Anna tilaa kertoa, mitä kuuluu – Mielekäs 1 vuotta!

Mielekäs on nyt 1-vuotias! Mitä ensimmäiseen vuoteen onkaan mahtunut?  Vuosikatsauksen sijaan pohdimme tässä jäsenblogimme tapaan mielekkyyttä.
Lapsuusvuodet eivät ole ruusuilla tanssimista aloittelevalle osuuskunnalle, jonka jäsenillä on hyvin erilaisia elämäntilanteita ja rajallinen aika käytettävissä osuuskunnan hyväksi. Yhdessä ja erikseen olemme pohtineet, keitä me palvelemme ja mitä me heille tuotammekaan. Keitä me olemme yksilöinä ja yrityksenä, mitä me osaamme ja mihin siitä on hyötyä? Pohdinnat tuovat mukanaan turhautumista ja epävarmuutta.
Työskentelemme mielekkään työn ja palveluiden puolesta, mutta miten tämä näkyy osuuskunnan omassa arjessa? Jaamme tässä yhden vuoden aikana kehkeytyneen käytännön, joka tuottaa meille mielekkyyttä.

Mielekkäät Piritta ja Marjut
Jokainen tapaamisemme alkaa kysymyksellä ”Mitä kuuluu?” Jokainen läsnäolija kertoo vuorollaan (toisten keskeyttämättä), mitä hänelle kuuluu. Kuulumisten läpikäyntiin saattaa kulua jopa tunti. Kuulostaako itsestään selvältä, kenties jopa turhalta? Onko tällainen ajanhukkaa ja tehotonta palaverien pitämistä? Mikä tästä tekee mielekästä?

Mielekkäät Antti-Pekka ja Pekka
Meille ajan varaaminen kuulumisten kertomiseen muodostaa luottamuksellisen tilan, jossa voi jakaa toisille, mitä oikeasti kuuluu. Meidän jokaisen elämään liittyy niitä rankkoja hetkiä, mutta tapaamisissamme ei tarvitse silotella tai peitellä. Voi olla avoimesti uupunut, heikko, risteyskohdassa… Tietysti kuulemme myös innostuneita kuulumisia ja onnistumisia!

Mielekäs Mirkka

Tapaamisten alussa osa ajattelee salaa, ettei millään olisi jaksanut tulla tänne. Kuulumisten käsittelystä siirrytään luontevasti käsiteltäviin asioihin ja kuin huomaamatta innostus nostaa päätään. Osalle tapaamiset tuottavat energiaa, osalta ne vievät energiaa – mutta kaikki kokevat tapaamisten aloittamisen aidolla kuulumisten kertomisella olevan merkityksellistä. Tilanne tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta, että on paikka jossa voi olla juuri sellaisena kuin haluaa olla. Koska jäsenemme eivät näe päivittäin, kuulemme myös tällaisen keskustelun myötä helposti, missä toiset menevät ja missä he ehkä tarvitsevat tukea. Kuulumisten kuunteleminen myös tuottaa luottamusta yhteisöön.

Mielekkät Taru ja Mari
Osuuskunnissa on tunnetusti tasapainoilua sosiaalisen ja taloudellisen hyvän tuottamisen kanssa. Kuulumisten avoimella jakamisella tuotamme erityisesti sosiaalista hyvää jäsenillemme, toinen toisillemme. Tällä ei tehdä miljoonien liikevaihtoa, mutta parhaimmillaan parannetaan jopa kymmenen ihmisen elämänlaatua.
Mielekäs Pekka
Mitä vuosi 2019 ja taaperoikään kasvaminen tulee pitämään sisällä Mielekkäälle? Jatkamme mielekkään työn ja palveluiden kehittämistä eri tahoilla. Kokemusasiantuntijakoulutuksemme jatkuu. Panostamme mielekkyyskoulutuksiin, joita räätälöimme eri ryhmille ja yhteisöille. Tietysti jäsenemme jatkavat oman työnsä myymistä osuuskunnan kautta toimien niin toimittajina, tulkkeina kuin kouluttajina. Jatkamme mielekkään elämän, työn ja palveluiden pohtimista Jäsenblogi-kirjoituksissamme. Panostamme myös näkyvyyteemme parempien nettisivujen sekä some-näkyvyyden puolesta ja jäsenemme toimivat aktiivisesti osana erilaisia verkostoja. 

Rauhallista joulua ja riehakasta uutta vuotta toivottaa,
Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs: Antti-Pekka, Johanna, Juho, Mari, Marjut, Matti, Mirkka, Pekka, Piritta ja Taru

Jäsenblogi: Mielekkäitä käytäntöjä kirjoittamisen avuksi

Monen työssä tai opinnoissa vaaditaan paljon kirjoittamista tutkielmien, esseiden, artikkelien, raporttien ja suunnitelmien laatimisesta niin sähköpostien kirjoittamiseen, some-päivitysten tekemiseen kuin viestien kirjoittamiseen kavereille. Kirjoittaminen kuitenkin tuntuu tuottavan haasteita ja erinäisiä inhottavia tuntemuksia. 
Olen viime aikoina lukenut laajalti mielekkäästä työstä, käytännöistä ja tavoista. Aloin sen takia pohtia kirjoittamiseen liittyviä käytäntöjä, jotka voivat tuottaa tunnetta siitä, että itse kirjoittaminen ja oma työ on mielekästä. Jaan tässä lyhyesti kaksi käytäntöä, jotka parhaimmillaan tekevät minulle kirjoittamisesta suorastaan nautinnollisen asian!

Ensimmäinen niistä on kirjoittaminen samassa tilassa muiden kanssa. Tästä on useita variaatioita, kuten shut up and write -tapaamiset. Täällä Mikkelin yliopistokeskuksella, missä minulla on toimisto, kutsumme tällaisia tapaamisia kirjoitustreffeiksi. Idea on yksinkertainen: tullaan porukalla (vähintään kaksi ihmistä) sovittuun aikaan samana pysyvään paikkaan kirjoittamaan porukalla siten, että jokainen kuitenkin työstää itsenäisesti omaa tekstiään tai projektiaan. 

Treffit alkavat sillä, että jokainen osallistuja kertoo kuulumisensa ja kuvailee lyhyesti muille, mitä aikoo tänään työstää. Sen jälkeen laitetaan ajastin päälle 25 minuutiksi (Pomodoro-tekniikasta tuttu aika), sanotaan ”have fun” ja jokainen alkaa tehdä juttuaan hiljaisuuden vallitessa. Ajastimen soitua pidetään 5 minuutin tauko (joka saattaa välillä venyä…) jutellen joko niitä näitä tai toinen toisiamme auttaen ja sitten tehdään taas 25 minuuttia hiljaisuuden vallitessa. Näin jatketaan niin kauan, kun energiaa riittää tai porukan pitää lähteä pois. 
Mikä tekee kirjoitustreffeistä mielekkään käytännön? Kirjoittaminen on usein aika yksinäistä puuhaa, joten toisten seura itsessään on ihana juttu. Toisilta saa vertaistukea ja tauoilla voi naureskella tai vaikka itkeskellä yhdessä. Tekemiseen on myös helpompi tarttua, kun ajastin laitetaan päälle ja kaikki alkavat yhtä aikaa puuhastella. Sosiaalinen paine toimii tässä positiivisesti: eihän sitä viitsi klikkailla ympäriinsä Facebookissa, jos muut näyttävät kirjoittavan sormet sauhuten! 
Kirjoittamistreffeille tuleminen tekee kirjoittamisesta tavan ja kirjoittamisen aloittamisesta automaation. Vaikka tekemiseni takkuaisi ja tuntuisi mielettömältä, löydän tekemiseni pointin kirjoitustreffeillä helpommin. Lisäksi itse käytäntö tuntuu merkitykselliseltä: se tuottaa hyvää niin itselleni kuin muille osallistujille.

Toinen mielekäs käytäntö on päivittäisten sanojen kirjoittaminen. Itse käytän tähän 750words.com-ohjelmaa, jonka avulla työstin tämänkin kirjoituksen raakaversion. Idea on superyksinkertainen: kirjoita 750 sanaa (eli noin 3 sivua) joka ikinen päivä. 750 sanaa on tarpeeksi pitkä saadakseen sormet kunnolla liikkeelle ja tekstin virtaamaan, mutta tarpeeksi lyhyt ollakseen helpohkosti saavutettavissa joka päivä. 
On jokaisen oma asia, milloin ja millaisia sanoja tuottaa. Päivittäisen kirjoittamisen ideana onkin saada ajatukset virtaamaan ja tehdä kirjoittamisesta päivittäinen tapa. Sanat suositellaan kirjoitettaviksi aamulla, mutta tapansa kullakin. Itselläni toimii parhaiten, jos heti tietokoneeni avattua kirjoitan aamusanoikseni vapaata kirjoittamista: kirjoittelen mistä ikinä mieleen tuleekaan tai vaikka kirjoitan itselleni kymmen kertaa ”en halua kirjoittaa, ei huvita kirjoittaa.” Kun olen aikani kirjoitellut niitä näitä, alan pohtia työn alla olevia juttujani ja kirjoitella niistä. 500 sanan kohdalla huomaan usein, että tekstihän on alkanut sujua ja sitä tulee, vaikkei aloittaessa huvittanut yhtään kirjoittaa!

Miksi 750 sanan kirjoittaminen tekee kirjoittamisesta mielekkäämpää? Minua se auttaa löytämään kirjoittamisen nautinnollisuuden. En tarvitse ulkoisia palkintoja siitä, että olen saavuttanut määrällisen tavoitteeni, sillä kirjoittaminen itsessään tuntuu hyvältä. Toisekseen kun kirjoittaa joka ikinen päivä, tulee kirjoittamisesta tapa. Kirjoittaminen ei silloin ole mitään juhlallista, erityistä, vaikeaa, vaan arkista puuhaa, johon on tottumuksen pohjalta helppo tarttua. Usein aloittaessani päivän kirjoittamisen en todellakaan haluaisi kirjoittaa yhtään mitään, mutta 750 sanan tuottaminen saa huonon fiiliksen hälvenemään ja kirjoittamisen blokit väistymään. 

Ps. Jos olet Mikkelissä, tervetuloa kirjoitustreffeille! Tapaamme Mikkelin yliopistokeskuksella vaihtelevin ajoin eli ole minuun yhteydessä niin kirjoitellaan yhdessä!
– Piritta Parkkari 
piritta.parkkari(at)gmail.com, @PParkkari

”Milloin mieli on vapaa?” Mielekäs julkaisi kirjan!

Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs julkaisi ensimmäisen kirjansa! Sosiaalieetikko ja teologian tohtori Mari Stenlundin toimittamassa tietokirjassa ”Vapaa mieli: Uskonnon- ja mielipiteenvapaus mielenterveyden järkkyessä” yhdistyvät akateeminen asiantuntijuus ja mielenterveyden kokemusasiantuntijuus.

Stenlund, Mari (toim.) 2018. Vapaa mieli: Uskonnon- ja mielipiteenvapaus mielenterveyden järkkyessä. Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään julkaisuja. Helsinki: BoD.

Uskonnon- ja mielipiteenvapaus psykiatrian haaste

Stenlund on selvittänyt vuosien ajan yhdessä mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kanssa uskonnon- ja mielipiteenvapauteen liittyviä kysymyksiä. Psykiatrinen pakkohoito on yksi näiden ihmisoikeuksien haaste.
– Tilannehan on se, että ihminen joutuu mieleen vaikuttavien pakkotoimien kohteeksi, koska hänen tapansa hahmottaa maailma herättää toisissa ihmisissä huolta. Toisaalta uskonnon- ja mielipiteenvapaus turvaavat jokaisen ihmisen oikeutta omaan maailmantulkintaansa, Stenlund sanoo.
– Voidaan myös ajatella, että ihmistä yritetään psykiatrisessa hoidossa vapauttaa sellaisista uskomuksista, jotka eivät ole todella hänen omiaan, vaan sairauden vääristämiä epäaitoja uskomuksia. Laajentuessaan tällainen lähestymistapa voi kuitenkin mahdollistaa hurjankin vallankäytön.

Uskonto tulenarka aihe

Stenlund tutki psykoottisten ihmisten uskonnon- ja mielipiteenvapautta jo vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassaan, mutta tilausta on ollut aiheen yleistajuiselle ja suomenkieliselle käsittelylle. Siksi Stenlund tiivisti oleellisimmat löytönsä tietokirjaksi. Vapaa mieli -kirja sisältää myös mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kirjoituksia uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta. Yhtenä teemana nousee esiin psykiatrian ja uskonnon hankala suhde.
– Moni miettii, uskaltaako omista henkisistä kokemuksistaan ja pohdinnoistaan kertoa avoimesti psykiatrisessa hoidossa ja tulkitseeko hoitohenkilökunta ne vain mielenterveydenhäiriön oireiksi, Stenlund kertoo.
– Myös se on monen kokemus, että uskonnosta keskustelemista rajoitetaan erilaisissa mielenterveysyksiköissä. Uskonto taitaa olla ainakin paikoitellen tulenarka aihe.
Stenlund muistuttaa, että myös psykiatriset potilaat etsivät elämänsä tarkoitusta ja mahdollisesti yhteyttä johonkin korkeampaan.
– On tärkeää, että heillä säilyy kyky ja into tähän etsintään.

Oikeutta, ei vastakkainasetteluja

Psykiatrisen hoidon kenttä on haastava eikä useinkaan ole selkeää, millaiset ratkaisut pohjimmiltaan turvaavat potilaiden uskonnon- ja mielipiteenvapautta.
– Tarvitaan avoimuutta erilaisille näkemyksille ja keskusteluyhteyttä erilaisten vastakkainasettelujen sijaan, Stenlund toivoo.
Vapaa mieli -kirjan voi tilata täältä.

Jäsenblogi: Beatles, Tähtien sota, Spice Girls, Super Mario Bros – ja Fortnite

Voi olla, että on olemassa vielä nuoria aikuisia, jotka eivät ole toistaiseksi kuulleet Fortnitesta. Mutta käytännössä lähes kaikki peruskoululaisten vanhemmat – ja kohta suurin osa myös heidän vanhemmistaan – ovat kuulleet tästä uudesta nuorten suosikkipelistä.
Globaalin suosion saaneilla elektronisilla/digitaalisilla peleillä on jo yli 45 vuoden historia Pongista esimerkiksi Space Invandersiin, Pacmanista Super Mario Brosiiin ja siitä vaikkapa Doomin kautta Fifasta Counter-Strikeen ja Dota kakkoseen, mutta silti Fortnite on ”teinihysterian” ja digitaalisen pelaaminen toistaiseksi äärimmäisin yhdistelmä. Tämän todistaa jo se, että suosituinta ”Fortnite-matsia” on seurannut Twitch-järjestelmässä 628 tuhatta ihmistä – kyllä, luit oikein. Ja entäs tämä: YouTubessa erilaisia Fortnite-tallennuksia katsotaan nyt kirjoitushetkellä viikossa 25 miljoonan tunnin ajan – ja tämä luku kasvaa kahdeksalla prosentilla viikossa. Ja nämä luvut tulivat siis ”pelkistä” Fortnite-pelin suoratoistoista tai tallenteista (Twitch ja YouTube). 
 
Voidaan luultavasti turvallisesti olettaa, että näin aktiiviset muiden Fortnite-pelien katselijat pelaavat myös itse ainakin saman määrän tuntimääräisesti. Ja kun Fortniten pelihahmojen suosituimmat tanssiliikkeet ovat tulleet jopa meidän keski-ikäisten tietoisuuteen esim. mestarien liigan huippujalkapalloilijoiden tuuletuksina, voidaan todeta, että Fortniten yli eri medioiden valuva suosio on huikea. Eivätkä kaikki Fortnitesta hullaantuneet ole edes aivan nuoria. Esimerkiksi monet suosituimmat YouTuben miljonääriaikuisbloggarit täyttävät feedinsä usein juuri omilla Fortnite-videoillaan. Jossain he ovat voittoisia, joissakin he tunaroivat ja osa on editoituja videoleikkeitä, joita hyödynnetään muissa yhteyksissä.
Niin, totesinko jo, että Fortnite on siis periaatteessa ilmainen peli? Mutta erilaisten asujen, hahmojen, aseiden ja tanssiliikkeiden myynnillä se on tuottanut tänä vuonna jo 1,7 miljardia euroa. Ja jos elokuvien ystävä toteaa tässä, että ”Ha haa, vuoden suosituin elokuva Avengers: Infinity War on tuottanut tähän mennessä hieman yli kaksi miljardia dollaria”, niin on huomioitava myös tämän edellä mainitun elokuvan kustannuskulut, jotka olivat jopa 300 miljoonaa dollaria. Näin puntit jo tasoittuvat. Fortniten menestys ei myöskään rajoitu tähän vuoteen. Viime kesäkuun mittauksen mukaan Fortnitella on 125 miljoonaa pelaajaa, ja tämä luku on kasvussa.
Onko siis ihme, jos kiellät omaa teiniäsi pelaamasta – kunnes löydät hänet seuraavaksi sängystään katsomassa Fortniten YouTube-videoita? Mitä tästä pitäisi sitten ajatella?
Otetaan ensimmäiseksi haasteelliset näkökulmat. Kuten kaikkien asioiden yksipuolinen liikaa tekeminen on pahasta, oli sitten kyse urheilusta, laihduttamisesta, ylensyömisestä, liiallisesta alkoholin käytöstä tai muusta vastaavasta, on myös Fortnite vahingollinen, jos siihen keskittyminen menee liiallisuuksiin. Tässä meidän vanhempien tulee olla tiukkoina, sillä peliaikojen säätelyssä tarvitaan selvästi aikuisten ohjausta. Enkä ota edes kantaa siihen, mikä on sopiva peliaika, sillä tämä asia on aina tilannesidonnainen, mutta ohjausta tässä kuitenkin selvästi tarvitaan. Jos epäilet, että nyt on pelattu liikaa, olet luultavasti oikeassa.
Vanhempana näen asian niin, että suurin haaste on juuri nuoren arjen monimuotoisuuden säilyttämisessä. Mutta jos nuoren elämään mahtuu koulun, nukkumisen ja Fortniten lisäksi myös harrastuksia, ystävien kanssa puuhailua ulkotiloissa ja muuta vastaavaa, myös Fortniten pelaaminen lienee ok. Se on ok etenkin, jos lapsen/teinin oma käytös on (lapsen/teinin skaalassa) suhteellisen tasapainoista.
Toisaalta mitkään wifin äkkisammuttamiset tai sähkötöpselien repäisemiset yhtäkkiä seinästä eivät välttämättä ole parhaimpia pikaratkaisuja, sillä siellä pelissä teininne ovat usein puhumassa ja pelaamassa yhdessä juuri ystäviensä kanssa. Muutenkin peli-immersion äkkikatkaisu on luultavasti samanlainen kokemus kuin sinut vedettäisiin keskiyöllä sängystäsi suoraan tärkeään työpalaveriin. Ainakin omien kokemuksieni perusteella tällainen pikamanööveri ei ainakaan auta, mikä on selvinnyt viimeistään siinä vaiheessa, kun olen käynyt asiaa lasten kanssa myöhemmin läpi. Toki jokin raja täytyy vetää, mutta myös aikuisen kannattaa säilyttää kohtuullisen sivistynyt toimintamalli – etenkin, jos hän odottaa lapseltaan vastaavaa.
Olet saattanut ehkä kuulla armaan lapsesi pelaavan Fortniteä ja puhuvan sujuvasti myös kansainvälisten pelikaveriensa kanssa englantia. Se sujuu yllättävän hyvin, vai mitä? Tämä on hyvin yleinen ilmiö ainakin oman tuttavapiirini havainnoinnissa. Peliä voidaan pelata myös eri kokoisissa omissa ryhmissä, ja tämä jos mikä vaatii myös johtamis-, organisointi- ja ryhmätyötaitoja. Parhaimmillaan kaveriporukan kanssa koordinoitu toiminta on epäilemättä myös A-luokan kaverijohtajuuden harjoittelua, mistä tulee luultavasti olemaan nuorille hyötyä myöhemmin jatko-opinnoissa ja työelämässä. 
 
Sitten lopuksi muistellaan meidän aikuisten omaa nuoruutta… Olitko sinä nuorena innostunut jostain asiasta? Jalkapallosta, jääkiekkojoukkueesta, Messistä, E.T.stä, Leonardo di Capriosta tai uudesta videokonsolista? Mistä vain? Muistatko, miten paljon se tuotti sinulle iloa? Lähditkö aina nuorena itse reippailemaan ulos heti ensikäskyllä marraskuisen synkkenevän illan vesisateeseen? Jos tuntuu nimittäin siltä, että teini pelaa liikaa, hän saattaa todella tehdä näin. Keskustele silloin aluksi hänen kanssaan kaikessa rauhassa asiasta ja tee vasta sitten omat ratkaisusi. Tämän jälkeen voi olla hyvä idea jutella myös nuoren kaveripiirin vanhempien kanssa.
Mutta ainakin itse muistan vielä hyvin teinivuosiltani, kun katsoimme viikonloppuisin ystävieni kanssa elokuvia illasta aamuyöhön. Tai kun pelasin jopa kesälomalla toisinaan päiväkausia tietokonepelejä. Silti harrastin muitakin juttuja ja minusta tuli nähdäkseni aivan riittävän hyvä ja yhteiskuntakelpoinen aikuinen. Olkaamme siis tarvittaessa rohkeasti aikuisia, mutta muistetaan myös, että muiden olosuhteiden ollessa perushyvin tästäkin nuorisovillityksestä vielä selvitään. 
 
– Pekka Hytinkoski

Lähteitä:

Jäsenblogi: Myy osaamisesi!

”Myy osaamisesi!” Niin työnhakijoita kuin yrittäjiä kannustetaan tekemään tätä. Molempien oletetaan olevan itsetuntemuksen mestareita, jotka osaavat vaikka unissaan kertoa, millaista osaamista ovat tarjoamassa työnantajalle tai asiakkaalle. Tietysti osaaminen kertominen pitää osata tehdä kirjallisesti, sanallisesti, videoiden kautta, visuaalisesti ja [mitä muita keinoja nykyään onkaan]. 
Kyllä, osaaminen ja sen kertominen muille ovat tärkeitä juttuja, mutta niiden kyseenalaistava tarkastelu on myös tarpeen. Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe huomauttavat mahtavassa kirjassaan Työelämän toisinajattelijat, että meidän uuden työn sankareiden odotetaan muodastavan Minä Oy:itä ja itsensä brändäämisen sekä oman osaamisen myynnin oletetaan tulevan meiltä kuin itsestään.
Millaisia paineita osaaminen ja siitä kertominen asettaa meille ihmisille? Minä olen itse tällä hetkellä työelämän suhteen murroskohdassa: olen työstämässä väitöskirjaa valmiiksi ja alle vuosi sitten ryhtynyt osuuskuntayrittäjäksi. Pohdin nyt, pitäisikö yrittää jäädä akateemiselle alalle, hakea jotain ihan muita töitä vai sittenkin panostaa täysillä itseni työllistämiseen. Kaikkiin vaihtoehtoihin liittyy vaatimus osata tuoda osaamiseni esille ja vakuuttaa, että siitä on kuulijalle hyötyä. 

Tiedän kyllä olevani ihan fiksu ja osaava tyyppi, mutta osaamiseni sanoittaminen lyö minut lukkoon. Erityisesti menen lukkoon, kun pitää miettiä kenelle ja mihin osaamisestani on hyötyä.Aloin pohtia, miksi se on niin vaikeaa. Yksi syy on tietysti se, että osaamisen pohtiminen nostaa esille erilaiset epävarmuudet. Osaanko minä nyt mitään, osaanko tarpeeksi? 
Ehkä vieläkin tärkeämpi syy liittyy osaamisen luonteeseen. Jo arjessa toimimiseen tarvitaan tolkuton määrä osaamista: osaan valmistaa itselleni aamiaista, huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta, käydä kaupassa, käyttää erilaisia kulkuneuvoja… Vaikka nämä kaikki ovat vaatineet opettelua, on niiden osaaminen tullut toiston myötä itsestään selväksi eikä minulle tulisi mieleenkään kertoa, että osaan pestä hampaat. Samoin käy myös työhön liittyvälle osaamiselle. Kun olen toiston myötä opetellut vaikkapa projektien hallintaa tai toimimaan kannustavasti ryhmätyöskentelyä vetäessäni, en enää oikein osaa nähdä näitä osaamisia. Osa osaamisestani taas on sellaista, että vasta jotain juttua tehdessäni huomaan tai muistan, että tämähän luonnistuu minulta hyvin. Jos en satu tekemään sellaisia asioita, en enää osaakaan kertoa niistä tai edes tajua osaavani niitä.  

Koen, että minulta puuttuu osaamisen sanoittamiseen tarvittava osaaminen. Niin, osaamisen myyminenkin vaatii ihan yhtä lailla osaamista. Osaamiseni kertomisesta ja myymisestä ei ole tullut minulle rutiinia, koska en ole etkeen hakenut töitä tai yrittänyt myydä osaamistani tuotteena. En siis ole harjaantunut osaamisen sanoittamiseen liittyvissä käytännöissä. 

Miten voisin siis harjoittaa tätä osaamista? Yksi apu itselleni on ollut koulutuksiin osallistuminen. Viime viikolla päättyi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Roihu-projektin järjestämä Tuotteista ja myy oma asiantuntijuutesi -koulutus, johon osallistuin. Koulutus antoi välineitä sanallistaa osaamiseni eli juuri sitä, mitä olen halunnut. Toisaalta se, että osallistun kerran koulutukseen, ei tee osaamisen myymisestä vielä rutiinia. Minulla on välineet, mutta nyt tarvitaan samanlaista toistoa kuin hampaiden pesun kanssa, jotta osaamisen sanoittaminen tulee minulta ihan rutiinilla. Ei se loppujen lopuksi sen ihmeellisempää ole kuin hampaiden peseminen!
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)gmail.com, @PParkkari

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas@gmail.com

Jäsenblogi: Projektien loppuunsaattamisen ihanuudesta

Suurin osa meistä on tehnyt jotain pitkää projektia töissä, opinnoissa tai vapaa-ajalla. Minulle tämänhetkisen elämäni pisin projekti on ollut väitöskirja, jota olen keväästä asti vakuuttanut (itselleni ja muille) olevani viimeistelemässä. Nyt taas uusi, pidemmälle siirtynyt deadline häämöttää ja sai minut pohtimaan projekteja.

Projektien alussa on yleensä ihan kivaa. Minullakin oli väitöskirjaa aloittaessa ihan hyviä ideoita ja suunnitelmia, sain jopa tutkimussuunnitelmastani erään palkinnon. Projektia tehdessä on mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Muistan kuitenkin (hämärästi), että jossain vaiheessa olen tehnyt tutkimuksessani kiinnostavia havaintoja ja löytänyt jotain tärkeää sanottavaa.

Sitä kuvittelisi pitkän projektin on lähestyessä loppuaan, että deadline tekisi taikojaan ja itsestään löytäisi suunnattomat tsemppivarastot.  Todellisuudessa väsyttää. Unettaa, uuvuttaa, kyllästyttää, ottaa päähän, tuskastuttaa, vaikea keskittyä… Projektin alun ideat ovat olleet juuri niitä: hienoja ideoita, joista suurin osa on jäänyt toteutumatta. Kyynisyys (ja liioittelu!)  on iskenyt: koko väitöskirjan tekeminen on ollut turhaa, tässä ei ole mitään järkeä, tutkimukseni on aivan surkea ja tylsä enkä saa sitä ikinä valmiiksi.

En taida olla ainoa, joka jossain vaiheessa pitkää projektia puhuu itselleen näin. Lohduttavin kuvaus, jonka olen tälle surkeuden olotilalle kuullut, on The Valley of Shit eli karkeasti Paskalaakso. Se on paikka, jossa kaikki haisee, toivo häviää eikä ulospääsyä tunnu olevan.

Olen pohtinut, olenko harhainen toivoessani ja odottaessani joka aamu, että suunnaton energia ja loppuun saattamisen päättäväisyys ilmestyisivät yhtäkkiä. Ehkä projektin loppuvaiheeseen ei kuulukaan moisien supervoimien löytämistä. Mutta ehkä Paskalaaksosta voi silti selvitä – ainakin Paskalaaksosta kirjoittava Inger Mewburn lohduttaa kaikkien laaksojen päättyvän joskus, kun vaan tarpoo tarpeeksi pitkään. Mewburn tarjoaa avuksi matkaseuralaisia: joskus laaksosta pääsee helpommin pois yhdessä toisen tarpojan kanssa. Olen onnekas, sillä vaikka väitöskirjan tekeminen on välillä hyvinkin yksinäinen projekti, on sen tekemiseen liittyviä tuskia ja iloja jakavia ihmisiä muitakin!

Ja naurua, sitä Mewburn suosittelee myös. Välillä ei naurata yhtään, mutta työhuoneeni ovessa oleva Fingerpori auttaa välillä nauramaan itselleen. Siinä Heimo Vesaa pyydetään kirjaamaan projektiin käyttämänsä aika tunteina. Vesa kirjaa ”1. Innostunut odotus; 2. Hämmennys ja ärtymys; 3. Paniikki ja 4. Häpeä.” Toivon, että häpeän jälkeen odottaa jotain muutakin, jos nyt edes sitä lievää naurua!

Jos olet tarponut Paskalaaksossa, mikä on auttanut näkemään valoa sen päässä?

– Piritta Parkkari, piritta.parkkari(at)gmail.com

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas(at)gmail.com

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Aiemmin keväällä Ilta-Sanomien yksinäisyyden teemaviikko herätti paljon huomiota. Yksinäisyys ja sen erilaiset muodot saivat paljon näkyvyyttä niin printti- kuin verkkomediassa. Eikä syyttä. Vanhuusiällä valitettavan yleiseen yksinäisyyteen on havahduttu jo vuosia sitten, mutta vähitellen ymmärryksemme on kasvanut niin nuorten, opiskelijoiden, sinkkujen, yksinhuoltajien kuin myös perheellisten yksinäisyyden suhteen. Viimeksi nyt loppukevään aikana on syystäkin keskusteltu vähän koulutettujen miesten ongelmista työ- ja parisuhderintamilla – samalla usein myös näköalatonta osattomuutta, yksinäisyyttä, sivuten. 

Toisilla meistä elämänpiiri on voinut kaventua vähitellen. On muutettu vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, parisuhteet päättyneet, sairaudet yllättäneet tai kuolema on korjannut satoaan. Tai tissuttelu ei olekaan ollut enää hissuttelua. Toiset ehkä ovat keskittyneet päättäväisesti opintoihin, töihin, lastenhoitoon – aikuisten elämään. Tai ehkä työelämän kiireinen asiantuntijastatus tai johtotehtävät ovat muuttuneet hiljaisiksi eläkepäiviksi. Lapset ovat lentäneet pesästä, eikä puhelin enää soi – ovikellosta puhumattakaan. 

Eikä ole olemassa vaivaa, huolta tai huonoa muistoa, jota yksinäisyys ei pahentaisi. Vanhukset muistavat vielä sodan pommituksineen ja evakkoretkineen. Seuraava sukupolvi taas sodan läpikäyneiden vanhempiensa traumat ja huolet. Työttömyys, erot, sairaudet ja koulukiusaamiset ovat aina ajankohtaisia murheita. Muiden tekemät pahat teot – ja omat. Virheet töissä, arjessa tai suvun kesken.  Miksi olin niin vähän lasten kanssa? Miksi tein liikaa töitä?  Miksi en huolehtinut terveydestäni paremmin? Miksi en säästänyt hyvinä päivinä riittävästi? 
Osan yksinäisyys on piilossa, kukaan ei huomaa sitä, eikä asiaa tee mieli julistaa. Viime aikojen uusi ilmiö on kuitenkin ollut, että yksittäiset eri-ikäiset ihmiset ovat avautuneet tilanteestaan julkisesti. Tämä on usein tuottanut positiivisen reaktion ja yhteydenottoja. Voitaisiinko tästä päätellä, että meillä on kuitenkin halua auttaa ihmisiä? Kännykät, tabletit ja tietokoneet ovat hienoja kapistuksia, mutta toisinaan ajattelen, olemmeko kaikki jotenkin irtautuneet jostain tärkeästä? Jostain sellaisesta mitä meillä joskus oli enemmän. Muistatko vielä lapsuuden tai nuoruuden ystäväsi? Entä armeija- tai opiskelukaverisi? Entiset naapurisi? Useat heistä ovat vielä olemassa niin kuin sinäkin rakas lukija. He ovat ajatelleet sinua ja vaikka ovat aivan yhtä huonoja olemaan yhteyksissä kuin sinä, minä ja me muutkin, niin myös he varmasti toivoisivat kuulevansa sinusta.

Toisaalta yksinäisyys myös näkyy, ainakin jos viitsimme keskittyä ja katsoa tarkemmin. Huomasitko, kuinka yksi työkaverisi tuntuu aina syövän yksin?  Ehkä se ei merkitse mitään, tai sitten merkitsee.  Milloin olet soittanut viimeksi avioeron läpikäyneelle kaverillesi? Hänellä on varmasti rankkaa. Entä jutellut sen yksinäisen pojan kanssa koulussa? Entä viime aikoina sairastellut naapurin mummosi, milloin kävit hänen luonaan selvittämässä muitakin kuin taloyhtiön asioita? Entä vanha kummisetäsi? Hän ei ehkä oikein kuule puhelimessa, mutta voit aina kirjoittaa. Mitä juttelet aina tietokoneella istuvan kummipoikasi kanssa? Sinulla on kyllä aikaa, viisi minuuttia, puoli tuntia, viikonloppu kerran vuodessa. Meillä kaikilla on. 

Sillä sitten kun jotain tapahtuu, niin sitten me kaikki mietimme, että miksi emme tehneet riittävästi. Vaikka pohjimmiltamme me ehkä tiesimmekin, ettei kaikki ollut kunnossa. Usein enemmän kuin haluamme myöntääkään. Joskus se saattoi olla vain intuitio. 
Toisia auttava ihminen voi itsekin paremmin.  Ystävät ja vuorovaikutus pidentävät tutkitusti ikää. Ollaan siis vaikka reilusti itsekkäitä eikä jätetä vanhaa tai uutta potentiaalista kaveria yksin. Nosta puhelin, kirjoita, käy, ota se pieni askel. Just do it. I´ll do it. 
– Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Mielekäs työ on kutsumustyötä

Työelämän mielekkyyttä tutkineiden Elina Henttosen jaKirsi LaPointen mukaan mielekäs työ on merkityksellistä työn tekijälle itselleen, toisille ihmisille sekä laajemmin yhteiskunnalle.

Teologisessa keskustelussa tällaista mielekkään työn ajatusta on kuvattu kutsumuksen käsitteellä jakamalla kutsumus sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Sisäinen kutsumus (vocatio interna) tarkoittaa teologi Antti Raunion mukaan ihmisen omaa halua ja valmiutta toimia jossakin tehtävässä. Ulkoinen kutsumus (vocatio externa) tarkoittaa puolestaan sitä, että yhteisö tarvitsee ihmistä tiettyyn tehtävään. Luterilaisessa perinteessä on ajateltu, että kutsumustyötä voi olla mikä tahansa yhteistä hyvää edistävä työ. Ei siis tarvitse olla sairaanhoitaja tai pappi voidakseen tehdä kutsumustyötä.


Filosofi Lauri Järvilehdon mukaan ihmisen kutsumus löytyy sieltä, missä hänen intohimonsa kohtaa maailman tarpeet. Puhe intohimosta kuulostaa kuitenkin melko suureelliselta ja voi pahimmillaan aiheuttaa myös tyytymättömyyttä, kun työnteko ei tunnu kepeältä flow-virrassa intoilulta. Ehkäpä sisäistä kutsumusta voisi hahmotella vaatimattomamminkin: jos se onkinsitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä jaettä työn merkityksen voi käsittää silloinkin, kun sisäinen maailma ajoittain on ilon tunteesta vajaa. Intohimon sijaan sisäinen kutsumus voi olla levollista tyytyväisyyttä siitä, että voi käyttää taitojaan ja energiaansa johonkin hyödylliseen. Oma kokemukseni on, että joinakin kausina sisäiseksi kutsumuksesi riittää, että tekee sitä, mitä ”pää kestää”.


Työ on yksi kutsumus, mutta meillä kaikilla on myös muita kutsumuksia, joita sovittelemme toistensa kanssa yhteen. Olemme äitejä, isiä, ystäviä, lapsia, naapureita, harrastuskavereita, opiskelijoita, seurakuntalaisia, järjestöihmisiä ja kansalaisia. Joissakin elämänvaiheissa tai joillakin ihmisillä ei ole lainkaan kutsumusta palkkatyöhön, vaan elämän eri kutsumukset ovat muiden elämän perusasioiden varassa. Kutsumus toteutuu kuitenkin aina tavalla tai toisella suhteessa toisiin ihmisiin. Samoin mielekäs elämä ja mielekäs työ ei voi toteutua eristyksissä, vaan siinä ollaan aina yhteydessä toisiin ihmisiin.


Mari Stenlund

Jäsenblogi: Pakenemisen mielekkyydestä ja mielettömyydestä

Säännöllisin väliajoin haaveilen siitä, että pakenen maailmaa palmun alle. Pakkaan rinkkaani shortsit ja bikinit ja kuljen kohti valkoista hiekkarantaa sekä turkoosia merta. Haaveissani olen onnellinen ja levollinen palmun alla. Minulla ei ole kiire minnekään, olen rento ja raukea. Rakastan maailmaa ja kaikkia sen olentoja ja minulla on paikka maailmassa. Työ ei ole siellä ongelmaksi muuttuva asia.

Missä määrin halu pakata laukut on vain halu paeta? Auttaako pakenemisesta haaveileminen minua nykyhetkessä? Auttaako todellinen pakeneminen minua tai muita? Itselläni pakenemisesta haaveileminen on usein käyttämäni selviytymiskeino stressaavissa tilanteissa ja se toimii hetkellisesti todellisuuspakoiluna aika hyvin. Pidemmän päälle se ei kuitenkin taida palvella kovin hyvin, koska pakeneminen ei muuta ahdistusta aiheuttavia käytäntöjä mitenkään.

Entä se varsinainen pakeneminen? Lomat ja irtiotot tekevät ainakin minulle hyvää ja auttavat jaksamaan, mutta jatkuva kaukomaille reissaaminen on tässä maapallon tilassa täysin kestämätön ratkaisu. Jos reissuun lähtee, olisi parempi lähteä pidemmäksi aikaa ja harrastaa hidasta matkailua. Matkailu ja maailman näkeminen on toisaalta parasta, mitä tiedän. Olen tehnyt elämässäni jo irtiottoja ja lähtenyt yksin maailmalle. Vaikka välillä löysin täydellisiä hetkiä, yksi tunne kuitenkin sävytti usein oloani: yksinäisyys.

Mitenkäs sitten mielekäs työ ja maailmalle lähteminen? Netti on täynnä näitä tarinoita ja diginomadeja läppäreiden kanssa eksoottisissa kohteissa. Voiko pakeneminen auttaa löytämään mielekkyyttä? Jos juttuja uskoo niin kyllä. Mutta eihän sekään mikään patenttiratkaisu ole. Palmun alle pakeneminen on ainakin minulle houkutteleva vaihtoehto, mutta ehkä silti olisi miellyttävämmän fyysisen sijainnin sijaan tärkeämpää pohtia tehtävän työn sisältöä. Jos mielekäs työ on sellaista, jolla on minun itseni lisäksi merkitys muille ihmisille ja laajemmin yhteiskunnalle (kuten loistavat Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe ovat hahmottaneet), pitäisi maailmalle pakenemisessa/pakenemattomuudessa ottaa huomioon työn päämäärät. Mitä teen maailmalla? Teenkö maailmalle jotain hyvää? Voinko tehdä hyvää myös kotona ja silti saavuttaa saman rennon fiiliksen kuin palmun alla?

Voisiko rentouden ja mielekkään työn sittenkin löytää myös kotona? Tarvitseeko stressistä ja kiireestä irtautuminen aina fyysisen irtautumisen? Uskon, että sen voi ihan varmasti tehdä lentämättä maailman ääriin. En ole vielä ihan varma, miten se tehdään, mutta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä pohdimme yhdessä näitä asioita. Otan myös mielelläni vastaan kaikki ehdotukset testattavaksi! Paratiisisaaria kuvaavat YouTube-videot ovat jo jokapäiväisessä käytössä…
Ps. Palmun alla voi olla oikeasti vaarallista: kookospähkinä tappaa vuodessa enemmän ihmisiä kuin hai. 
– Piritta Parkkari