Mielekkäät sivut tulossa!

Tervetuloa Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään sivustoille! Kehitämme parhaillaan entistä mielekkäämpiä sivuja osuuskunnallemme. Ennen niiden valmistumista löydät tietoa Mielekkäästä, palveluistamme, jäsenistämme sekä blogimme vanhasta osoitteesta http://oskmielekas.blogspot.com

Ollaan yhteydessä!

info@osuuskuntamielekas.fi


Jäsenblogi: Oodi nuorisovalmentajille, joukkueenjohtajille ja muille vapaaehtoisille taustahenkilöille

En itse harrastanut nuorena joukkueurheilua, joten omat kokemukseni tällaisesta toiminnasta tulevat vasta kuluvalta vuosikymmeneltä, jolloin omat lapseni ovat harrastaneet jalkapalloa ja salibandyä. 
 
Kun ainakin itselleni tekee tiukkaa ehtiä edes kuskaamaan omia lapsiani joukkueharjoituksiin, mitä tekevät joukkueiden nuorisovalmentajat, joukkueenjohtajat ja muut vapaaehtoisesti osallistuvat taustahenkilöt? He laativat kausi- ja vuosisuunnitelmia, vetävät harjoituksia, miettivät aikatauluja ja varaavat harjoitustiloja, päivittävät nettisivuja ja tietokantoja, viestivät niin lapsille/nuorille, vanhemmille kuin seurankin suuntaan, vastaavat joukkueen rahoista ja käytännössä myös budjetista sekä ylimääräisten varojen keräämisestä, kiertävät mukana pelimatkoilla, sopivat pelejä, turnauksia sekä pelimatkoja, hoitavat kahviloita tai nälkäisten urheilijoiden ruoka-asioita…
Mikä saa järkeviltä tuntuvat ihmiset mukaan tällaiseen rumbaan? Siis sen lisäksi, että he tekevät usein myös päivätöitä ja mahdolliset korvaukset kaikesta tästä ovat parhaimmillaankin minimaalisia (käytännössä maksimissaan bensa- ja kahvirahat, ja siinä se). Helppo vastaus olisi sanoa, että usein sekä valmentajien että joukkueenjohtajien omat lapset pelaavat näissä joukkueissa ja näin aikuiset voivat viettää aikaansa myös yhdessä lastensa kanssa. Tämä on varmasti usein totta, mutta ei riitä kuitenkaan selittämään tämän porukan keskimäärin merkittävää venymistä. 
Tunnen myös itse aktiivisina urheiluseurojen taustahenkilöinä toimivia ihmisiä, joiden omat lapset eivät enää pelaa joukkueessa, eivät ole koskaan pelanneetkaan tai heille ei edes ole omia lapsia. Äärimmäinen esimerkki ahkerasta pitkän linjan paikallisesta urheiluseuran taustahenkilöstä lienee tässä.

Arvostustani otsikossa mainitsemiani henkilöitä kohtaan nostaa myös se, että nuorisourheilun arjessa kaikki ei usein suju kuin Strömsössä. Vanhemmat eivät ole samaa mieltä joukkueiden toimihenkilöiden kanssa ja polemiikkia ja keskusteltavaa riittää – niin kasvokkain kuin somessa. Lisäksi teinien kannustaminen annostelemalla keppiä ja porkkanaa on aina haastavaa. Kuinka yhtä aikaa haastaa nuorta kehittymään ja pois mukavuusalueeltaan, mutta ei kuitenkaan liian radikaalisti? Ja samalla eri tavoin kannustaen, jotta nuoren motivaatio harjoitella säilyisi myös läpi haastavien teinivuosien?   Ja sitten pelimatkat… Kuka tämän jutun lukijoista jaksaisi uhrata lukuisia vapaista viikonlopuista lähteäkseen mukaan pelimatkoille ison teiniporukan kanssa? Etenkin jos on ollut jo oman työviikon aikana vetämässä muutamat iltaharjoitukset? Minä en, mutta silti tiedän monia, jotka ovat toimineet näin jo vuosien ajan.  
Haluan kiittää näitä otsikossa mainittuja henkilöitä myös siksi, että vain näin heidän nykyiset valmennettavat nuoret saattavat myös itse toimia jonain päivänä aloittelevina valmentajina, joukkueenjohtajina ja taustahenkilöinä. Siksi kaikilla näillä urheiluseurojen toiminnassa mukana olevilla aikuisilla on pohjimmiltaan suuri kasvatusvastuu, koska heitä kuunnellaan ja heiltä opitaan. He ovat roolimalleja ja esikuvia. Näiden henkilöiden toiminnassa voidaan nähdä akateemisessa mielessä yhteyksiä aina paikalliseen kestävään kehitykseen, demokratiakasvatukseen ja kansalaisvaikuttamiseen asti. 
Nykypäivän vaatimusten ja teknologioiden tykityksessä saamme olla kiitollisia näille henkilöille, jotka vapaaehtoisesti pyörittävät urheiluseurojen välillä harmaatakin arkea ja toisaalta kilpailutilanteiden hektisiä hetkiä. Nämä henkilöt mahdollistavat lapsillemme urheilullisemman sekä monimuotoisemman arjen, lapsuuden ja nuoruuden. 
Ansaitsette kiitoksemme ja arvostuksemme kiitos.  
– Pekka Hytinkoski

Mielekkäät tomaatit – mielekkäiden työskentelytapojen kokeilua

Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä tavoittelemme mielekästä elämää. Yksi tapa tehdä sitä on etsiä kokeillen meille mielekkäitä toimintatapoja. Jaamme tässä viimeisimmän kokeilumme.

Palaverit ja kokoukset taitavat olla yksi työelämän kirous, joka pääsee usein valituksen aiheeksi. Meillä osuuskunnan jäsenten tapaamisissa juttua riittäisi vaikka loppupäiväksi ja keskustelut tuppaavat rönsyilemään. Keksimme siis soveltaa palaverien pitämiseen kirjoitustreffeillä henkilökohtaisen työskentelyn jaksottamiseen käyttämäämme Pomodoro-tekniikkaa. ”Tomaattitekniikassa” on siis ideana jakaa työskentely yleensä 25 minuutin intervalleiksi, joita kutsutaan ”tomaateiksi.”

Eilen pidimme ensimmäisen ”Mielekkäät tomaatit” -tapaamisen. Työskentely oli helppo järjestää: jäsenemme Taru ja Piritta olivat kirjoitustreffejä pitäessään keksineet kokeilla tomaatteja ryhmätyöskentelyssä ja keksivät siinä samalla muutamia ajankohtaisia kysymyksiä, joita jäsenten olisi hyvä käsitellä yhdessä. Piritta suunnitteli suurpiirteisesti tapaamisen etenemisen  ja valmisteli yksinkertaisen tilan: kokoushuoneen varustettuna valkotaululla, muistiinpanovälineillä ja kännykän ajastimella. 
 
Aloitimme tapaamisen perinteisesti kysymällä kaikilta läsnäolijoilta ”Mitä sulle kuuluu?” Sitten otettiin kaveriksi kännykän ajastin. Käsiteltävien kysymysten, tai oikeastaan teemojen, valitsemiseen käytettiin 10 minuuttia. Piritta esitteli aiemmin keksityt teemat, muut lisäsivät ehdotuksia ja neuvotellen valittiin kolme tärkeältä tuntuvaa: mielekkyyskoulutus, toiminnan fokusointi ja näkyvyys. Teemojen pohtiminen jo etukäteen ja ajastimen tuoma paine auttoi valitsemaan kysymykset nopeasti ja siirtymään itse tekemiseen.
Kymmenen valmisteluminuutin aikana päätettiin myös yhdessä, miten teemoja käsiteltäisin: ensimmäisten teemojen kohdalla jokainen saisi pohtia kysymystä 5 minuuttia itsekseen ja sen jälkeen keskusteltaisin 20 minuuttia. Lyhyt reflektio yksin auttoi orientoitumaan kysymykseen ja omien pohdintojen jakaminen takasi sen, että jokainen tuli kuulluksi. 

25 minuutin työskentelyn jälkeen ajastin soi ja oli viiden minuutin tauon vuoro. Oli hauska huomata, että 25 minuutissa pääsi yhteen teemaan mukavan syvälle. Ei tuntunut, että keskustelu jäi täysin kesken. Pikemminkin huomasimme, että yhden tomaatin keskustelu soljui luontevasti kohti seuraavaa tomaattia eli juttua päästiin jatkamaan heti hieman eri fokuksella. Huomasimme myös, että ensimmäisen tomaatin jälkeen oli tarpeen tarkentaa, mitä seuraavassa sessiossa olikaan tarkoitus käsitellä.

Laitoimme tauonkin ajastimelle, jotta se ei venyisi. Tauko teki työskentelystä fyysisesti mielyttävämpää, sillä kokoushuoneessa happi tuntuu loppuvan kesken ja pirisemään pärähtävä ajastin saa pomppaamaan kuin itsestään ylös tuolista. Selkeä tauko antoi myös tilaa rauhoittua.

Työskentelyn lopussa keräsimme yhteen heränneet ideat ja tehdyt päätökset. Mielekkäät tomaatit tuotti meille selkeitä toimenpiteitä, kuten suunnitelman tämän blogin ryhdistäytymiseen: jatkossa kuulet meistä joka toinen tiistai! 
Mitä kokeilu opetti meille? Ainakin sen, että työskentelyn rytmittäminen sopivan pituisiksi intervalleiksi toimii niin yksin kuin ryhmässä tehtävässä työskentelyssä! Tuntui myös hyvältä, ettei keskustelu lähtenyt liikaa harhailemaan. Käsiteltävien kysymysten tarkka valinta ja ajoittaminen yhdessä saivat työskentelyn tuntumaan ryhdikkäältä, mutta ajastin ei onneksi tehnyt siitä liian jäykkää.Tällainen työskentely toimi meillä hyvin, koska tunnemme toisemme ja keskustelutyylimme. Mikäli paikalla olisi isompi ja toisilleen tuntemattomampi porukka, olisi vaarana muutaman osallistujan dominointi keskustelussa.

Jatkamme Mielekkäässä kokeiluja mielekkäiden käytäntöjen maailmassa! 

– Piritta

Anna tilaa kertoa, mitä kuuluu – Mielekäs 1 vuotta!

Mielekäs on nyt 1-vuotias! Mitä ensimmäiseen vuoteen onkaan mahtunut?  Vuosikatsauksen sijaan pohdimme tässä jäsenblogimme tapaan mielekkyyttä.
Lapsuusvuodet eivät ole ruusuilla tanssimista aloittelevalle osuuskunnalle, jonka jäsenillä on hyvin erilaisia elämäntilanteita ja rajallinen aika käytettävissä osuuskunnan hyväksi. Yhdessä ja erikseen olemme pohtineet, keitä me palvelemme ja mitä me heille tuotammekaan. Keitä me olemme yksilöinä ja yrityksenä, mitä me osaamme ja mihin siitä on hyötyä? Pohdinnat tuovat mukanaan turhautumista ja epävarmuutta.
Työskentelemme mielekkään työn ja palveluiden puolesta, mutta miten tämä näkyy osuuskunnan omassa arjessa? Jaamme tässä yhden vuoden aikana kehkeytyneen käytännön, joka tuottaa meille mielekkyyttä.

Mielekkäät Piritta ja Marjut
Jokainen tapaamisemme alkaa kysymyksellä ”Mitä kuuluu?” Jokainen läsnäolija kertoo vuorollaan (toisten keskeyttämättä), mitä hänelle kuuluu. Kuulumisten läpikäyntiin saattaa kulua jopa tunti. Kuulostaako itsestään selvältä, kenties jopa turhalta? Onko tällainen ajanhukkaa ja tehotonta palaverien pitämistä? Mikä tästä tekee mielekästä?

Mielekkäät Antti-Pekka ja Pekka
Meille ajan varaaminen kuulumisten kertomiseen muodostaa luottamuksellisen tilan, jossa voi jakaa toisille, mitä oikeasti kuuluu. Meidän jokaisen elämään liittyy niitä rankkoja hetkiä, mutta tapaamisissamme ei tarvitse silotella tai peitellä. Voi olla avoimesti uupunut, heikko, risteyskohdassa… Tietysti kuulemme myös innostuneita kuulumisia ja onnistumisia!

Mielekäs Mirkka

Tapaamisten alussa osa ajattelee salaa, ettei millään olisi jaksanut tulla tänne. Kuulumisten käsittelystä siirrytään luontevasti käsiteltäviin asioihin ja kuin huomaamatta innostus nostaa päätään. Osalle tapaamiset tuottavat energiaa, osalta ne vievät energiaa – mutta kaikki kokevat tapaamisten aloittamisen aidolla kuulumisten kertomisella olevan merkityksellistä. Tilanne tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta, että on paikka jossa voi olla juuri sellaisena kuin haluaa olla. Koska jäsenemme eivät näe päivittäin, kuulemme myös tällaisen keskustelun myötä helposti, missä toiset menevät ja missä he ehkä tarvitsevat tukea. Kuulumisten kuunteleminen myös tuottaa luottamusta yhteisöön.

Mielekkät Taru ja Mari
Osuuskunnissa on tunnetusti tasapainoilua sosiaalisen ja taloudellisen hyvän tuottamisen kanssa. Kuulumisten avoimella jakamisella tuotamme erityisesti sosiaalista hyvää jäsenillemme, toinen toisillemme. Tällä ei tehdä miljoonien liikevaihtoa, mutta parhaimmillaan parannetaan jopa kymmenen ihmisen elämänlaatua.
Mielekäs Pekka
Mitä vuosi 2019 ja taaperoikään kasvaminen tulee pitämään sisällä Mielekkäälle? Jatkamme mielekkään työn ja palveluiden kehittämistä eri tahoilla. Kokemusasiantuntijakoulutuksemme jatkuu. Panostamme mielekkyyskoulutuksiin, joita räätälöimme eri ryhmille ja yhteisöille. Tietysti jäsenemme jatkavat oman työnsä myymistä osuuskunnan kautta toimien niin toimittajina, tulkkeina kuin kouluttajina. Jatkamme mielekkään elämän, työn ja palveluiden pohtimista Jäsenblogi-kirjoituksissamme. Panostamme myös näkyvyyteemme parempien nettisivujen sekä some-näkyvyyden puolesta ja jäsenemme toimivat aktiivisesti osana erilaisia verkostoja. 

Rauhallista joulua ja riehakasta uutta vuotta toivottaa,
Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs: Antti-Pekka, Johanna, Juho, Mari, Marjut, Matti, Mirkka, Pekka, Piritta ja Taru

Jäsenblogi: Mielekkäitä käytäntöjä kirjoittamisen avuksi

Monen työssä tai opinnoissa vaaditaan paljon kirjoittamista tutkielmien, esseiden, artikkelien, raporttien ja suunnitelmien laatimisesta niin sähköpostien kirjoittamiseen, some-päivitysten tekemiseen kuin viestien kirjoittamiseen kavereille. Kirjoittaminen kuitenkin tuntuu tuottavan haasteita ja erinäisiä inhottavia tuntemuksia. 
Olen viime aikoina lukenut laajalti mielekkäästä työstä, käytännöistä ja tavoista. Aloin sen takia pohtia kirjoittamiseen liittyviä käytäntöjä, jotka voivat tuottaa tunnetta siitä, että itse kirjoittaminen ja oma työ on mielekästä. Jaan tässä lyhyesti kaksi käytäntöä, jotka parhaimmillaan tekevät minulle kirjoittamisesta suorastaan nautinnollisen asian!

Ensimmäinen niistä on kirjoittaminen samassa tilassa muiden kanssa. Tästä on useita variaatioita, kuten shut up and write -tapaamiset. Täällä Mikkelin yliopistokeskuksella, missä minulla on toimisto, kutsumme tällaisia tapaamisia kirjoitustreffeiksi. Idea on yksinkertainen: tullaan porukalla (vähintään kaksi ihmistä) sovittuun aikaan samana pysyvään paikkaan kirjoittamaan porukalla siten, että jokainen kuitenkin työstää itsenäisesti omaa tekstiään tai projektiaan. 

Treffit alkavat sillä, että jokainen osallistuja kertoo kuulumisensa ja kuvailee lyhyesti muille, mitä aikoo tänään työstää. Sen jälkeen laitetaan ajastin päälle 25 minuutiksi (Pomodoro-tekniikasta tuttu aika), sanotaan ”have fun” ja jokainen alkaa tehdä juttuaan hiljaisuuden vallitessa. Ajastimen soitua pidetään 5 minuutin tauko (joka saattaa välillä venyä…) jutellen joko niitä näitä tai toinen toisiamme auttaen ja sitten tehdään taas 25 minuuttia hiljaisuuden vallitessa. Näin jatketaan niin kauan, kun energiaa riittää tai porukan pitää lähteä pois. 
Mikä tekee kirjoitustreffeistä mielekkään käytännön? Kirjoittaminen on usein aika yksinäistä puuhaa, joten toisten seura itsessään on ihana juttu. Toisilta saa vertaistukea ja tauoilla voi naureskella tai vaikka itkeskellä yhdessä. Tekemiseen on myös helpompi tarttua, kun ajastin laitetaan päälle ja kaikki alkavat yhtä aikaa puuhastella. Sosiaalinen paine toimii tässä positiivisesti: eihän sitä viitsi klikkailla ympäriinsä Facebookissa, jos muut näyttävät kirjoittavan sormet sauhuten! 
Kirjoittamistreffeille tuleminen tekee kirjoittamisesta tavan ja kirjoittamisen aloittamisesta automaation. Vaikka tekemiseni takkuaisi ja tuntuisi mielettömältä, löydän tekemiseni pointin kirjoitustreffeillä helpommin. Lisäksi itse käytäntö tuntuu merkitykselliseltä: se tuottaa hyvää niin itselleni kuin muille osallistujille.

Toinen mielekäs käytäntö on päivittäisten sanojen kirjoittaminen. Itse käytän tähän 750words.com-ohjelmaa, jonka avulla työstin tämänkin kirjoituksen raakaversion. Idea on superyksinkertainen: kirjoita 750 sanaa (eli noin 3 sivua) joka ikinen päivä. 750 sanaa on tarpeeksi pitkä saadakseen sormet kunnolla liikkeelle ja tekstin virtaamaan, mutta tarpeeksi lyhyt ollakseen helpohkosti saavutettavissa joka päivä. 
On jokaisen oma asia, milloin ja millaisia sanoja tuottaa. Päivittäisen kirjoittamisen ideana onkin saada ajatukset virtaamaan ja tehdä kirjoittamisesta päivittäinen tapa. Sanat suositellaan kirjoitettaviksi aamulla, mutta tapansa kullakin. Itselläni toimii parhaiten, jos heti tietokoneeni avattua kirjoitan aamusanoikseni vapaata kirjoittamista: kirjoittelen mistä ikinä mieleen tuleekaan tai vaikka kirjoitan itselleni kymmen kertaa ”en halua kirjoittaa, ei huvita kirjoittaa.” Kun olen aikani kirjoitellut niitä näitä, alan pohtia työn alla olevia juttujani ja kirjoitella niistä. 500 sanan kohdalla huomaan usein, että tekstihän on alkanut sujua ja sitä tulee, vaikkei aloittaessa huvittanut yhtään kirjoittaa!

Miksi 750 sanan kirjoittaminen tekee kirjoittamisesta mielekkäämpää? Minua se auttaa löytämään kirjoittamisen nautinnollisuuden. En tarvitse ulkoisia palkintoja siitä, että olen saavuttanut määrällisen tavoitteeni, sillä kirjoittaminen itsessään tuntuu hyvältä. Toisekseen kun kirjoittaa joka ikinen päivä, tulee kirjoittamisesta tapa. Kirjoittaminen ei silloin ole mitään juhlallista, erityistä, vaikeaa, vaan arkista puuhaa, johon on tottumuksen pohjalta helppo tarttua. Usein aloittaessani päivän kirjoittamisen en todellakaan haluaisi kirjoittaa yhtään mitään, mutta 750 sanan tuottaminen saa huonon fiiliksen hälvenemään ja kirjoittamisen blokit väistymään. 

Ps. Jos olet Mikkelissä, tervetuloa kirjoitustreffeille! Tapaamme Mikkelin yliopistokeskuksella vaihtelevin ajoin eli ole minuun yhteydessä niin kirjoitellaan yhdessä!
– Piritta Parkkari 
piritta.parkkari(at)gmail.com, @PParkkari

”Milloin mieli on vapaa?” Mielekäs julkaisi kirjan!

Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs julkaisi ensimmäisen kirjansa! Sosiaalieetikko ja teologian tohtori Mari Stenlundin toimittamassa tietokirjassa ”Vapaa mieli: Uskonnon- ja mielipiteenvapaus mielenterveyden järkkyessä” yhdistyvät akateeminen asiantuntijuus ja mielenterveyden kokemusasiantuntijuus.

Stenlund, Mari (toim.) 2018. Vapaa mieli: Uskonnon- ja mielipiteenvapaus mielenterveyden järkkyessä. Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään julkaisuja. Helsinki: BoD.

Uskonnon- ja mielipiteenvapaus psykiatrian haaste

Stenlund on selvittänyt vuosien ajan yhdessä mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kanssa uskonnon- ja mielipiteenvapauteen liittyviä kysymyksiä. Psykiatrinen pakkohoito on yksi näiden ihmisoikeuksien haaste.
– Tilannehan on se, että ihminen joutuu mieleen vaikuttavien pakkotoimien kohteeksi, koska hänen tapansa hahmottaa maailma herättää toisissa ihmisissä huolta. Toisaalta uskonnon- ja mielipiteenvapaus turvaavat jokaisen ihmisen oikeutta omaan maailmantulkintaansa, Stenlund sanoo.
– Voidaan myös ajatella, että ihmistä yritetään psykiatrisessa hoidossa vapauttaa sellaisista uskomuksista, jotka eivät ole todella hänen omiaan, vaan sairauden vääristämiä epäaitoja uskomuksia. Laajentuessaan tällainen lähestymistapa voi kuitenkin mahdollistaa hurjankin vallankäytön.

Uskonto tulenarka aihe

Stenlund tutki psykoottisten ihmisten uskonnon- ja mielipiteenvapautta jo vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassaan, mutta tilausta on ollut aiheen yleistajuiselle ja suomenkieliselle käsittelylle. Siksi Stenlund tiivisti oleellisimmat löytönsä tietokirjaksi. Vapaa mieli -kirja sisältää myös mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kirjoituksia uskonnon- ja mielipiteenvapaudesta. Yhtenä teemana nousee esiin psykiatrian ja uskonnon hankala suhde.
– Moni miettii, uskaltaako omista henkisistä kokemuksistaan ja pohdinnoistaan kertoa avoimesti psykiatrisessa hoidossa ja tulkitseeko hoitohenkilökunta ne vain mielenterveydenhäiriön oireiksi, Stenlund kertoo.
– Myös se on monen kokemus, että uskonnosta keskustelemista rajoitetaan erilaisissa mielenterveysyksiköissä. Uskonto taitaa olla ainakin paikoitellen tulenarka aihe.
Stenlund muistuttaa, että myös psykiatriset potilaat etsivät elämänsä tarkoitusta ja mahdollisesti yhteyttä johonkin korkeampaan.
– On tärkeää, että heillä säilyy kyky ja into tähän etsintään.

Oikeutta, ei vastakkainasetteluja

Psykiatrisen hoidon kenttä on haastava eikä useinkaan ole selkeää, millaiset ratkaisut pohjimmiltaan turvaavat potilaiden uskonnon- ja mielipiteenvapautta.
– Tarvitaan avoimuutta erilaisille näkemyksille ja keskusteluyhteyttä erilaisten vastakkainasettelujen sijaan, Stenlund toivoo.
Vapaa mieli -kirjan voi tilata täältä.

Jäsenblogi: Beatles, Tähtien sota, Spice Girls, Super Mario Bros – ja Fortnite

Voi olla, että on olemassa vielä nuoria aikuisia, jotka eivät ole toistaiseksi kuulleet Fortnitesta. Mutta käytännössä lähes kaikki peruskoululaisten vanhemmat – ja kohta suurin osa myös heidän vanhemmistaan – ovat kuulleet tästä uudesta nuorten suosikkipelistä.
Globaalin suosion saaneilla elektronisilla/digitaalisilla peleillä on jo yli 45 vuoden historia Pongista esimerkiksi Space Invandersiin, Pacmanista Super Mario Brosiiin ja siitä vaikkapa Doomin kautta Fifasta Counter-Strikeen ja Dota kakkoseen, mutta silti Fortnite on ”teinihysterian” ja digitaalisen pelaaminen toistaiseksi äärimmäisin yhdistelmä. Tämän todistaa jo se, että suosituinta ”Fortnite-matsia” on seurannut Twitch-järjestelmässä 628 tuhatta ihmistä – kyllä, luit oikein. Ja entäs tämä: YouTubessa erilaisia Fortnite-tallennuksia katsotaan nyt kirjoitushetkellä viikossa 25 miljoonan tunnin ajan – ja tämä luku kasvaa kahdeksalla prosentilla viikossa. Ja nämä luvut tulivat siis ”pelkistä” Fortnite-pelin suoratoistoista tai tallenteista (Twitch ja YouTube). 
 
Voidaan luultavasti turvallisesti olettaa, että näin aktiiviset muiden Fortnite-pelien katselijat pelaavat myös itse ainakin saman määrän tuntimääräisesti. Ja kun Fortniten pelihahmojen suosituimmat tanssiliikkeet ovat tulleet jopa meidän keski-ikäisten tietoisuuteen esim. mestarien liigan huippujalkapalloilijoiden tuuletuksina, voidaan todeta, että Fortniten yli eri medioiden valuva suosio on huikea. Eivätkä kaikki Fortnitesta hullaantuneet ole edes aivan nuoria. Esimerkiksi monet suosituimmat YouTuben miljonääriaikuisbloggarit täyttävät feedinsä usein juuri omilla Fortnite-videoillaan. Jossain he ovat voittoisia, joissakin he tunaroivat ja osa on editoituja videoleikkeitä, joita hyödynnetään muissa yhteyksissä.
Niin, totesinko jo, että Fortnite on siis periaatteessa ilmainen peli? Mutta erilaisten asujen, hahmojen, aseiden ja tanssiliikkeiden myynnillä se on tuottanut tänä vuonna jo 1,7 miljardia euroa. Ja jos elokuvien ystävä toteaa tässä, että ”Ha haa, vuoden suosituin elokuva Avengers: Infinity War on tuottanut tähän mennessä hieman yli kaksi miljardia dollaria”, niin on huomioitava myös tämän edellä mainitun elokuvan kustannuskulut, jotka olivat jopa 300 miljoonaa dollaria. Näin puntit jo tasoittuvat. Fortniten menestys ei myöskään rajoitu tähän vuoteen. Viime kesäkuun mittauksen mukaan Fortnitella on 125 miljoonaa pelaajaa, ja tämä luku on kasvussa.
Onko siis ihme, jos kiellät omaa teiniäsi pelaamasta – kunnes löydät hänet seuraavaksi sängystään katsomassa Fortniten YouTube-videoita? Mitä tästä pitäisi sitten ajatella?
Otetaan ensimmäiseksi haasteelliset näkökulmat. Kuten kaikkien asioiden yksipuolinen liikaa tekeminen on pahasta, oli sitten kyse urheilusta, laihduttamisesta, ylensyömisestä, liiallisesta alkoholin käytöstä tai muusta vastaavasta, on myös Fortnite vahingollinen, jos siihen keskittyminen menee liiallisuuksiin. Tässä meidän vanhempien tulee olla tiukkoina, sillä peliaikojen säätelyssä tarvitaan selvästi aikuisten ohjausta. Enkä ota edes kantaa siihen, mikä on sopiva peliaika, sillä tämä asia on aina tilannesidonnainen, mutta ohjausta tässä kuitenkin selvästi tarvitaan. Jos epäilet, että nyt on pelattu liikaa, olet luultavasti oikeassa.
Vanhempana näen asian niin, että suurin haaste on juuri nuoren arjen monimuotoisuuden säilyttämisessä. Mutta jos nuoren elämään mahtuu koulun, nukkumisen ja Fortniten lisäksi myös harrastuksia, ystävien kanssa puuhailua ulkotiloissa ja muuta vastaavaa, myös Fortniten pelaaminen lienee ok. Se on ok etenkin, jos lapsen/teinin oma käytös on (lapsen/teinin skaalassa) suhteellisen tasapainoista.
Toisaalta mitkään wifin äkkisammuttamiset tai sähkötöpselien repäisemiset yhtäkkiä seinästä eivät välttämättä ole parhaimpia pikaratkaisuja, sillä siellä pelissä teininne ovat usein puhumassa ja pelaamassa yhdessä juuri ystäviensä kanssa. Muutenkin peli-immersion äkkikatkaisu on luultavasti samanlainen kokemus kuin sinut vedettäisiin keskiyöllä sängystäsi suoraan tärkeään työpalaveriin. Ainakin omien kokemuksieni perusteella tällainen pikamanööveri ei ainakaan auta, mikä on selvinnyt viimeistään siinä vaiheessa, kun olen käynyt asiaa lasten kanssa myöhemmin läpi. Toki jokin raja täytyy vetää, mutta myös aikuisen kannattaa säilyttää kohtuullisen sivistynyt toimintamalli – etenkin, jos hän odottaa lapseltaan vastaavaa.
Olet saattanut ehkä kuulla armaan lapsesi pelaavan Fortniteä ja puhuvan sujuvasti myös kansainvälisten pelikaveriensa kanssa englantia. Se sujuu yllättävän hyvin, vai mitä? Tämä on hyvin yleinen ilmiö ainakin oman tuttavapiirini havainnoinnissa. Peliä voidaan pelata myös eri kokoisissa omissa ryhmissä, ja tämä jos mikä vaatii myös johtamis-, organisointi- ja ryhmätyötaitoja. Parhaimmillaan kaveriporukan kanssa koordinoitu toiminta on epäilemättä myös A-luokan kaverijohtajuuden harjoittelua, mistä tulee luultavasti olemaan nuorille hyötyä myöhemmin jatko-opinnoissa ja työelämässä. 
 
Sitten lopuksi muistellaan meidän aikuisten omaa nuoruutta… Olitko sinä nuorena innostunut jostain asiasta? Jalkapallosta, jääkiekkojoukkueesta, Messistä, E.T.stä, Leonardo di Capriosta tai uudesta videokonsolista? Mistä vain? Muistatko, miten paljon se tuotti sinulle iloa? Lähditkö aina nuorena itse reippailemaan ulos heti ensikäskyllä marraskuisen synkkenevän illan vesisateeseen? Jos tuntuu nimittäin siltä, että teini pelaa liikaa, hän saattaa todella tehdä näin. Keskustele silloin aluksi hänen kanssaan kaikessa rauhassa asiasta ja tee vasta sitten omat ratkaisusi. Tämän jälkeen voi olla hyvä idea jutella myös nuoren kaveripiirin vanhempien kanssa.
Mutta ainakin itse muistan vielä hyvin teinivuosiltani, kun katsoimme viikonloppuisin ystävieni kanssa elokuvia illasta aamuyöhön. Tai kun pelasin jopa kesälomalla toisinaan päiväkausia tietokonepelejä. Silti harrastin muitakin juttuja ja minusta tuli nähdäkseni aivan riittävän hyvä ja yhteiskuntakelpoinen aikuinen. Olkaamme siis tarvittaessa rohkeasti aikuisia, mutta muistetaan myös, että muiden olosuhteiden ollessa perushyvin tästäkin nuorisovillityksestä vielä selvitään. 
 
– Pekka Hytinkoski

Lähteitä:

Jäsenblogi: Myy osaamisesi!

”Myy osaamisesi!” Niin työnhakijoita kuin yrittäjiä kannustetaan tekemään tätä. Molempien oletetaan olevan itsetuntemuksen mestareita, jotka osaavat vaikka unissaan kertoa, millaista osaamista ovat tarjoamassa työnantajalle tai asiakkaalle. Tietysti osaaminen kertominen pitää osata tehdä kirjallisesti, sanallisesti, videoiden kautta, visuaalisesti ja [mitä muita keinoja nykyään onkaan]. 
Kyllä, osaaminen ja sen kertominen muille ovat tärkeitä juttuja, mutta niiden kyseenalaistava tarkastelu on myös tarpeen. Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe huomauttavat mahtavassa kirjassaan Työelämän toisinajattelijat, että meidän uuden työn sankareiden odotetaan muodastavan Minä Oy:itä ja itsensä brändäämisen sekä oman osaamisen myynnin oletetaan tulevan meiltä kuin itsestään.
Millaisia paineita osaaminen ja siitä kertominen asettaa meille ihmisille? Minä olen itse tällä hetkellä työelämän suhteen murroskohdassa: olen työstämässä väitöskirjaa valmiiksi ja alle vuosi sitten ryhtynyt osuuskuntayrittäjäksi. Pohdin nyt, pitäisikö yrittää jäädä akateemiselle alalle, hakea jotain ihan muita töitä vai sittenkin panostaa täysillä itseni työllistämiseen. Kaikkiin vaihtoehtoihin liittyy vaatimus osata tuoda osaamiseni esille ja vakuuttaa, että siitä on kuulijalle hyötyä. 

Tiedän kyllä olevani ihan fiksu ja osaava tyyppi, mutta osaamiseni sanoittaminen lyö minut lukkoon. Erityisesti menen lukkoon, kun pitää miettiä kenelle ja mihin osaamisestani on hyötyä.Aloin pohtia, miksi se on niin vaikeaa. Yksi syy on tietysti se, että osaamisen pohtiminen nostaa esille erilaiset epävarmuudet. Osaanko minä nyt mitään, osaanko tarpeeksi? 
Ehkä vieläkin tärkeämpi syy liittyy osaamisen luonteeseen. Jo arjessa toimimiseen tarvitaan tolkuton määrä osaamista: osaan valmistaa itselleni aamiaista, huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta, käydä kaupassa, käyttää erilaisia kulkuneuvoja… Vaikka nämä kaikki ovat vaatineet opettelua, on niiden osaaminen tullut toiston myötä itsestään selväksi eikä minulle tulisi mieleenkään kertoa, että osaan pestä hampaat. Samoin käy myös työhön liittyvälle osaamiselle. Kun olen toiston myötä opetellut vaikkapa projektien hallintaa tai toimimaan kannustavasti ryhmätyöskentelyä vetäessäni, en enää oikein osaa nähdä näitä osaamisia. Osa osaamisestani taas on sellaista, että vasta jotain juttua tehdessäni huomaan tai muistan, että tämähän luonnistuu minulta hyvin. Jos en satu tekemään sellaisia asioita, en enää osaakaan kertoa niistä tai edes tajua osaavani niitä.  

Koen, että minulta puuttuu osaamisen sanoittamiseen tarvittava osaaminen. Niin, osaamisen myyminenkin vaatii ihan yhtä lailla osaamista. Osaamiseni kertomisesta ja myymisestä ei ole tullut minulle rutiinia, koska en ole etkeen hakenut töitä tai yrittänyt myydä osaamistani tuotteena. En siis ole harjaantunut osaamisen sanoittamiseen liittyvissä käytännöissä. 

Miten voisin siis harjoittaa tätä osaamista? Yksi apu itselleni on ollut koulutuksiin osallistuminen. Viime viikolla päättyi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Roihu-projektin järjestämä Tuotteista ja myy oma asiantuntijuutesi -koulutus, johon osallistuin. Koulutus antoi välineitä sanallistaa osaamiseni eli juuri sitä, mitä olen halunnut. Toisaalta se, että osallistun kerran koulutukseen, ei tee osaamisen myymisestä vielä rutiinia. Minulla on välineet, mutta nyt tarvitaan samanlaista toistoa kuin hampaiden pesun kanssa, jotta osaamisen sanoittaminen tulee minulta ihan rutiinilla. Ei se loppujen lopuksi sen ihmeellisempää ole kuin hampaiden peseminen!
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)gmail.com, @PParkkari

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas@gmail.com

Jäsenblogi: Projektien loppuunsaattamisen ihanuudesta

Suurin osa meistä on tehnyt jotain pitkää projektia töissä, opinnoissa tai vapaa-ajalla. Minulle tämänhetkisen elämäni pisin projekti on ollut väitöskirja, jota olen keväästä asti vakuuttanut (itselleni ja muille) olevani viimeistelemässä. Nyt taas uusi, pidemmälle siirtynyt deadline häämöttää ja sai minut pohtimaan projekteja.

Projektien alussa on yleensä ihan kivaa. Minullakin oli väitöskirjaa aloittaessa ihan hyviä ideoita ja suunnitelmia, sain jopa tutkimussuunnitelmastani erään palkinnon. Projektia tehdessä on mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Muistan kuitenkin (hämärästi), että jossain vaiheessa olen tehnyt tutkimuksessani kiinnostavia havaintoja ja löytänyt jotain tärkeää sanottavaa.

Sitä kuvittelisi pitkän projektin on lähestyessä loppuaan, että deadline tekisi taikojaan ja itsestään löytäisi suunnattomat tsemppivarastot.  Todellisuudessa väsyttää. Unettaa, uuvuttaa, kyllästyttää, ottaa päähän, tuskastuttaa, vaikea keskittyä… Projektin alun ideat ovat olleet juuri niitä: hienoja ideoita, joista suurin osa on jäänyt toteutumatta. Kyynisyys (ja liioittelu!)  on iskenyt: koko väitöskirjan tekeminen on ollut turhaa, tässä ei ole mitään järkeä, tutkimukseni on aivan surkea ja tylsä enkä saa sitä ikinä valmiiksi.

En taida olla ainoa, joka jossain vaiheessa pitkää projektia puhuu itselleen näin. Lohduttavin kuvaus, jonka olen tälle surkeuden olotilalle kuullut, on The Valley of Shit eli karkeasti Paskalaakso. Se on paikka, jossa kaikki haisee, toivo häviää eikä ulospääsyä tunnu olevan.

Olen pohtinut, olenko harhainen toivoessani ja odottaessani joka aamu, että suunnaton energia ja loppuun saattamisen päättäväisyys ilmestyisivät yhtäkkiä. Ehkä projektin loppuvaiheeseen ei kuulukaan moisien supervoimien löytämistä. Mutta ehkä Paskalaaksosta voi silti selvitä – ainakin Paskalaaksosta kirjoittava Inger Mewburn lohduttaa kaikkien laaksojen päättyvän joskus, kun vaan tarpoo tarpeeksi pitkään. Mewburn tarjoaa avuksi matkaseuralaisia: joskus laaksosta pääsee helpommin pois yhdessä toisen tarpojan kanssa. Olen onnekas, sillä vaikka väitöskirjan tekeminen on välillä hyvinkin yksinäinen projekti, on sen tekemiseen liittyviä tuskia ja iloja jakavia ihmisiä muitakin!

Ja naurua, sitä Mewburn suosittelee myös. Välillä ei naurata yhtään, mutta työhuoneeni ovessa oleva Fingerpori auttaa välillä nauramaan itselleen. Siinä Heimo Vesaa pyydetään kirjaamaan projektiin käyttämänsä aika tunteina. Vesa kirjaa ”1. Innostunut odotus; 2. Hämmennys ja ärtymys; 3. Paniikki ja 4. Häpeä.” Toivon, että häpeän jälkeen odottaa jotain muutakin, jos nyt edes sitä lievää naurua!

Jos olet tarponut Paskalaaksossa, mikä on auttanut näkemään valoa sen päässä?

– Piritta Parkkari, piritta.parkkari(at)gmail.com

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas(at)gmail.com

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Aiemmin keväällä Ilta-Sanomien yksinäisyyden teemaviikko herätti paljon huomiota. Yksinäisyys ja sen erilaiset muodot saivat paljon näkyvyyttä niin printti- kuin verkkomediassa. Eikä syyttä. Vanhuusiällä valitettavan yleiseen yksinäisyyteen on havahduttu jo vuosia sitten, mutta vähitellen ymmärryksemme on kasvanut niin nuorten, opiskelijoiden, sinkkujen, yksinhuoltajien kuin myös perheellisten yksinäisyyden suhteen. Viimeksi nyt loppukevään aikana on syystäkin keskusteltu vähän koulutettujen miesten ongelmista työ- ja parisuhderintamilla – samalla usein myös näköalatonta osattomuutta, yksinäisyyttä, sivuten. 

Toisilla meistä elämänpiiri on voinut kaventua vähitellen. On muutettu vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, parisuhteet päättyneet, sairaudet yllättäneet tai kuolema on korjannut satoaan. Tai tissuttelu ei olekaan ollut enää hissuttelua. Toiset ehkä ovat keskittyneet päättäväisesti opintoihin, töihin, lastenhoitoon – aikuisten elämään. Tai ehkä työelämän kiireinen asiantuntijastatus tai johtotehtävät ovat muuttuneet hiljaisiksi eläkepäiviksi. Lapset ovat lentäneet pesästä, eikä puhelin enää soi – ovikellosta puhumattakaan. 

Eikä ole olemassa vaivaa, huolta tai huonoa muistoa, jota yksinäisyys ei pahentaisi. Vanhukset muistavat vielä sodan pommituksineen ja evakkoretkineen. Seuraava sukupolvi taas sodan läpikäyneiden vanhempiensa traumat ja huolet. Työttömyys, erot, sairaudet ja koulukiusaamiset ovat aina ajankohtaisia murheita. Muiden tekemät pahat teot – ja omat. Virheet töissä, arjessa tai suvun kesken.  Miksi olin niin vähän lasten kanssa? Miksi tein liikaa töitä?  Miksi en huolehtinut terveydestäni paremmin? Miksi en säästänyt hyvinä päivinä riittävästi? 
Osan yksinäisyys on piilossa, kukaan ei huomaa sitä, eikä asiaa tee mieli julistaa. Viime aikojen uusi ilmiö on kuitenkin ollut, että yksittäiset eri-ikäiset ihmiset ovat avautuneet tilanteestaan julkisesti. Tämä on usein tuottanut positiivisen reaktion ja yhteydenottoja. Voitaisiinko tästä päätellä, että meillä on kuitenkin halua auttaa ihmisiä? Kännykät, tabletit ja tietokoneet ovat hienoja kapistuksia, mutta toisinaan ajattelen, olemmeko kaikki jotenkin irtautuneet jostain tärkeästä? Jostain sellaisesta mitä meillä joskus oli enemmän. Muistatko vielä lapsuuden tai nuoruuden ystäväsi? Entä armeija- tai opiskelukaverisi? Entiset naapurisi? Useat heistä ovat vielä olemassa niin kuin sinäkin rakas lukija. He ovat ajatelleet sinua ja vaikka ovat aivan yhtä huonoja olemaan yhteyksissä kuin sinä, minä ja me muutkin, niin myös he varmasti toivoisivat kuulevansa sinusta.

Toisaalta yksinäisyys myös näkyy, ainakin jos viitsimme keskittyä ja katsoa tarkemmin. Huomasitko, kuinka yksi työkaverisi tuntuu aina syövän yksin?  Ehkä se ei merkitse mitään, tai sitten merkitsee.  Milloin olet soittanut viimeksi avioeron läpikäyneelle kaverillesi? Hänellä on varmasti rankkaa. Entä jutellut sen yksinäisen pojan kanssa koulussa? Entä viime aikoina sairastellut naapurin mummosi, milloin kävit hänen luonaan selvittämässä muitakin kuin taloyhtiön asioita? Entä vanha kummisetäsi? Hän ei ehkä oikein kuule puhelimessa, mutta voit aina kirjoittaa. Mitä juttelet aina tietokoneella istuvan kummipoikasi kanssa? Sinulla on kyllä aikaa, viisi minuuttia, puoli tuntia, viikonloppu kerran vuodessa. Meillä kaikilla on. 

Sillä sitten kun jotain tapahtuu, niin sitten me kaikki mietimme, että miksi emme tehneet riittävästi. Vaikka pohjimmiltamme me ehkä tiesimmekin, ettei kaikki ollut kunnossa. Usein enemmän kuin haluamme myöntääkään. Joskus se saattoi olla vain intuitio. 
Toisia auttava ihminen voi itsekin paremmin.  Ystävät ja vuorovaikutus pidentävät tutkitusti ikää. Ollaan siis vaikka reilusti itsekkäitä eikä jätetä vanhaa tai uutta potentiaalista kaveria yksin. Nosta puhelin, kirjoita, käy, ota se pieni askel. Just do it. I´ll do it. 
– Pekka Hytinkoski