voi käydä niin, että lopulta työllistyy tehtävään, johon ei koskaan kovin määrätietoisesti pyrkinyt. Näin kävi minulle, kun sain yllättäen pätkätyön uskonnonopettajana, vaikken ole koskaan moisesta hommasta sydän verellä haaveillut. Se ei onneksi tarkoita, että työ ei olisi mielekäs. Olen hyvä innostumaan sekä omistautumaan sille tehtävälle, joka kohdalleni osuu. Nyt olen innoissani tästä ja kiitollinen siitä, että sain vähäksi aikaa töitä.               
Voiko työtön uupua ja mihin?
– Työttömyys voi toki olla levon aikaa, mutta itselleni se on ollut myös kuormittavaa. On itse asiassa sangen raskasta kuvitella itsensä viikoittain useisiin erilaisiin tehtäviin sekä sovittaa mielikuvissaan ja puolison kanssa keskustellen oma ja perheensä elämä kulloinkin hakemansa tehtävän vaatimuksiin. Ei ole kevyttä myydä kerta toisensa jälkeen omaa asiantuntemustaan eri tehtäviin ja ilmaista toiveikkaasti motivaatiotaan, vaikka omassa mielessä risteilee toisinaan tietenkin myös pohdintoja siitä, että saattaisi olla helpotus, jos ei tulisi kyseiseen tehtävään valituksi. Kaiken tämän touhun keskellä tottuu valitettavasti myös ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -tiedotteisiin.             

– Kun nyt itse aloitan täyspäiväisen työn, odotan elämän rauhoittuvan. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta kun on ollut pitkän aikaa avoimena moneen suuntaan, suunnitellut sitä sun tätä ja visioinut itsensä useisiin erilaisiin tehtäviin työhakemuksia rustatessaan, tuntuu rauhoittavalta omistautua vähäksi aikaa yhteen kiinnostavaan tehtävään.    
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, Mari!
Marin kokemuksen perusteella työttämyys ja työn hakeminen näyttäytyvät minulle yhtä lailla kuluttavilta ja kuormittavilta  kuin työn tekeminen. Näen Marin kokemuksessa paljon tunnetyön tekemistä: on jaksettava kuvitella itselleen jatkuvasti uudenlaisia potentiaalisia tulevaisuuksia ja valmistauduttava esiintymään aina uuden tulevaisuuden mukaisesti. On jaksettava myydä itseään ja näyttää reipasta naamaa, vaikka oma jaksaminen on taas yhden hylkäyksen jälkeen koetuksella.

Mielekästä työtä etsiessä herää varmasti olemassaoloon liittyviä, vaikeita kysymyksiä: mihin haluan, mihin pystyn, mihin kelpaan, mikä on paikkani maailmassa? Näiden kysymysten pohtiminen voi varmasti herättää mielettömyyden tunteita. Töissä, kun usein suurin osa ajasta menee arkiseen ”kuinka saan työni tehtyä” -tyyppiseen ongelmanratkaisuun, ei jää välttämättä tilaa pohtia sitä, miksi työtäni teen, mitä sillä tavoittelen ja millaiseksi sen tekeminen minut tekee. Ehkäpä työttömyys voi parhaimmillaan olla mielekästä, jos se on pysähtymisen paikka, jolloin on mahdollista etsiä merkitystä ja suuntaa elämälleen.

– Piritta Parkkari & Mari Stenlund

Mielekkäät sivut tulossa!

Tervetuloa Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään sivustoille! Kehitämme parhaillaan entistä mielekkäämpiä sivuja osuuskunnallemme. Ennen niiden valmistumista löydät tietoa Mielekkäästä, palveluistamme, jäsenistämme sekä blogimme vanhasta osoitteesta http://oskmielekas.blogspot.com

Ollaan yhteydessä!

info@osuuskuntamielekas.fi


Jäsenblogi: Oodi nuorisovalmentajille, joukkueenjohtajille ja muille vapaaehtoisille taustahenkilöille

En itse harrastanut nuorena joukkueurheilua, joten omat kokemukseni tällaisesta toiminnasta tulevat vasta kuluvalta vuosikymmeneltä, jolloin omat lapseni ovat harrastaneet jalkapalloa ja salibandyä. 
 
Kun ainakin itselleni tekee tiukkaa ehtiä edes kuskaamaan omia lapsiani joukkueharjoituksiin, mitä tekevät joukkueiden nuorisovalmentajat, joukkueenjohtajat ja muut vapaaehtoisesti osallistuvat taustahenkilöt? He laativat kausi- ja vuosisuunnitelmia, vetävät harjoituksia, miettivät aikatauluja ja varaavat harjoitustiloja, päivittävät nettisivuja ja tietokantoja, viestivät niin lapsille/nuorille, vanhemmille kuin seurankin suuntaan, vastaavat joukkueen rahoista ja käytännössä myös budjetista sekä ylimääräisten varojen keräämisestä, kiertävät mukana pelimatkoilla, sopivat pelejä, turnauksia sekä pelimatkoja, hoitavat kahviloita tai nälkäisten urheilijoiden ruoka-asioita…
Mikä saa järkeviltä tuntuvat ihmiset mukaan tällaiseen rumbaan? Siis sen lisäksi, että he tekevät usein myös päivätöitä ja mahdolliset korvaukset kaikesta tästä ovat parhaimmillaankin minimaalisia (käytännössä maksimissaan bensa- ja kahvirahat, ja siinä se). Helppo vastaus olisi sanoa, että usein sekä valmentajien että joukkueenjohtajien omat lapset pelaavat näissä joukkueissa ja näin aikuiset voivat viettää aikaansa myös yhdessä lastensa kanssa. Tämä on varmasti usein totta, mutta ei riitä kuitenkaan selittämään tämän porukan keskimäärin merkittävää venymistä. 
Tunnen myös itse aktiivisina urheiluseurojen taustahenkilöinä toimivia ihmisiä, joiden omat lapset eivät enää pelaa joukkueessa, eivät ole koskaan pelanneetkaan tai heille ei edes ole omia lapsia. Äärimmäinen esimerkki ahkerasta pitkän linjan paikallisesta urheiluseuran taustahenkilöstä lienee tässä.

Arvostustani otsikossa mainitsemiani henkilöitä kohtaan nostaa myös se, että nuorisourheilun arjessa kaikki ei usein suju kuin Strömsössä. Vanhemmat eivät ole samaa mieltä joukkueiden toimihenkilöiden kanssa ja polemiikkia ja keskusteltavaa riittää – niin kasvokkain kuin somessa. Lisäksi teinien kannustaminen annostelemalla keppiä ja porkkanaa on aina haastavaa. Kuinka yhtä aikaa haastaa nuorta kehittymään ja pois mukavuusalueeltaan, mutta ei kuitenkaan liian radikaalisti? Ja samalla eri tavoin kannustaen, jotta nuoren motivaatio harjoitella säilyisi myös läpi haastavien teinivuosien?   Ja sitten pelimatkat… Kuka tämän jutun lukijoista jaksaisi uhrata lukuisia vapaista viikonlopuista lähteäkseen mukaan pelimatkoille ison teiniporukan kanssa? Etenkin jos on ollut jo oman työviikon aikana vetämässä muutamat iltaharjoitukset? Minä en, mutta silti tiedän monia, jotka ovat toimineet näin jo vuosien ajan.  
Haluan kiittää näitä otsikossa mainittuja henkilöitä myös siksi, että vain näin heidän nykyiset valmennettavat nuoret saattavat myös itse toimia jonain päivänä aloittelevina valmentajina, joukkueenjohtajina ja taustahenkilöinä. Siksi kaikilla näillä urheiluseurojen toiminnassa mukana olevilla aikuisilla on pohjimmiltaan suuri kasvatusvastuu, koska heitä kuunnellaan ja heiltä opitaan. He ovat roolimalleja ja esikuvia. Näiden henkilöiden toiminnassa voidaan nähdä akateemisessa mielessä yhteyksiä aina paikalliseen kestävään kehitykseen, demokratiakasvatukseen ja kansalaisvaikuttamiseen asti. 
Nykypäivän vaatimusten ja teknologioiden tykityksessä saamme olla kiitollisia näille henkilöille, jotka vapaaehtoisesti pyörittävät urheiluseurojen välillä harmaatakin arkea ja toisaalta kilpailutilanteiden hektisiä hetkiä. Nämä henkilöt mahdollistavat lapsillemme urheilullisemman sekä monimuotoisemman arjen, lapsuuden ja nuoruuden. 
Ansaitsette kiitoksemme ja arvostuksemme kiitos.  
– Pekka Hytinkoski

Mielekkäät tomaatit – mielekkäiden työskentelytapojen kokeilua

Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä tavoittelemme mielekästä elämää. Yksi tapa tehdä sitä on etsiä kokeillen meille mielekkäitä toimintatapoja. Jaamme tässä viimeisimmän kokeilumme.

Palaverit ja kokoukset taitavat olla yksi työelämän kirous, joka pääsee usein valituksen aiheeksi. Meillä osuuskunnan jäsenten tapaamisissa juttua riittäisi vaikka loppupäiväksi ja keskustelut tuppaavat rönsyilemään. Keksimme siis soveltaa palaverien pitämiseen kirjoitustreffeillä henkilökohtaisen työskentelyn jaksottamiseen käyttämäämme Pomodoro-tekniikkaa. ”Tomaattitekniikassa” on siis ideana jakaa työskentely yleensä 25 minuutin intervalleiksi, joita kutsutaan ”tomaateiksi.”

Eilen pidimme ensimmäisen ”Mielekkäät tomaatit” -tapaamisen. Työskentely oli helppo järjestää: jäsenemme Taru ja Piritta olivat kirjoitustreffejä pitäessään keksineet kokeilla tomaatteja ryhmätyöskentelyssä ja keksivät siinä samalla muutamia ajankohtaisia kysymyksiä, joita jäsenten olisi hyvä käsitellä yhdessä. Piritta suunnitteli suurpiirteisesti tapaamisen etenemisen  ja valmisteli yksinkertaisen tilan: kokoushuoneen varustettuna valkotaululla, muistiinpanovälineillä ja kännykän ajastimella. 
 
Aloitimme tapaamisen perinteisesti kysymällä kaikilta läsnäolijoilta ”Mitä sulle kuuluu?” Sitten otettiin kaveriksi kännykän ajastin. Käsiteltävien kysymysten, tai oikeastaan teemojen, valitsemiseen käytettiin 10 minuuttia. Piritta esitteli aiemmin keksityt teemat, muut lisäsivät ehdotuksia ja neuvotellen valittiin kolme tärkeältä tuntuvaa: mielekkyyskoulutus, toiminnan fokusointi ja näkyvyys. Teemojen pohtiminen jo etukäteen ja ajastimen tuoma paine auttoi valitsemaan kysymykset nopeasti ja siirtymään itse tekemiseen.
Kymmenen valmisteluminuutin aikana päätettiin myös yhdessä, miten teemoja käsiteltäisin: ensimmäisten teemojen kohdalla jokainen saisi pohtia kysymystä 5 minuuttia itsekseen ja sen jälkeen keskusteltaisin 20 minuuttia. Lyhyt reflektio yksin auttoi orientoitumaan kysymykseen ja omien pohdintojen jakaminen takasi sen, että jokainen tuli kuulluksi. 

25 minuutin työskentelyn jälkeen ajastin soi ja oli viiden minuutin tauon vuoro. Oli hauska huomata, että 25 minuutissa pääsi yhteen teemaan mukavan syvälle. Ei tuntunut, että keskustelu jäi täysin kesken. Pikemminkin huomasimme, että yhden tomaatin keskustelu soljui luontevasti kohti seuraavaa tomaattia eli juttua päästiin jatkamaan heti hieman eri fokuksella. Huomasimme myös, että ensimmäisen tomaatin jälkeen oli tarpeen tarkentaa, mitä seuraavassa sessiossa olikaan tarkoitus käsitellä.

Laitoimme tauonkin ajastimelle, jotta se ei venyisi. Tauko teki työskentelystä fyysisesti mielyttävämpää, sillä kokoushuoneessa happi tuntuu loppuvan kesken ja pirisemään pärähtävä ajastin saa pomppaamaan kuin itsestään ylös tuolista. Selkeä tauko antoi myös tilaa rauhoittua.

Työskentelyn lopussa keräsimme yhteen heränneet ideat ja tehdyt päätökset. Mielekkäät tomaatit tuotti meille selkeitä toimenpiteitä, kuten suunnitelman tämän blogin ryhdistäytymiseen: jatkossa kuulet meistä joka toinen tiistai! 
Mitä kokeilu opetti meille? Ainakin sen, että työskentelyn rytmittäminen sopivan pituisiksi intervalleiksi toimii niin yksin kuin ryhmässä tehtävässä työskentelyssä! Tuntui myös hyvältä, ettei keskustelu lähtenyt liikaa harhailemaan. Käsiteltävien kysymysten tarkka valinta ja ajoittaminen yhdessä saivat työskentelyn tuntumaan ryhdikkäältä, mutta ajastin ei onneksi tehnyt siitä liian jäykkää.Tällainen työskentely toimi meillä hyvin, koska tunnemme toisemme ja keskustelutyylimme. Mikäli paikalla olisi isompi ja toisilleen tuntemattomampi porukka, olisi vaarana muutaman osallistujan dominointi keskustelussa.

Jatkamme Mielekkäässä kokeiluja mielekkäiden käytäntöjen maailmassa! 

– Piritta