Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Miksi työuupumus saa muhia rauhassa?

Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla, otsikoi työsuojeluviranomainen tiedotteensa kesäkuussa. Kuuma työelämäuutinen saattoi jäädä monelta lomalaiselta huomiotta, sillä se julkaistiin juhannuksen jälkeen.

Työssä kuormittumisen voi suomentaa liialliseksi stressiksi ja väsymiseksi, jotka voivat johtaa uupumiseen ja sairastumiseen. Viranomainen kertoo julkaisussaan esimerkiksi näin:

”Työntekijä oli usean vuoden ajan vienyt työnantajan tietoon kokevansa työssä kuormittumista. Työn haitallisina kuormitustekijöinä työntekijä oli kokenut kohtuuttoman työmäärän ja siitä johtuvan suuren ylitöiden määrän sekä kohtuuttoman vastuun. Työterveysneuvottelussa todettiin työkykyä vaarantaviksi riskitekijöiksi työntekijän liiallinen työkuorma, pitämättömät lomat ja ylitöiden määrä. Työntekijän mukaan työnantaja ei työterveysneuvottelun jälkeenkään pyrkinyt aktiivisesti poistamaan ylitöiden syitä eikä hankkinut lisäresursseja työkuorman vähentämiseksi.”

Miksi työn ylikuormaan ei muka osata puuttua? Vai eikö haluta? Onko väsymyksestä tullut uusi normaali? Käydäänkö töissä sinnittelykilpailua: kuka jaksaa ja kuinka kauan, ennen kuin mieli tai fysiikka pettää? Mitä esimiehistä ja työyhteisöstä paljastaa se, että liiasta työtaakasta kertovaa ei oteta vakavasti? Olemmeko hirviöiden kanssa töissä? Vai olemmeko itse noita hirviöitä, työporukan mätiä omenia, jotka eivät välitä vieruskaveristaan?

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä kuormittuminen ja uupuminen kuuluvat työnantajan ja esimiesten vastuulle ja miksi koko työyhteisön pitää valpastua, jos joku porukasta alkaa väsyä.

Kuulemissani ja lukemissani työuupumustarinoissa korostuu kolme asiaa:

  1. Työkuorman vähättely, usein esimiehen ja/tai työnantajan taholta.
    ”Yritimme sanoa, että meillä on päiväkodissa poikkeuksellisen haastava varhaiskasvatuksen ryhmä. Esimies totesi, että eiväthän lapset voi olla niin haastavia. Jos uupuu, se johtuu jostakin muusta kuin työstä.”
  2. Työssään stressaantunut pelkää, että hän paljastuu ylistressaantuneeksi.
    ”Kun menin työterveyshuoltoon hakemaan eväitä esimiehen kanssa kommunikoimiseen, kysyin ensimmäiseksi, eihän kukaan saa tietää, että olen täällä.”
  3. Töistään kuormittunut jää kuormansa kanssa yksin ja väsyy lisää.
    ”Halusin työaikakirjanpidon työsuojelutarkastuksen jälkeen siksi, että kotitoimistossa tekemä työaikani ja työmääräni tulevat näkyviksi työnantajalleni. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä ylipitkille työpäiville ja työviikoille? Olin yrityksen ainoa kuukausipalkkainen työntekijä. Vaikka kuinka delegoin, vastuuta kumppanuuksista, suunnittelusta ja lopputuloksesta ei voinut siirtää. Jonkun ne alihankkijoiden työtkin oli ohjeistettava, tilattava ja tsekattava.”

Terve ihminen väsyy, kun kuormitus on liiallista ja pitkäaikaista. Väsymys on luonnollinen reaktio ja muistutus levon ja palautumisen tarpeesta. Väsymys voi mennä ohi illan, viikonlopun, muutaman päivän tai muutaman viikon levolla ja työstressille vastapainoa tarjoavalla toiminnalla.

Mutta ellei työn kuormitus vähene, väsymys jää päälle ja muhii kuukausien, jopa vuosien ajan. Se muuttuu lopulta uupumukseksi, joka leviää kuin syöpä töistä kotiin, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin. Sen mukana leviää myrkky, joka vie kyvyn iloita, halun innostua ja voimat kohdata vastoinkäymisiä. Jäljelle jää vain selviytymisen pakko, joka saa polttoaineensa itse kullakin ties mistä: velvollisuudentunnosta, ammattiylpeydestä, työmoraalista, pelosta, kuuliaisuudesta, suhteellisuudentajun hämärtymisestä.

Töissä väsymisemme ei ole vain oma asiamme. Kukaan ei tee työtään täysin yksin, vaan hän toimii työyhteisössä, työparin kanssa tai vähintään verkostoissa, olipa työsuhteen muoto mikä tahansa.

Kukaan ei väsy yksin, vaikka hänet helposti jätetään väsymyksensä kanssa yksin.

Miten sinun työpaikallasi toimitaan, kun työ kuormittaa ja väsyttää? Kommentoi tätä kirjoitusta. Voit myös ottaa suoraan yhteyttä: merja.karjalainen(at)humak.fi

Lue myös blogini: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Työsuojeluhallinnon tiedote: Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla

Julkaisu: Häirinnän ja työssä kuormittumisen asiakasaloitteinen valvonta työsuojeluviranomaisessa vuonna 2018

Teksti: Merja Karjalainen

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus
-lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä ja kirjoitan kirjaa työuupumuksesta.

Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Arjen anarkiaa! Keskinkertainen työtön viimeistelee huonoa väitöskirjaa

Olen ollut työttömänä vuoden alusta. Voisi kuvitella, että minulla olisi ollut täydelliset olosuhteet keskeneräisen väitöskirjan kirjoittamiseen, mutta todellisuudessa olen kirjoittanut sitä muutaman hassun päivän. Olen lähinnä poukkoillut paniikissa asiasta toiseen – rohmunnut lyhytkoulutuksia tulevaisuuden varalle ja hakenut töitä laajalla skaalalla. Jos olen kirjoittanut, olen kirjoittanut jotain muuta kuin väitöskirjaa. Puolet ajasta olen vain ollut – apaattisena, stressaantuneena ja kuormittuneena.
Tulevaisuus pelottaa. Mitä jos en työllistykään, mitä jos väitöskirjani ei valmistukaan? Mitä, jos minä
monitaitoisena ja keski-ikäisenä asiantuntijana en riitä, koska samoja töitä hakevat vielä monitaitoisemmat ja nuoremmat asiantuntijat? 

Törmäsin somessa seikkaillessani tutkija Juha T. Hakalan haastatteluun. Hän antaa MeNaisten artikkelissa ohjeita, jotka auttavat tulemaan toimeen ylikuormittumisen ja riittämättömyyden tunteen kanssa.

Hakalan mukaan oman luovuutensa ja sitä kautta myös tekemisen palonsa voi pelastaa tähtäämällä keskinkertaiseen, opettelemalla tylsistymään sekä tarjoamalla itselleen riittävästi lepoa. 
Työttömänä minulla on mahdollisuus lepoon, jos vain osaan aidosti antaa sitä itselleni. Tylsyyttäkin todella riittää ainakin näin talvisaikaa, jos vain maltan olla avaamatta somea ja Netflixiä. Jäljellä on vielä keskinkertaisen, tai ehkä jopa huonon, hyväksyminen ja sillä ratsastaminen. 

Olen ennenkin kirjoittanut väitöskirjaa post it -lapulle piirretty arvosana 7 edessäni ja siten pysynyt kiinni työn imussa. Ääneen sanottuna se tuntuu kuitenkin radikaalilta: tunnustaa, että tavoitteenani on kirjoittaa keskinkertainen tai jopa huono väitöskirja. Torpedoinko omat jatkomahdollisuuteni ja oman opinahjoni uskottavuuden sanomalla, että minä tohtoriopiskelijana en ole koskaan tähdännyt huippututkimukseen, vaan että minulle riittää keskinkertainen? Ymmärtävätkö muut, että uskon huonoon tähtäämällä pääseväni ihan hyvään tulokseen, ja että se riittää minulle?

Mitä tämä kaiken ääneen lausuminen tarkoittaa jatkon kannalta? Millaista tutkimusta voisin tehdä jatkossa, jos tavoitteenani ei olekaan huippututkimus? Onko keskinkertaisen post doc -tutkimuksen kirjoittajille omat rahoituskanavansa ja mitä annettavaa tuollaisella keskinkertaisella tutkimuksella olisi? Ja onko todellisuudessa valtaosa tutkimuksesta keskinkertaista, ei siksi, että se olisi epäonnistunutta huippututkimusta, vaan siksi, että keskinkertaisella tiedolla on tärkeä rooli ja arvo keskinkertaisessa maailmassa? 
Alkuvuoden aikana olen käynyt useammassa työhaastattelussa kertomassa, miksi juuri minä olisin paras siihen työhön, jota olen hakemassa. Perusteleminen on minusta aina yhtä vaikeaa, koska en tunne muita hakijoita, joten päädyn vain listaamaan omia vahvuuksiani. Parasta esittämällä ylisuorittaja minussa aktivoituu ja hukkaa sen keskinkertaisen, mutta vahvan osaamisen, jota olen onnistunut kartuttamaan elämän varrella. 

Mitä jos seuraavassa työhaastattelussa perustelisin, etten pyrikään olemaan työssä paras, ainoastaan keskinkertainen, ja sellaisena hyvä? Jäisikö sekin työ saamatta vai voisiko joku palkata keskinkertaisen asiantuntijan? Voisiko avoimesti keskinkertaisesta asiantuntijuudesta tulla jopa minun trademarkini ja supervoimani tänä henkilöbrändäyksen aikakautena? Päätyisinkö sitä kautta olemaan työnantajalle se paras, siis tavoittelematta paremmuutta?

Jotain hullua tässä huippututkimukseen ja erityisasiantuntijuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa ja työkulttuurissa on, kun tunnen itseni arkiseksi anarkistiksi julistaessani, että minulle riittää keskinkertainen. Tahdon uskoa, että minun keskinkertaiseni on ihan riittävän hyvä, ja että ihan riittävän hyvä riittää. Näin ajattelemalla väitöskirjan kirjoittaminen alkaa jo houkuttaa. Ja mikä parasta: keskinkertaisen tuloksen tavoitteleminen vapauttaa voimavaroja muuhun olennaiseen, ennen kaikkea perheen, ystävien ja tulevan työyhteisöni kanssa vietettyihin hetkiin.  
Rakkaudesta keskinkertaiseen,
Taru Tähti
taru.tahti(at)osuuskuntamielekas.fi

Perustimme Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään

Pidimme aamulla 12. joulukuuta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään perustamiskokouksen. Olemme nyt siis virallisesti perustaneet osuuskunnan yhdeksän asiantuntijan kesken.
Päätimme perustamiskokouksessamme myös keskeisistä arvoistamme ja periaatteistamme, jotka otsikoimme seuraavasti:
1. Otamme huomioon erilaiset tarpeet luottamuksellisessa hengessä
2. Pohdimme, mikä on mielekästä
3. Meillä on aikaa ajatella
4. Saa olla kuormittunut ja väsynyt
5. Vaikutamme yhteiskunnassa
6. Pyrimme reiluun työnjakoon ja työn hinnoitteluun
7. Me osuuskunnan jäsenet olemme osuuskunnan puolella
8. Jaamme ja korvaamme osuuskunnassa toimimisen kulut oikeudenmukaisesti
Osuuskunnan puheenjohtajana toimii Matti Malinen, varapuheenjohtajana Piritta Parkkari ja hallitukseen kuuluvat lisäksi Pekka Hytinkoski ja Mari Stenlund. Osuuskunnan perustajajäseniä ovat myös Mirkka Auvinen, Marjut Häkkinen, Juho Kunsola, Antti-Pekka Känsälä ja Taru Tähti.

Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on osuuskunta, jossa kehitämme asiantuntijatyötä mielekkääseen ja mielenterveyttä edistävään suuntaan. Etsimme ja kehitämme asiantuntijatehtäviä, joissa voi toimia myös osa-aikaisesti oman elämäntilanteen mukaan. Arvostamme osuuskunnassa mielenterveyden kokemusasiantuntijuutta akateemisen asiantuntemuksen rinnalla ja uskomme siihen, että näiden kahden asiantuntemuksen yhdistäminen voi olla hedelmällistä ja auttaa kehittämään yhteiskunnan tarpeisiin vastaavia palveluja. Osuuskunnan kotipaikka on Mikkeli, mutta toimimme maanlaajuisesti.

Tutustu palveluihimme täällä.

Mielekäs tulevaisuusohjauksessa

Luova ja epätyypillinen työ lisääntyy. Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmat haastavat. Asiantuntijuuteen kohdistuu uudenlaisia odotuksia. Tällaisten tulevaisuusnäkymien äärelle perustamisvaiheessa oleva Osuuskunta Mielekäs viivähti tulevaisuusohjauksessa, jonka toteutti Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ammatillisen opettajan opintoja suorittavien opiskelijoiden opintopiiri.
Tulevaisuusohjauksessa Mielekkään ihmiset pohtivat, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan, kun asiantuntijatyö muuttuu entisestään. Miten osuuskunta Mielekäs voi tulevaisuudessa toimia oman ideansa ja arvopohjansa säilyttäen?
Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmien haaste edellyttää Mielekkään ihmisten mielestä ainakin avautumisen taitoa ja taitoa kertoa omasta elämästään siten, että syntyy draaman kaari. Tarvitaan myös taitoa ymmärtää, millaisia ongelmia osataan ratkaista itse ja mihin tarvitaan toisten apua ja myös ammattiapua.
Kun luova ja epätyypillinen työ lisääntyy, tarvitaan ennen kaikkea taitoa hahmottaa työn käsite uudella tavalla. Mikä on tulevaisuudessa tyypillistä ja mikä epätyypillistä? Mitä ylipäätään on työ? Oman identiteetin hahmottamisen taitoa sekä itsensä suojaamisen taitoa tarvitaan niin ikään, ettei ”eri suuntiin leviävä työ” hajota työtä tekevää ihmistä. Tulevaisuudessa tarvitaan myös entistä enemmän taitoa lopettaa: on osattava luopua siitä, mikä ei toimi.
On arvioitu, että asiantuntijuutta ja tutkimustietoa arvostetaan tulevaisuudessakin paljon, vaikka erilaiset mielipiteet saattavatkin vaikeuttaa oikean tiedon tunnistamista. Asiantuntijoilta odotetaan kuitenkin entistä parempia viestintätaitoja ja kykyä käydä vuoropuhelua, jotta asiantuntemukseen perustuva tieto saa jalansijaa mediassa ja julkisissa keskusteluissa. Kokemusasiantuntijuus voi omalta osaltaan haastaa akateemista asiantuntijuutta vuoropuheluun, jonka avulla tiedon merkitys konkretisoituu.

Mielekkään ihmisten ajatuksia ”tulevaisuuspyörässä”.

Muuttuvassa maailmassa tarvitaan asiantuntijuuden tunnistamisen taitoa, medialukutaitoa ja taitoa arvioida erilaisia kokemukseen pohjautuvia tarinoita eri kanteilta. Mielekkään ihmiset nostivat pohdintaan myös tietynlaisen hiljaisen puurtamisen taidon, jota sitäkin voidaan tulevaisuudessa arvostaa etenkin, jos yhteiskunnallinen keskustelu käy kovin sekavaksi. Nöyrä, luotettava, sitoutunut ja alusta loppuun keskittyvä asiantuntija, joka pysyy sovitussa aikataulussa, voi olla arvostettu yhteistyökumppani.

Mielekäs kiittää opettajaopintoja suorittavaa opintopiiriä ohjauksesta, joka vei ajatukset nykytilanteesta tulevaisuuteen. Nähtäväksi jää, mitä Mielekäs tekee kymmenen vuoden päästä ja millaisessa maailmassa tuolloin elämme.