Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Minä olen kasvatustaiteilija – ja sinä olet?

Edellisen kerran kirjoittaessani Mielekkään blogiin runoilin, miten kaipaisin solahdusta äitiysfarkkujen ja imetyshuppareiden armolliseen suojaan, pakoon työnhaun armottomuudelta. Enpä olisi uskonut tuolloin, että kaipaukseeni vastattaisiin ja saisin vielä ihailla iltatähteä.

”Kuka sinä olet”,

kuiskaan sipaisten silkkiposkeasi.

”Ou”,

kujerrat vastaukseksi

venyttäen hymysi silmiin asti,

silmiin, joihin kaikki kaikkeuden

vastaukset mahtuvat.

”Kuka minä olen”,

kysyn itseltäni.

En ainakaan sama kuin ennen sinua.

Jokainen syliin annettu lapsi

on kasvattanut äitiyteen uuden kerroksen.

Ja joka kerran

polvet notkollaan nöyryydestä

kiitän pienestä ihmisestä,

koko äitiydestä.”

Samalla kun olen tutustunut uuteen perheenjäseneemme, olen pohtinut. ”Kuka minä nyt olen?” Mihin lokeroon itseni asettelisin? En olekaan enää epätoivoisesti työtä etsivä musiikkipedagogi tai kasvatustieteilijä pohtimassa, minkälaiseen työhön koulutustani voisi soveltaa. Vauva ratkaisi hetkellisesti työttömyysongelman. En oikein tunne olevani samaa joukkoa kotiäitienkään kanssa. Suurin osa ystävistäni, joiden kanssa aikoinaan jaoin kotiäitiyden iloja ja suruja, ovat siirtyneet jo työelämään. Perhekerhoissa ja muskareissa käyvät äidit ovat enimmäkseen vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Identiteetin kannalta olisi tärkeätä kuulua johonkin porukkaan. Riittäisikö tämä suuri perhe vastaamaan tähän tarpeeseen?

Imetyshuppari ylläni, pienokaista ruokkiessani olen nauttinut vauva-ajan onnenhetkistä ja samalla lukenut Anu Silfbergin kirjoittamaa kirjaa ”Äitikortti”. Silfberg pohtii äitiyden mustaa aukkoa ja sitä, voiko äitiys olla koko identiteetti ja mitä tapahtuu, jos koko minuus muotoutuu äitiyden varaan. Kyllä äitiyteen voi hurahtaa ja äitiyden mustaan aukkoon voi hukkua. Siitä olen Silfbergin kanssa samaa mieltä.

Viiden lapsen äitinä äitiyteni on ollut pitkähkö kasvuprosessi, joka varmasti jatkuu samaa tahtia, kun lapset saavuttavat eri ikävaiheita. Esikoisen aikaan olin epävarma, ylihuolehtiva äiti, jonka hoitolaukusta löytyi varavaatteillekin varavaatteet ja varavaipalle varavaippa. Saatoin jopa imettää työntäessäni rattaita, jotta pikkuisella olisi varmasti hyvä olla, eikä tarvitsisi itkeä. Toisen lapsen aikaan ihmettelin, mikseivät kädet riitä ja miksi joku aina itkee tai kitisee, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kolmannen vauvan aikaan olin jo hieman rennompi kuin äitiyden ensiaskelissa. Hyväksyin sen, että kaaosta ei voi täysin hallita, mikä oli luonteelleni suurtakin suurempi haaste. Kun perheessämme oli neljä alle kouluikäistä lasta, aloin olla äitiyden mustassa aukossa jo viimeisiäkin sormenpäitäni myöten. Koko arki pursui äitiyttä ja yritin venyä suorituksiin, joihin minun kaltaiseni ja luonteiseni ihminen ei revennyt. Uupumus oli väistämätön ja jossain määrin kai itsensä kadottaminenkin. En osannut enää edes nukkua. Äitiyden mustaan aukkoon voi varmasti hukkua ilman uupumustakin. Minulle se oli käännekohta, jonka avulla löysin tavan olla enemmän omannäköiseni äiti.

Pikkuhiljaa opin jälleen nukkumaan ja laittamaan myös ympärilleni rajoja, jotka tukivat omaa jaksamistani. Joistakin äitiyden ihanteista jouduin luopumaan, ehkä ne olivatkin epärealistisia. Ylipäätänsä uupumuksen tai tyytymättömyyden juuret löytyvät usein siitä, että ihanneminä ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan. Nukuttuani pahimmat väsymykset pois löysin myös äitinä olemisen rinnalle asioita, jotka olivat olleet ominta minääni ennen lapsia. Kotitöiden lomassa ja pieninä vapaina hetkinä kirjoitin runoja pikkuisille paperilappusille. Välillä soittelin kamarimusiikkia yhdessä viulisti-ystäväni kanssa, joka myös on suurperheen äiti. Näistä pienistä omista tuokioista syntyi myöhemmin runokirja ja konsertti. Ne tuntuivat merkityksellisiltä saavutuksilta, omilta jutuilta, jotka ruuhkaisimpina pikkulapsivuosina olivat suistuneet äitiyden mustaan aukkoon.

Silfberg nostaa kirjassaan esille äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteet ja kritisoi sitä, miten miehille on luontevaa olla isänäkin mukana työelämässä, mutta naisilta edellytetään kotiäitiyttä. Jos olisin mukana työelämässä, minun olisi helppo vastata ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen ammatillisesti. Voisin esitellä itseni musiikkipedagogina tai kasvatustieteilijänä. Pakko myöntää, että ammatilliset vahvuudet ovat hautautuneet äitiyden myötä osittain pyykkivuorien ja tiskipinojen alle. Esimerkiksi päivittäiselle tai edes säännölliselle pianonsoiton harjoittelulle ei vain ole aikaa. Kotiäitiyden lomaan on mahtunut joitakin melko pitkiä sijaisuuksia musiikinopetuksen parissa. Olen tuntenut selittämätöntä syvää iloa saadessani taskuuni oman luokan avaimet. Vertauskuvallisesti kaiketi olen avannut reitin ulos äitiyden mustasta aukosta. Tällä hetkellä taskussani on vain kotiavaimet. Ja ne riittävät, koska äitiyden kasvuprosessin myötä olen oppinut olemaan kotiäitinä muutakin kuin äiti.

Vuosien myötä olen oivaltanut, että myös kotiäitinä voin toteuttaa ammatillista kutsuani. Aikoinaan yliopistossa yksi mieliinpainuvista kursseista oli Tapio Puolimatkan kasvatusfilosofian kurssi. Puolimatka herätteli meitä nuoria ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Silloin tuumailin, että itsekin haluaisin tehdä elämässäni jotakin sellaista, mikä virittelisi kanssaihmisieni aivot ja sydämen ”ajattelutaajuudelle”. Äitinä saan olla aitiopaikalla ohjaamassa lapsiani pohtimaan elämää ja ihmisenä olemista. Taidan kasvatustieteilyn sijaan olla kasvatustaiteilija, joka pyrkii rohkaisemaan jokaista pesueensa jäsentä etsimään omia vahvuuksiaan ja löytämään sen oman juttunsa. Ehkä siinä olen jotenkin onnistunutkin, sillä perheessämme jokaisella lapsella on ihan oma harrastuksensa. Yksi rakastaa viulunsoittoa, yksi leipoo mielellään, yhden silmät syttyvät nähdessään lätkäkiekon ja yksi potkii kaikkea, mikä muistuttaa jalkapalloa. Harrastusten ohella jokaisella lapsella on omia persoonallisia ominaisuuksia, joista he voivat iloita. Toivon, että he tunnistavat myös heikkoutensa ja hyväksyvät ne osaksi minuuttaan. Täydellinen ei tarvitse olla, jotta voi olla sinut itsensä kanssa. Kasvatustaiteilijana tasapainottelen erilaisten roolieni välillä ja yhdessä perheenjäsenteni kanssa pyrin siihen, että saisimme kukin tämän kodin seinien sisällä kasvaa sellaisiksi, joiksi meidät on luotu.

Mirkka Auvinen

mirkka.auvinen(at)osuuskuntamielekas.fi

Uusista työelämätaidoista, opinto-ohjauksesta ja osa-aikayrittäjyydestä

Mol.fi -nettisivuilta pääsemme lukemaan työpaikkailmoituksia, joita tuntuu löytyvän määrällisesti yhä enemmän myös maakunnissa. Ainakin osittain työntekijäpula saattaa tosiaan olla todellisuutta – ainakin näin subjektiivisesti tarkasteltaessa. Tämä on iloinen asia (mutta vain työnhakijoiden kannalta). Kuitenkin yksittäisten työnhakuilmoitusten vaatimuksia lukiessa, työnhakijan hymy saattaa hyytyä. Erilaisissa Helsingin sanomien työpaikkailmoituksissa, tämä saattaa vielä korostua – työntekijöiltä odotetaan monesti merkittävää määrä erilaisia tietoja ja taitoja. Yhä useammin tässä toivelistassa on mainittu myös vähintäänkin yrittäjämäinen tai yritteliäs asenne, tai sisäinen yrittäjyys. Myös omasta yrittäjyyskokemuksesta voi olla mainitustikin etua.

Ainakin allekirjoittaneesta vaikuttaakin siltä, että vähintäänkin ”yritteliäisyys”, tai usein jo suoraan yrittäjämäisyys, nivoutuu jo osaksi työelämän vaatimia taitoja. Samalla tavalla erilaiset Y-tunnuksen kautta tehtävät keikat, opiskelu NY-yrityksessä tai opiskelijaosuuskunnassa, freenlancer(-mainen) toiminta ja/tai muunlainen osa-aikayrittäjyys, ovat yleistymässä. Tätä kehitystä tukevat uusien työelämätaitojen lisäksi oletettavasti muuttuva työn luonne. Määräaikaiset tai vakituisetkaan työtehtävät tuskin katoavat, mutta yhä useammin niiden väliin ja sivuun voi ilmaantua myös freelancer- tai osa-aikayrittäjyyttä, esimerkiksi osuuskunnassa.

Sanonta ”olen työpaikkojen välissä”, ei ole varmaan koskaan pitänyt näin hyvin paikkaansa kuin nykypäivänä. Silti tämä vaihe ei tarkoita välttämättä ”vain” työnhakua, vaan myös aktiivista osa-aikayrittäjyyttä, opiskelua ja työnhakua. Nykypäivänä erilaiset toiminnot voivat limittyä ja lomittua. Juuri tästä syystä näen, että peruskoulujen, lukioiden ja ammattikoulujen opinto-ohjausresursseja täytyy lisätä mahdollisimman nopeasti. En väitä, etteivätkö laadukkaan opinto-ohjauskoulutuksen saaneet henkilöt hoitaisi tehtäviään hyvin, päinvastoin, mutta nykypäivä lisää valtavasti paineita juuri ohjaustoiminnan resursointiin. Kenen kanssa nuoret voivat jutella ammatillisista toiveistaan, jatko-opintoideoistaan tai siitä, mitä he haluaisivat yleisesti tehdä ”isona”. Kenen kanssa voit puhua siitä, mitä unelmia, arvoja ja tavoitteita sinulla on?

Uuden lain mukaan lukiot tulevat lisäämään yhteistyötä korkeakoulujen kanssa ja hyvä niin. Toivon lisääntyviä opinto-ohjausresursseja myös ammatillisiin oppilaitoksiin. Kannatan myös lämpimästi uusia opinto-ohjaukseen linkitettäviä tavoitteita ns. jälkiohjauksesta, jossa opiskelijoilla olisi mahdollista saada ohjausta, keskustelukaveri ja tarvittaessa myös sparrausta jopa 1-2 vuotta opintojen jälkeen. Lukijasta voi nyt luultavasti tuntua, että nyt kirjoittaja eksyi totaalisesti varsinaisesta aiheestaan, mutta oikeastaan olemme nyt otsikkoni ytimessä. Osaavatko opot, vanhemmat, opettajat ja lähipiirin aikuiset, kannustaa ja ohjata kasvavia nuoriaan nykypäivänä uudella tavalla limittyvän opiskelu-, työelämän ja yrittäjyyden suuntiin? Ja vielä niin, että opiskelija ei stressaa tätä liikaa, vaan näkee tässä kaikessa myös mahdollisuuksia? Luonnollisesti myös terve kriittisyys on paikallaan, mutta itse näen silti enemmän haasteita juuri eräänlaisessa uhkapuheessa.

Edellä mainituista syistä, pidän yrittäjyyskasvatusmaisia oppimisympäristöjä, kuten 4H-yrittäjyys, opiskelijaosuustoiminta, NY-yrittäjyys, Yrityskylä-konsepti tai vaikkapa paikallisesti kehitettyä MiniMikkeli-oppimisympäristöä korkeassa arvossa. Kuten kyllä myös tärkeänä pitämääni talouskasvatusta. Kaikista ei tarvitse tulla yrittäjiä, mutta nämä edellä mainitut yrittäjämäisiä taitoja tukevat oppimisympäristöt, tarjoavat kuitenkin opintojen, tulevien työelämän ja sitten joidenkin kohdalla jopa yrittäjyyden tueksi kiinnostavia opiskelumahdollisuuksia. Eikä mahdollisista samalla itse ansaituista euroistakaan ole luultavasti haittaa. Mutta resursoidaanko edellä mainittuja oppimisympäristöjä & nuoria ohjaavia opettajia/kasvattajia riittävästi? Toivon että toivottavasti lähitulevaisuudessa valmistuva opiskelijaosuuskuntien ohjauskokemuksia käsittelevä väitöskirjani avaa myös tätä kysymystä.

En tule itse yrittäjäperheestä tai -suvusta. Lukion jälkeen suorittamani yo-merkonomitutkinto oli lähimpänä kaupallista alaa/opintoja, mitä olen koskaan ollut. Valitettavasti en tuolloin ymmärtänyt vielä ottaa noiden opintojen monipuolisia opetussisältöjä riittävästi haltuuni. Myöhemmin olen kuitenkin opiskellut voittopuolisesti hyvin humanistisia eri kasvatusalojen opintoja. Sattuman kaupalla olen onneksi päässyt palkkatöihin sellaiseen työpaikkaan, jossa olen pystynyt laajasti kehittämään ja toteuttamaan itseäni. Arvostan työpaikassani myös sitä, että se antaa minulle mahdollisuuden opetella osa-aikayrittäjyyttä Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Tämä on viisasta etenkin siksi, että työskentelen palkkatöissäni osuuskuntayrittäjyyttä sisältävien opintojen parissa.

Nyt toivonkin, että esimerkiksi tämän oman esimerkkini tapaisia kuvauksia välitettäisiin nuorille. Enkä todellakaan itse ollut mitään tähtioppilas, päinvastoin, mutta sain opiskelun ideasta kuitenkin kiinni 20+ -vuotiaana. Opiskelumenneisyys ei siis määritä kenenkään opiskelutulevaisuutta. Toivonkin että me aikuiset välittäisimme nuorille myös tulevaisuuden toivoa/uskoa: Opiskella kannattaa siksi, että pääset tekemään sellaisia asioita, joista olet kiinnostunut.

Et ehkä pääse toteuttamaan esimerkiksi kestävyyteen liittyviä arvojasi jokaisessa työtehtävässäsi, mutta pidemmän päälle liian tutuksi tullut ja suorittava työ, saattaa muuttua raskaaksi. Siksi opinto-ohjaajien, ystävien, vanhempien ja kollegoiden kanssa kannattaa jutella mahdollisimman paljon juuri omista ammatillisista tai yrittäjyyteen liittyvistä toiveistasi. Tästä samasta syystä olisi erinomaista, jos koulujen opo-tunneilla vierailisi laajasti erilaisen opiskelu- ja työtaustan omaavia ihmisiä. Myöhemmin myös kiinnostavia työpaikkoja kannattaa hakea rohkeasti, sillä ”pelkkä” opintotausta antaa enää harvaan työpaikkaan suoraan tarvittavat tiedot ja taidot. Ja etenkin taitopuolta kannattaa kehittää jo opintojen aikana – esimerkiksi mahdollisesti tarjolle tulevissa opiskelijayrittäjyys-mahdollisuuksissa.

Kuten alussa totesin, monissa vakituisissakin työpaikoissa arvotetaan nykyään yrittäjämäistä otetta – tai jopa omaa yrittäjyyskokemusta. Voit päästä tekemään hyvin erilaisia työtehtäviä saman työpaikan sisällä erilaisten projektien ja työtehtävänvaihtojen myötä. Työpaikat, osa-aikayrittäjyys tai opiskelukin ovat tavallaan kuin alustoja, joissa sinulla on mahdollisuus parhaimmillaan kehittää ja toteuttaa itseäsi. Yhä useammin nämä elementit voivat myös limittyä toisiinsa.

Pekka Hytinkoski

pekka.hytinkoski@osuuskuntamielekas.fi

Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: Rohkeuden voima

”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”

Lainaus on ote jo räppiuransa lopettaneen Cheekin Äärirajoille-biisistä. Kun biisi julkaistiin viisi vuotta sitten, en olisi voinut kuvitella, millaisia muutoksia sen sanoma saisi minussa ja elämässäni aikaiseksi. Cheekin musiikki on ollut matkakumppanini tiellä näkyväksi ja toipuessani syömishäiriöstä. Erityisesti tämä Äärirajoille-biisi osoittautui käänteentekeväksi elämälleni. Sen tahtiin muistan myös hyppineeni ja eläytyneeni ”julkisesti” ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka olin aina ollut ulospäin niin pidättyväinen. Jos tiivistän biisin annin yhteen sanaan, se on ROHKEUS! Rohkeus on yhtään liioittelematta pelastanut minut ja tuonut tähän hetkeen ja paikkaan, jossa nyt olen.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että biisi osui elämäntilanteeseeni silloin täydellisesti ja muutti jotain radikaalisti sisimmässäni.

Rohkeus on uskallusta tehdä oikeita asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeus oli viimeinen puuttuva avain, jotta todellinen syömishäiriöstä toipumiseni saattoi käynnistyä. Olin todella pohjalla ja sitkeyttäkin löytyi, mutta ”vääriin” asioihin. Kamppailin tuolloin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, jossa uudet toimintatavat vaativat uskallusta käytännön tekoihin. Minulla oli jo rohkeutta ajatella asioista toisin, mutta ei vielä uskallusta toimia niiden mukaan.

Rohkeus on kontrollista irti päästämistä, uteliaisuutta, tuntemattomaan hyppäämistä ja luottamista siihen, että hyppy saa siivet alleen. Uskallusta tekoihin, jotka ovat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeus on itsensä ja elämän arvostamista. Eli kaikkea sitä, mitä minä siihen asti olin pelännyt ja kokenut uhkana.

Lapsuudesta asti olin rakentanut koko elämäni syömishäiriön ympärille. Siitä luopuminen tuntui pelottavalta, yhtä kuin kuolemalta. Mitä jää jäljelle, kuka olen, mitä haluan? Toisaalta halusin niin kovin tietää, mutta samalla pelkäsin kohdata syömishäiriön alla olevan ihmisen, itseni. Pelkäsin hallinnan ja oman elämän ohjasten menettämistä, vaikka tosiasiassa olin menettänyt ohjakseni jo kauan sitten. Olin jumittunut mukavuusalueelle ja turtunut vallitseviin oloihin muuttuen yhä näkymättömämmäksi. Lopulta pelko tukahdutti unelmat ja oikeastaan koko elämän.

Pelkäsin muutosta, pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kaikesta kurjuudesta huolimatta. Luulin, että vain tarrautumalla syömishäiriööni elämälläni on merkitys. Näin meni siihen asti, kunnes ymmärsin, että ei se ollut koko elämäni! Olin peloissani riippunut oireilussani, ymmärtämättä juuri sen olevan minun ”itsemurhani”. Tarvitsin rohkeutta kohdata tosiasiat ja uskoa parempaan huomiseen! On rohkeutta tasapainotella kapealla nuoralla, jaksaa edetä huterin askelin kohti tuntematonta päämäärää, johon ei vielä pysty nostamaan katsettaan tai jota ei voi vielä nähdä.

Kaikki kokemani oli saanut minut lukittautumaan omaan kuplaani ja kirjaimellisesti neljän seinän sisään. Häpesin kaikkea itsessäni enkä uskaltanut ihmisten ilmoille. Haaveilin ihan normaalista, tavallisesta elämästä, mutta se tuntui aina liikaa pyydetyltä. Halusin iloita, nauraa, puhua, mutta olin vuosikaudet jumissa siinä helvetissä.

”Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.” Pelkät ajatukset ja puheet eivät tosiaan vie mihinkään. Todellista rohkeutta ovat teot, jotka osoittavat sinun olevan tosissasi. Äärirajoille-biisin julkaisun jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa yksin festareille toiseen kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin konkreettisesti kapinoimaan syömishäiriötäni vastaan. Rikoin sen luomia sääntöjä sekä sen luomia oletuksia itsestäni ja siitä, millaista elämäni tulisi olla. Näin rohkeus alkoi tehdä hiljalleen tilaa uudelle. Ne ilon fiilikset ja endorfiinihumala, joita kokemuksestani sain, olivat jotain poikkeuksellista. Aiemmin olin ”humaltunut” vain itseni rääkkäämisestä lenkkipolulla tai syömättömyydestä.

Vuoden alussa syömishäiriöpäivillä lanseerattiin termi paranemisrohkeus. Silloin tajusin, että myös tästä rohkeudesta on kohdallani ollut kyse. Rohkenin päästää irti ja luopua oireilusta, huolimatta hetkellisestä tyhjyyden tunteesta. Merkittävintä kaikista oli kuitenkin rohkeus muutokseen, mikä varmisti ensin elämän ja lopulta sen jatkuvuuden. Aloin muuttaa niitä asioita, jotka pitivät minua oravanpyörässäni, ja kokeilla tilalle uusia toimintamalleja. Vihdoinkin edistyin oikeissa asioissa, mikä mahdollisti myös todellisen muutoksen. Viimein rohkeus alkoi voittaa pelkoa siitä, että jättäisin elämättä ja heittäisin elämäni hukkaan.

Rohkeus on subjektiivista ja rohkea voi olla monin tavoin. Se mikä yhdelle on rohkeaa, voi olla toiselle täysin tavanomaista. Minulle rohkeutta oli pysähtyä, levätä, kuunnella kehoni viestejä, alkaa syödä nälkään, liikkua iloon ja ylipäätään tavoitella minulle tärkeitä asioita. Minussa ei välttämättä ole niin paljon fyysistä rohkeutta, että esimerkiksi hyppäisin benjihypyn, mutta sitäkin enemmän minulla on ollut epävarmuuden sietokykyä ja emotionaalista rohkeutta eli kykyä kohdata kielteisiä tunteita. Sosiaalinen rohkeutenikin on lisääntynyt. Uskallan olla oma itseni ja jopa hölmöillä. Kaikkien ei tarvitse olla rohkeita kaikessa, vaan keskittyä itselle merkityksellisiin tapoihin olla rohkea.

Rohkeaksi voi oppia. Mitään oikotietä siihen ei ole olemassa, vaan rohkeus vaatii työtä ja asennetta. Rohkeus rinnastetaan sisuun ja yhdistetään sekä kärsivällisyyden että kestävyyden hyveisiin, mikä kertonee paljon rohkeuden luonteesta. ”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”. Jos ahdistus eskaloituu muutoksen edessä, jaksa vielä sinnikkäästi, sillä yleensä juuri silloin olet tekemässä läpimurtoasi!

Eniten meitä elämässä rajoittavat pelot ja häpeä. Muiden mielipiteet ja pelko estävät löytämästä sen, mitä haluamme. Ilman rohkeutta kohdata pelkojani en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia. Vain kohtaamalla omat pelkomme ja niiden synnyttämät tunteet, voimme voittaa ne ja vapautua olemaan aidosti sitä, mitä olemme, ja elää sellaista elämää kuin haluamme! Kun pelkonsa kohtaa tarpeeksi usein, alkaa se menettää otettaan ja lopulta menettää valtansa.

Rohkeuttani on koeteltu usein. Mitä pidemmälle olen edennyt matkallani, sitä enemmän olen kuitenkin voinut olla uskollinen omalle itselleni. Sanotaankin, että yleensä rohkeus palkitaan, mutta se ottaa oman aikansa. Vain yrittämisen kautta on myös mahdollisuus onnistua. Kaikesta rohkeudestani sain lopulta palkinnoksi vapauden ja elämän. Jokainen askel toi minua vuosien saatossa lähemmäksi nykyhetkeä. Unelmoitua nykyhetkeä, jolloin kulissit on laskettu, olen vapaa elämään aitona itsenäni, toimimaan koulutukseni mukaisessa ammatissani, näkymään maailmalle ja ennen kaikkea olemaan oman elämäni herra!

Riskienottokin on normaalia ja se, että mennään harhaan. Rohkeutta tässä kohtaa on oppia siitä, korjata suuntaa ja yrittää uudelleen. Aristoteleen Hyve-etiikkakin sanoo ”jotta elämä olisi mielekästä, olisi syytä elää hyvä elämä tai ainakin olisi syytä yrittää”. Elämäni suurimpia ja rohkeampia ponnistuksia on ollutkin kohdata lopulta kaiken kokemani synnyttämä häpeä ja pelot.

”The Fears we don’t face become our limits!” (Robin Sharma) Rohkeus on paras mahdollisuutesi kohti itsellesi mielekästä elämää! Joten miksi et uskaltaisi käyttää sitä!

”Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä”

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

Jäsenblogi: Arjen anarkiaa! Keskinkertainen työtön viimeistelee huonoa väitöskirjaa

Olen ollut työttömänä vuoden alusta. Voisi kuvitella, että minulla olisi ollut täydelliset olosuhteet keskeneräisen väitöskirjan kirjoittamiseen, mutta todellisuudessa olen kirjoittanut sitä muutaman hassun päivän. Olen lähinnä poukkoillut paniikissa asiasta toiseen – rohmunnut lyhytkoulutuksia tulevaisuuden varalle ja hakenut töitä laajalla skaalalla. Jos olen kirjoittanut, olen kirjoittanut jotain muuta kuin väitöskirjaa. Puolet ajasta olen vain ollut – apaattisena, stressaantuneena ja kuormittuneena.
Tulevaisuus pelottaa. Mitä jos en työllistykään, mitä jos väitöskirjani ei valmistukaan? Mitä, jos minä
monitaitoisena ja keski-ikäisenä asiantuntijana en riitä, koska samoja töitä hakevat vielä monitaitoisemmat ja nuoremmat asiantuntijat? 

Törmäsin somessa seikkaillessani tutkija Juha T. Hakalan haastatteluun. Hän antaa MeNaisten artikkelissa ohjeita, jotka auttavat tulemaan toimeen ylikuormittumisen ja riittämättömyyden tunteen kanssa.

Hakalan mukaan oman luovuutensa ja sitä kautta myös tekemisen palonsa voi pelastaa tähtäämällä keskinkertaiseen, opettelemalla tylsistymään sekä tarjoamalla itselleen riittävästi lepoa. 
Työttömänä minulla on mahdollisuus lepoon, jos vain osaan aidosti antaa sitä itselleni. Tylsyyttäkin todella riittää ainakin näin talvisaikaa, jos vain maltan olla avaamatta somea ja Netflixiä. Jäljellä on vielä keskinkertaisen, tai ehkä jopa huonon, hyväksyminen ja sillä ratsastaminen. 

Olen ennenkin kirjoittanut väitöskirjaa post it -lapulle piirretty arvosana 7 edessäni ja siten pysynyt kiinni työn imussa. Ääneen sanottuna se tuntuu kuitenkin radikaalilta: tunnustaa, että tavoitteenani on kirjoittaa keskinkertainen tai jopa huono väitöskirja. Torpedoinko omat jatkomahdollisuuteni ja oman opinahjoni uskottavuuden sanomalla, että minä tohtoriopiskelijana en ole koskaan tähdännyt huippututkimukseen, vaan että minulle riittää keskinkertainen? Ymmärtävätkö muut, että uskon huonoon tähtäämällä pääseväni ihan hyvään tulokseen, ja että se riittää minulle?

Mitä tämä kaiken ääneen lausuminen tarkoittaa jatkon kannalta? Millaista tutkimusta voisin tehdä jatkossa, jos tavoitteenani ei olekaan huippututkimus? Onko keskinkertaisen post doc -tutkimuksen kirjoittajille omat rahoituskanavansa ja mitä annettavaa tuollaisella keskinkertaisella tutkimuksella olisi? Ja onko todellisuudessa valtaosa tutkimuksesta keskinkertaista, ei siksi, että se olisi epäonnistunutta huippututkimusta, vaan siksi, että keskinkertaisella tiedolla on tärkeä rooli ja arvo keskinkertaisessa maailmassa? 
Alkuvuoden aikana olen käynyt useammassa työhaastattelussa kertomassa, miksi juuri minä olisin paras siihen työhön, jota olen hakemassa. Perusteleminen on minusta aina yhtä vaikeaa, koska en tunne muita hakijoita, joten päädyn vain listaamaan omia vahvuuksiani. Parasta esittämällä ylisuorittaja minussa aktivoituu ja hukkaa sen keskinkertaisen, mutta vahvan osaamisen, jota olen onnistunut kartuttamaan elämän varrella. 

Mitä jos seuraavassa työhaastattelussa perustelisin, etten pyrikään olemaan työssä paras, ainoastaan keskinkertainen, ja sellaisena hyvä? Jäisikö sekin työ saamatta vai voisiko joku palkata keskinkertaisen asiantuntijan? Voisiko avoimesti keskinkertaisesta asiantuntijuudesta tulla jopa minun trademarkini ja supervoimani tänä henkilöbrändäyksen aikakautena? Päätyisinkö sitä kautta olemaan työnantajalle se paras, siis tavoittelematta paremmuutta?

Jotain hullua tässä huippututkimukseen ja erityisasiantuntijuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa ja työkulttuurissa on, kun tunnen itseni arkiseksi anarkistiksi julistaessani, että minulle riittää keskinkertainen. Tahdon uskoa, että minun keskinkertaiseni on ihan riittävän hyvä, ja että ihan riittävän hyvä riittää. Näin ajattelemalla väitöskirjan kirjoittaminen alkaa jo houkuttaa. Ja mikä parasta: keskinkertaisen tuloksen tavoitteleminen vapauttaa voimavaroja muuhun olennaiseen, ennen kaikkea perheen, ystävien ja tulevan työyhteisöni kanssa vietettyihin hetkiin.  
Rakkaudesta keskinkertaiseen,
Taru Tähti
taru.tahti(at)osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: En aio tehdä mitään

”No mitä sä aiot tehdä seuraavaks?”
Tämän kysymyksen kuulen nykyään usein, sillä yli viisi vuotta päätoimisesti työstämäni väitöskirja on vihdoin valmistumassa toukokuussa. Yleensä mumisen vastaukseksi, että ”En mä oikein tiedä, olen miettinyt ehkä sitä tätä tai tota.” Läheisille tuttaville saatan vuodattaa siitä, miten minulla ei ole mitään hajua mitä aion tehdä tulevaisuudessa ja kuinka se ahdistaa minua ja miten ole yrittänyt heitellä epätoivoisesti lankoja ilmaan.

Ilahduin, kun jokin aika sitten kollegani Pekka ei tivannut minulta suunnitelmistani vaan pohti, että ”Milllainenkohan sä olet sitten, kun sun väitöskirja on valmis?” Tämä oli ihana tapa kysyä tulevasta: pohtia, millainen olen sitten kun en ole enää roolissa, jossa hän on minut tottunut näkemään. 

Keskustelumme päätyi pohtimaan sitä, että mitä jos toteaisin etten aio tehdä mitään.

Kun joku kertoo minkä tahansa tekemisen olevan tulossa valmiiksi tai päätöspisteeseensä, kysyn itsekin vaistonvaraisesti toiselta, mitä hän aikoo nyt seuraavaksi tehdä. Tämän kysymyksen jatkuva toistaminen eri tilanteissa pitää yllä oletusta siitä, että ihmisten elämän ja erityisesti uran pitäisi olla päämäärätietoista, suunnitelmallista ja selkeästi kerrottavissa.
Kysymyksen kuuleminen oli iskostanut minuunkin ulkoisen paineen siitä, että minulla pitäisi olla se jokin suunta. Alkoi tuntua siltä, että muut odottivat minulta selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa, koska sellaiseen on helppo reagoida. ”Ai, sä aiot jatkaa tutkimuksen tekemistä. No mitäs meinasit tutkia? ”Ai, sä aiot panostaa palveluidesi myyntiin. No mitäs sä tarjoat ja kenelle?” 
Toisen epävarmuus aiheuttaa itsellekin epävarmuutta ja jopa kiusallista oloa.
 
”En tiedä, mitä aion tehdä” tuntuu vastauksena kehottavan toista ehdottamaan ratkaisuja siihen, mitä kaikkea voisin tehdä. Kuten kollegani Pekka totesi, ihmiset saattavat ruveta ”ratkaisemaan” toisen tilannetta, koska joutuvat toisen epävarmuuden kohdatessaan pohtimaan myös omaa elämäänsä, mikä ei aina tunnu niin kivalta. 

Osasta saamistani vinkeistä olen huomannut jonkin mahdollisuuden, josta en tiennyt tai jonka olen unohtanut. Useammin kuitenkin olen reagoinut niihin ahdistuksella enkä ottanut toisen sanomisia vastaan. Jos tulevaisuus näyttää pelottavalta, ahdistavalta, epävarmalta ja oma osaaminenkin tuntuu haparoivan, on vaikeaa suhtautua avoimesti toisten tarjoamiin ratkaisuihin.

Aloin siis Pekan kanssa käymäni keskustelun pohjilta makustella ajatusta siitä, että en aio tehdä mitään – ja ajatusta siitä, että se olisikin vastaukseni tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Huomasin, että aloin pikkuhiljaa rentoutua. Totesin itselleni, ettei minun ole mikään pakko mennä aina määrätietoisesti jotain tavoitetta kohti ja olla jatkuvasti suorittamassa.
Ajatukseni ja tunteet eivät menneet enää ahdistuksen keloista niin pahasti solmuun. Aloin jopa odottaa innolla sitä, että saan pian ison urakan päätökseen ja voin vain olla rauhassa. Eihän mitään tekemättömyys sitä tarkoita, että olen hamaan ikuisuuteen asti täysin tekemättä mitään. Tai ettei aio absoluuttisesti olla tekemättä mitään. Se tarkoittaa pikemminkin paineiden hölläämistä, tilan antamista sekä jatkuvan kiireen ja suoritus- ja tulospaineiden haastamista. Ajatus siitä, ettei tarvitse tehdö mitään voi olla arvokkaampi kuin se, että olisi täysin tekemättä mitään.

Kun paine suunnan löytämisestä on vähentynyt, osaan nähdä uusia mahdollisuuksia ja edessäni avautuvia polkuja avoimemmin. Kuuntelen ihmisiä, menen sosiaalisiin tilanteisiin rennoin mielin enkä odota niiltä selkeitä lopputuloksia. Taidan hymyillä ja nauraakin enemmän! Olen jo alkanut innostua uusista asioista. Voin luottaa siihen, että tulevaisuus vie kyllä johonkin mielekkääseen suuntaan, kunhan saan ensin rauhoittua.

Kun joku kysyy nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, on vastaukseni ”En aio tehdä mitään.”
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)osuuskuntamielekas.fi, @PParkkari

UUSI BLOGISARJA Tänään töissä: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

”Tuki puuttui kokonaan. Pomot tuntuivat vain miettivän, kuinka tuosta häiriköstä pääsee eroon. Ja tietysti kaikki oli omaa syytäni.”
 
”Raskainta ei ollut itse uupumus. Raskainta oli työnantajan vähättelevä suhtautuminen terveyteeni, kuormituksen kokemukseeni ja uratoiveisiini. Koin olevani pelkkä numero ja kertakäyttötavara.”

Nuo molemmat lainaukset löytyvät nettilähteistä, työssään uupuneiden kirjoituksista. Työuupumuksesta keskustellaan julkisuudessa nykyisin paljon, mutta puhe pyörii enimmäkseen vain uupuneen navan ympärillä.


Hyvän työntekijän ominaisuuksista, kuten tunnollisuudesta, huolellisuudesta, vastuuntuntoisuudesta ja joustavuudesta, on tullut uupumiskeskusteluissa yhtäkkiä rasitteita.

Jotain vikaa siinä voimattomuuttaan valittavassa varmasti on. Ei osaa johtaa itseään, reppana. Ei osaa edes nukkua, saati relata ja pitää huolta kunnostaan, työpäivien muodikkaasta mikrotauottamisesta puhumattakaan. Mitä tehneekään viikonloppuisin, kun jo maanantaina töissä pinna tuntuu kiristyvän. 
 
Jos työ vie kaikki mehut, se tarkoittaa, että töissä jokin mättää. Syitä ylikuormittumiselle on monia: Töitä on liikaa ja/tai tekijöitä ei ole tarpeeksi. Töissä sählätään, kun vastuut, toimenkuvat ja tavoitteet ovat epäselviä eikä tieto kulje riittävästi. Voimia kuluu jurnuttamiseen tai varuillaan oloon, jos työyhteisössä ihmisten väliset suhteet jumittavat. 
 

Myös se, että ei koe tulevansa kuulluksi, kuormittaa lisää. Joo, joo, kunhan valittaa, eiköhän se ajastaan ohi mene. Käydään vaikka koko työporukalla keilaamassa ja kivassa ravintolassa syömässä. Saadaan vähän muuta ajateltavaa.

Itsensä johtamisen rinnalle ja myös tilalle tarvittaisiin ihan oikeaa johtamista ja esimiestyötä. Sitä työtä, jossa korvat ja mieli pysyvät auki ja vastuunottokyky säilyy, vaikka joutuisi katsomaan peiliin. Mikä minun johtamani yrityksen toiminnassa on pielessä, kun töitä painetaan yli- ja iltatöiden varassa kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen? Kysynkö minä esimiehenä silmäpussejaan peittelevältä tiimiläiseltäni, mitä hänelle kuuluu? Entä jos hän kertookin, että voimat ovat vähissä – kestänkö kuulla sen ja toiminko niin, että hänen kuormansa kevenee? Vai ajattelenko, että uudet tekijät jonottavat jo oven takana?

Työ ei saa vaarantaa tekijänsä henkistä eikä fyysistä terveyttä, niin sanoo työturvallisuuslaki. Lain toteutumisesta vastaa työnantaja. 
 
”Työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Työnantajan on myös tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen.” Näin on kirjattu työturvallisuuslain toiseen lukuun, kahdeksanteen pykälään.
 
Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun.
 
– Merja Karjalainen

Merja Karjalainen käsittelee Mielekkään uudessa Tänään töissä –blogisarjassa työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat hänelle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Karjalainen työskenteli kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne hän sai pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltaan hän on maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän opiskelee työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Merjan kirjoituksia löydät myös LinkedIn:stä. 

Jäsenblogi: Oikeiden ympäristöjen merkitys

Olen uusi kasvo Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Monenlaisten sattumusten ansiosta löysin tämän porukan ja sitä kautta elämääni mielekkyyttä. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien tunsin kuin olisin tullut kotiin. Aikani pureskeltuani tätä tunnetta olen oivaltanut syvällisemmin, mistä tässä tunne-elämyksessäni on ollut kyse ja miksi se on minulle niin merkityksellistä.

Olen lapsesta lähtien tuntenut itseni kummajaiseksi. Koulukiusaaminen ja siitä seurannut syömishäiriö iskostivat syvälle sisimpääni vahvan tunteen joukkoon kuulumattomuudesta ja arvottomuudesta. Syvä häpeä on rajoittanut ja kaventanut elämääni pitkälle aikuisuuteen asti. Koko elämäni olen etsinyt omaa identiteettiä ja paikkaani tässä maailmassa. Häpeä ja arvottomuuden tunne ovat estäneet minua tekemästä asioita, mitä haluan. Se on estänyt minua elämästä ja olemasta minä.

Näennäisesti minulla on ollut aina ihmisiä ympärilläni, mutta silti olen kokenut olevani niin yksin. Näkymättömyys auttoi aikoinaan selviytymään koulukiusaamisesta hengissä ja toisaalta se takasi myös ihanteelliset olot toteuttaa syömishäiriön käskyjä. Lopulta se vei minut kuitenkin yhä kauemmaksi siitä, mitä elämältä toivoin ja halusin: olla hyväksytty omana itsenäni ja tuntea aidosti olevansa yksi porukasta. 

 

Nyt tajuan, että olen aina kiltisti yrittänyt sopeutua kaikkeen ja sovittaa itseäni myös siihen, mikä ei ole ollut minulle hyväksi. Olen hakenut hyväksyntää itseni kustannuksella. 

Elin 17 vuotta omassa kuplassani uskoen, että istun joukkoon, kunhan olen ja teen sitä, tätä ja tota. Hyväksynnän kaipuussa ajauduin suorittamaan elämääni kaikella mahdollisella tavalla. Minun piti olla ihanin isosisko, kiltein lapsi, huipputyöntekijä, tunnollisin opiskelija, paras urheilija ja mallikansalainen, jotta saisin tuon palkinnon, tunteen hyväksynnästä. Olin ystävällinen ja huomioiva muita kohtaan, mutta samalla sivuutin itseni ja omat tuntemukseni. Ja vaikka miten paljon suoritin, tein ja yritin ”ostaa” hyväksyntää, niin mikään ei kuitenkaan koskaan riittänyt. En saanut sitä tunnetta, että riitän ja kelpaan ja niin olen tullut vieneeksi itseni jopa äärimmäisyyksiin tässä missiossani.

Identiteetti muotoutuu ihmistä ympäröivissä sosiaalisissa ympyröissä. Koulukiusaaminen antoi omalla kohdallani hyvin negatiivissävytteisen ymmärryksen itsestä. Hyväksyin identiteettini osiksi sellaisia elementtejä, joita kiusaajat ja muut kanssaihmiset vahvistivat toiminnallaan ja määrityksillään. 

Lapsena ja nuorena sitä on vielä herkempi näille ulkoa tuleville ”vaateille” ja toki myös avuton itsenäisesti ratkaisemaan ongelmaa. Myöhemmällä iällä on kuitenkin enemmän valtaa omissa käsissä. Kannustankin käyttämään tätä valinnan mahdollisuutta silloin, kun tuntuu ettei vallitseva ympäristö olosuhteineen ole itselle hyväksi. Älä jumitu huonoihin olosuhteisiin, vaan muuta niitä. Uskalla hakea ympäristöjä, joissa saat olla sinä. Sinulla on oikeus olla ympäristöissä, joissa sinua ei kohdella huonosti!

Itselle sopimattomissa ympäristöissä oleminen voi kääntyä epäedulliseksi itseä kohtaan. Itselleni on käynyt näin usein, kun olen yrittänyt väkisin sovittaa itseäni johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Olen kadottanut itseäni ja elämäni suuntaa. Alisuorittanut, tyytynyt ”langetettuun” rooliin ja samanaikaisesti ristiriidat ovat repineet sisintäni. En ole saanut ulosmitattua potentiaaliani! Olen ollut vain toisten ponnistuslauta, kaatopaikka, kynnysmatto ja sylkykuppi. Mukautunut kuin kameleontti tai kaikkein pahinta: minua ei ollut edes olemassa. 

Olen vihdoin itse ymmärtänyt ja uskaltanut käyttää tätä ”valinnanvaltaa.” Olen etsinyt ympärilleni ihmisiä, joille olen arvokas juuri sellaisena kuin olen. Jotka seisovat rinnalla niin hyvinä kuin etenkin heikkoina hetkinä. 

 

Mitä kaikkea hyvää seuraakaan, kun on niin sanotuissa oikeissa ympäristöissä? Tasapainoisen elämän yksi tärkeä tunnusmerkki ja tekijä on kuuluminen useisiin ihmisryhmiin. Perinteisiä yhteisöjä ovat perhe ja suku. Muita yhteisökäsitteitä ovat mm. työryhmä, tiimi, ystäväpiiri, valmennusryhmä ja joukkue. Ryhmään kuuluminen on osa sosiaalista identiteettiä ja tiedetään, että ryhmiin identifioituminen lisää myös itsetuntoa ja kuuluvuuden tunnetta. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on puolestaan merkityksellistä, koska se vähentää ulkopuolisuuden tunnetta ja lisää kuuluvuuden ja hyväksynnän tunnetta.

Nykyään merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä elämääni luo aito yhteys muihin. Tämä on myös vähentänyt taipuvaisuuttani addiktioihin, kuten pakkoliikuntaan. Elämän merkityksellisyys syntyy silloin, kun voi jakaa asioita toisten kanssa. Ilotkin tuplaantuvat ja huolet puolittuvat. Sisäinen motivaatiokin kumpuaa osittain yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kyllä minäkin annan itsestäni vähintään 150 % työporukalle tai joukkueelle, jotka ottavat minut minuna, kunnioittavat ja arvostavat. Näkyviksikin tullaan vasta suhteessa toisiin. 

Itsetutkiskelu on saanut tajuamaan, että kiusaaminen, toistuvat kokemukset hylätyksi tulemisesta, nöyryytyksestä ja häpäisemisestä lukitsivat minut virheellisten uskomusten varaan. Mikä on  auttanut minua eheytymään? Juurikin minulle sopivat ympäristöt, joista Mielekäs on yksi esimerkki. Tässä porukassa on toteutunut se ihmisen biologinen perustarve. Olen tullut aidosti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin olen. Kulissit on laskettu ja suorittamisen tarve on vähentynyt, kun vaje sisälläni on alkanut täyttyä aidosta yhteydestä muihin. Saan olla rikki, näyttää huonot fiilikseni ja ennen kaikkea olla intohimoisesti sitä, mitä olen. Tämä kaikki taas on vahvistanut uskoa itseen ja omaan tekemiseen sekä siivittänyt onnistumisiin. 

 

Koko elämäni olen etsinyt tämänkaltaisia ihmisiä ja siinä heitä nyt on! Ja tämän kokemuksen voimauttamana heitä on tullut lisää ja näiden ihmisten avulla olen voinut alkaa vapautua rakentamastani vankilasta. Ennen vain selvisin ja kärsin. Nyt elän! Voiko mielekkäämpää asiaa olla?

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

 

Jäsenblogi: Mielekäs työttömyys?

Onko työttömän oikeus pohtia työn mielekkyyttä? Mielestäni jokaisella meistä on oikeus pohtia oman tekemisen mielekkyyttä, sillä mielekkyyden tavoittelu työn kontekstissa ei ole vain ”työtä tekevien” etuoikeus. 
Tässä kirjoituksessa pohdimme, mitä tarkoittaa työn mielekkyys työttömyyden kannalta. Aihetta on kanssani pohtimassa kokemusasiantuntijan roolissa Mielekkään jäsen Mari. Teologian tohtorina, sosionomi-diakonina ja ammatillisena opettajana sekä akateemisen pätkä- ja sälätyön tekijänä ja nyt osuuskunnan jäsenenä Marilla on kokemusta niin työn mielekkyyden kokemisesta ja menettämisestä kuin työttömyydestä.
Mari, miltä ajatus mielekkäästä työttömyydestä kuulostaa? 
– Kuulostaa mahdolliselta, mutta haastavalta, sillä lähtökohtaisesti työttömyydessä on niin paljon mieletöntä. 
– Itselläni on kokemusta eräänlaisesta ammatillisesta umpikujasta. Olen monipuolisesti kouluttautunut asiantuntija, joka voi periaatteessa tehdä hyvin monenlaisia töitä. Tutkijan tausta ei kuitenkaan näytä olevan kovassa huudossa Etelä-Savolaisilla työmarkkinoilla. Olen reilun vuoden mittaisen työttömyyteni aikana hakenut hyvin erilaisia tehtäviä, joihin olen periaatteessa pätevä. Työhaastatteluun olen päässyt vain kolme kertaa. Se on oikeastaan mieletöntä niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin, että kulutan aikaani pyrkimällä tehtäviin, joihin minua ei valita, kun voisin käyttää asiantuntemustani johonkin sellaiseen, mikä oikeasti palvelisi jotakuta ja josta saisin itsekin iloa.   
Miten työttömyydestä voi tehdä mahdollisimman mielekästä? 
– Luulen, etten ole itse kovinkaan hyvin onnistunut tässä enkä oikeastaan tiedä, mitä minun olisi kannattanut tehdä toisin. Periaatteessa ajattelen, että mielekästä työttömyyttä voisi olla työttömyysajan hyödyntäminen siihen, että ottaa askelia sitä osaamista kohti, minkä mielekkääksi työksi hahmottaa. Olen itsekin yrittänyt jonkin verran tehdä tällaista. Tein joitakin opintoja valmiiksi, viimeistelin tutkijan urani päätökseen (myös henkisesti), olin työkokeiluissa ja hakeuduin myös vapaaehtoistoimijaksi ja ryhdyin soittamaan ukulelea.                

 

– Olen myös antanut tilaa tunteille. Jotkut tehtävät, joihin ei tule valituksi, sattuvat kipeämmin kuin toiset. Olen miettinyt, onko tämä kipu viesti siitä suunnasta, mihin olisi hyvä kulkea, vaikka päämäärän saavuttaminen olisikin hankalaa, jos ylipäätään onnistuu.
– Toisaalta voi käydä niin, että lopulta työllistyy tehtävään, johon ei koskaan kovin määrätietoisesti pyrkinyt. Näin kävi minulle, kun sain yllättäen pätkätyön uskonnonopettajana, vaikken ole koskaan moisesta hommasta sydän verellä haaveillut. Se ei onneksi tarkoita, että työ ei olisi mielekäs. Olen hyvä innostumaan sekä omistautumaan sille tehtävälle, joka kohdalleni osuu. Nyt olen innoissani tästä ja kiitollinen siitä, että sain vähäksi aikaa töitä.               
Voiko työtön uupua ja mihin?
– Työttömyys voi toki olla levon aikaa, mutta itselleni se on ollut myös kuormittavaa. On itse asiassa sangen raskasta kuvitella itsensä viikoittain useisiin erilaisiin tehtäviin sekä sovittaa mielikuvissaan ja puolison kanssa keskustellen oma ja perheensä elämä kulloinkin hakemansa tehtävän vaatimuksiin. Ei ole kevyttä myydä kerta toisensa jälkeen omaa asiantuntemustaan eri tehtäviin ja ilmaista toiveikkaasti motivaatiotaan, vaikka omassa mielessä risteilee toisinaan tietenkin myös pohdintoja siitä, että saattaisi olla helpotus, jos ei tulisi kyseiseen tehtävään valituksi. Kaiken tämän touhun keskellä tottuu valitettavasti myös ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -tiedotteisiin.             
– Kun nyt itse aloitan täyspäiväisen työn, odotan elämän rauhoittuvan. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta kun on ollut pitkän aikaa avoimena moneen suuntaan, suunnitellut sitä sun tätä ja visioinut itsensä useisiin erilaisiin tehtäviin työhakemuksia rustatessaan, tuntuu rauhoittavalta omistautua vähäksi aikaa yhteen kiinnostavaan tehtävään.    
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, Mari!
Marin kokemuksen perusteella työttömyys ja työn hakeminen näyttäytyvät minulle yhtä lailla kuluttavilta ja kuormittavilta  kuin työn tekeminen. Näen Marin kokemuksessa paljon tunnetyön tekemistä: on jaksettava kuvitella itselleen jatkuvasti uudenlaisia potentiaalisia tulevaisuuksia ja valmistauduttava esiintymään aina uuden tulevaisuuden mukaisesti. On jaksettava myydä itseään ja näyttää reipasta naamaa, vaikka oma jaksaminen on taas yhden hylkäyksen jälkeen koetuksella.
Mielekästä työtä etsiessä herää varmasti olemassaoloon liittyviä, vaikeita kysymyksiä: mihin haluan, mihin pystyn, mihin kelpaan, mikä on paikkani maailmassa? Näiden kysymysten pohtiminen voi varmasti herättää mielettömyyden tunteita. Töissä, kun usein suurin osa ajasta menee arkiseen ”kuinka saan työni tehtyä” -tyyppiseen ongelmanratkaisuun, ei jää välttämättä tilaa pohtia sitä, miksi työtäni teen, mitä sillä tavoittelen ja millaiseksi sen tekeminen minut tekee. Ehkäpä työttömyys voi parhaimmillaan olla mielekästä, jos se on pysähtymisen paikka, jolloin on mahdollista etsiä merkitystä ja suuntaa elämälleen.

– Piritta Parkkari & Mari Stenlund