Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski

Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen