Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Minä olen kasvatustaiteilija – ja sinä olet?

Edellisen kerran kirjoittaessani Mielekkään blogiin runoilin, miten kaipaisin solahdusta äitiysfarkkujen ja imetyshuppareiden armolliseen suojaan, pakoon työnhaun armottomuudelta. Enpä olisi uskonut tuolloin, että kaipaukseeni vastattaisiin ja saisin vielä ihailla iltatähteä.

”Kuka sinä olet”,

kuiskaan sipaisten silkkiposkeasi.

”Ou”,

kujerrat vastaukseksi

venyttäen hymysi silmiin asti,

silmiin, joihin kaikki kaikkeuden

vastaukset mahtuvat.

”Kuka minä olen”,

kysyn itseltäni.

En ainakaan sama kuin ennen sinua.

Jokainen syliin annettu lapsi

on kasvattanut äitiyteen uuden kerroksen.

Ja joka kerran

polvet notkollaan nöyryydestä

kiitän pienestä ihmisestä,

koko äitiydestä.”

Samalla kun olen tutustunut uuteen perheenjäseneemme, olen pohtinut. ”Kuka minä nyt olen?” Mihin lokeroon itseni asettelisin? En olekaan enää epätoivoisesti työtä etsivä musiikkipedagogi tai kasvatustieteilijä pohtimassa, minkälaiseen työhön koulutustani voisi soveltaa. Vauva ratkaisi hetkellisesti työttömyysongelman. En oikein tunne olevani samaa joukkoa kotiäitienkään kanssa. Suurin osa ystävistäni, joiden kanssa aikoinaan jaoin kotiäitiyden iloja ja suruja, ovat siirtyneet jo työelämään. Perhekerhoissa ja muskareissa käyvät äidit ovat enimmäkseen vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Identiteetin kannalta olisi tärkeätä kuulua johonkin porukkaan. Riittäisikö tämä suuri perhe vastaamaan tähän tarpeeseen?

Imetyshuppari ylläni, pienokaista ruokkiessani olen nauttinut vauva-ajan onnenhetkistä ja samalla lukenut Anu Silfbergin kirjoittamaa kirjaa ”Äitikortti”. Silfberg pohtii äitiyden mustaa aukkoa ja sitä, voiko äitiys olla koko identiteetti ja mitä tapahtuu, jos koko minuus muotoutuu äitiyden varaan. Kyllä äitiyteen voi hurahtaa ja äitiyden mustaan aukkoon voi hukkua. Siitä olen Silfbergin kanssa samaa mieltä.

Viiden lapsen äitinä äitiyteni on ollut pitkähkö kasvuprosessi, joka varmasti jatkuu samaa tahtia, kun lapset saavuttavat eri ikävaiheita. Esikoisen aikaan olin epävarma, ylihuolehtiva äiti, jonka hoitolaukusta löytyi varavaatteillekin varavaatteet ja varavaipalle varavaippa. Saatoin jopa imettää työntäessäni rattaita, jotta pikkuisella olisi varmasti hyvä olla, eikä tarvitsisi itkeä. Toisen lapsen aikaan ihmettelin, mikseivät kädet riitä ja miksi joku aina itkee tai kitisee, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kolmannen vauvan aikaan olin jo hieman rennompi kuin äitiyden ensiaskelissa. Hyväksyin sen, että kaaosta ei voi täysin hallita, mikä oli luonteelleni suurtakin suurempi haaste. Kun perheessämme oli neljä alle kouluikäistä lasta, aloin olla äitiyden mustassa aukossa jo viimeisiäkin sormenpäitäni myöten. Koko arki pursui äitiyttä ja yritin venyä suorituksiin, joihin minun kaltaiseni ja luonteiseni ihminen ei revennyt. Uupumus oli väistämätön ja jossain määrin kai itsensä kadottaminenkin. En osannut enää edes nukkua. Äitiyden mustaan aukkoon voi varmasti hukkua ilman uupumustakin. Minulle se oli käännekohta, jonka avulla löysin tavan olla enemmän omannäköiseni äiti.

Pikkuhiljaa opin jälleen nukkumaan ja laittamaan myös ympärilleni rajoja, jotka tukivat omaa jaksamistani. Joistakin äitiyden ihanteista jouduin luopumaan, ehkä ne olivatkin epärealistisia. Ylipäätänsä uupumuksen tai tyytymättömyyden juuret löytyvät usein siitä, että ihanneminä ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan. Nukuttuani pahimmat väsymykset pois löysin myös äitinä olemisen rinnalle asioita, jotka olivat olleet ominta minääni ennen lapsia. Kotitöiden lomassa ja pieninä vapaina hetkinä kirjoitin runoja pikkuisille paperilappusille. Välillä soittelin kamarimusiikkia yhdessä viulisti-ystäväni kanssa, joka myös on suurperheen äiti. Näistä pienistä omista tuokioista syntyi myöhemmin runokirja ja konsertti. Ne tuntuivat merkityksellisiltä saavutuksilta, omilta jutuilta, jotka ruuhkaisimpina pikkulapsivuosina olivat suistuneet äitiyden mustaan aukkoon.

Silfberg nostaa kirjassaan esille äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteet ja kritisoi sitä, miten miehille on luontevaa olla isänäkin mukana työelämässä, mutta naisilta edellytetään kotiäitiyttä. Jos olisin mukana työelämässä, minun olisi helppo vastata ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen ammatillisesti. Voisin esitellä itseni musiikkipedagogina tai kasvatustieteilijänä. Pakko myöntää, että ammatilliset vahvuudet ovat hautautuneet äitiyden myötä osittain pyykkivuorien ja tiskipinojen alle. Esimerkiksi päivittäiselle tai edes säännölliselle pianonsoiton harjoittelulle ei vain ole aikaa. Kotiäitiyden lomaan on mahtunut joitakin melko pitkiä sijaisuuksia musiikinopetuksen parissa. Olen tuntenut selittämätöntä syvää iloa saadessani taskuuni oman luokan avaimet. Vertauskuvallisesti kaiketi olen avannut reitin ulos äitiyden mustasta aukosta. Tällä hetkellä taskussani on vain kotiavaimet. Ja ne riittävät, koska äitiyden kasvuprosessin myötä olen oppinut olemaan kotiäitinä muutakin kuin äiti.

Vuosien myötä olen oivaltanut, että myös kotiäitinä voin toteuttaa ammatillista kutsuani. Aikoinaan yliopistossa yksi mieliinpainuvista kursseista oli Tapio Puolimatkan kasvatusfilosofian kurssi. Puolimatka herätteli meitä nuoria ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Silloin tuumailin, että itsekin haluaisin tehdä elämässäni jotakin sellaista, mikä virittelisi kanssaihmisieni aivot ja sydämen ”ajattelutaajuudelle”. Äitinä saan olla aitiopaikalla ohjaamassa lapsiani pohtimaan elämää ja ihmisenä olemista. Taidan kasvatustieteilyn sijaan olla kasvatustaiteilija, joka pyrkii rohkaisemaan jokaista pesueensa jäsentä etsimään omia vahvuuksiaan ja löytämään sen oman juttunsa. Ehkä siinä olen jotenkin onnistunutkin, sillä perheessämme jokaisella lapsella on ihan oma harrastuksensa. Yksi rakastaa viulunsoittoa, yksi leipoo mielellään, yhden silmät syttyvät nähdessään lätkäkiekon ja yksi potkii kaikkea, mikä muistuttaa jalkapalloa. Harrastusten ohella jokaisella lapsella on omia persoonallisia ominaisuuksia, joista he voivat iloita. Toivon, että he tunnistavat myös heikkoutensa ja hyväksyvät ne osaksi minuuttaan. Täydellinen ei tarvitse olla, jotta voi olla sinut itsensä kanssa. Kasvatustaiteilijana tasapainottelen erilaisten roolieni välillä ja yhdessä perheenjäsenteni kanssa pyrin siihen, että saisimme kukin tämän kodin seinien sisällä kasvaa sellaisiksi, joiksi meidät on luotu.

Mirkka Auvinen

mirkka.auvinen(at)osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Oikeiden ympäristöjen merkitys

Olen uusi kasvo Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Monenlaisten sattumusten ansiosta löysin tämän porukan ja sitä kautta elämääni mielekkyyttä. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien tunsin kuin olisin tullut kotiin. Aikani pureskeltuani tätä tunnetta olen oivaltanut syvällisemmin, mistä tässä tunne-elämyksessäni on ollut kyse ja miksi se on minulle niin merkityksellistä.

Olen lapsesta lähtien tuntenut itseni kummajaiseksi. Koulukiusaaminen ja siitä seurannut syömishäiriö iskostivat syvälle sisimpääni vahvan tunteen joukkoon kuulumattomuudesta ja arvottomuudesta. Syvä häpeä on rajoittanut ja kaventanut elämääni pitkälle aikuisuuteen asti. Koko elämäni olen etsinyt omaa identiteettiä ja paikkaani tässä maailmassa. Häpeä ja arvottomuuden tunne ovat estäneet minua tekemästä asioita, mitä haluan. Se on estänyt minua elämästä ja olemasta minä.

Näennäisesti minulla on ollut aina ihmisiä ympärilläni, mutta silti olen kokenut olevani niin yksin. Näkymättömyys auttoi aikoinaan selviytymään koulukiusaamisesta hengissä ja toisaalta se takasi myös ihanteelliset olot toteuttaa syömishäiriön käskyjä. Lopulta se vei minut kuitenkin yhä kauemmaksi siitä, mitä elämältä toivoin ja halusin: olla hyväksytty omana itsenäni ja tuntea aidosti olevansa yksi porukasta. 

 

Nyt tajuan, että olen aina kiltisti yrittänyt sopeutua kaikkeen ja sovittaa itseäni myös siihen, mikä ei ole ollut minulle hyväksi. Olen hakenut hyväksyntää itseni kustannuksella. 

Elin 17 vuotta omassa kuplassani uskoen, että istun joukkoon, kunhan olen ja teen sitä, tätä ja tota. Hyväksynnän kaipuussa ajauduin suorittamaan elämääni kaikella mahdollisella tavalla. Minun piti olla ihanin isosisko, kiltein lapsi, huipputyöntekijä, tunnollisin opiskelija, paras urheilija ja mallikansalainen, jotta saisin tuon palkinnon, tunteen hyväksynnästä. Olin ystävällinen ja huomioiva muita kohtaan, mutta samalla sivuutin itseni ja omat tuntemukseni. Ja vaikka miten paljon suoritin, tein ja yritin ”ostaa” hyväksyntää, niin mikään ei kuitenkaan koskaan riittänyt. En saanut sitä tunnetta, että riitän ja kelpaan ja niin olen tullut vieneeksi itseni jopa äärimmäisyyksiin tässä missiossani.

Identiteetti muotoutuu ihmistä ympäröivissä sosiaalisissa ympyröissä. Koulukiusaaminen antoi omalla kohdallani hyvin negatiivissävytteisen ymmärryksen itsestä. Hyväksyin identiteettini osiksi sellaisia elementtejä, joita kiusaajat ja muut kanssaihmiset vahvistivat toiminnallaan ja määrityksillään. 

Lapsena ja nuorena sitä on vielä herkempi näille ulkoa tuleville ”vaateille” ja toki myös avuton itsenäisesti ratkaisemaan ongelmaa. Myöhemmällä iällä on kuitenkin enemmän valtaa omissa käsissä. Kannustankin käyttämään tätä valinnan mahdollisuutta silloin, kun tuntuu ettei vallitseva ympäristö olosuhteineen ole itselle hyväksi. Älä jumitu huonoihin olosuhteisiin, vaan muuta niitä. Uskalla hakea ympäristöjä, joissa saat olla sinä. Sinulla on oikeus olla ympäristöissä, joissa sinua ei kohdella huonosti!

Itselle sopimattomissa ympäristöissä oleminen voi kääntyä epäedulliseksi itseä kohtaan. Itselleni on käynyt näin usein, kun olen yrittänyt väkisin sovittaa itseäni johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Olen kadottanut itseäni ja elämäni suuntaa. Alisuorittanut, tyytynyt ”langetettuun” rooliin ja samanaikaisesti ristiriidat ovat repineet sisintäni. En ole saanut ulosmitattua potentiaaliani! Olen ollut vain toisten ponnistuslauta, kaatopaikka, kynnysmatto ja sylkykuppi. Mukautunut kuin kameleontti tai kaikkein pahinta: minua ei ollut edes olemassa. 

Olen vihdoin itse ymmärtänyt ja uskaltanut käyttää tätä ”valinnanvaltaa.” Olen etsinyt ympärilleni ihmisiä, joille olen arvokas juuri sellaisena kuin olen. Jotka seisovat rinnalla niin hyvinä kuin etenkin heikkoina hetkinä. 

 

Mitä kaikkea hyvää seuraakaan, kun on niin sanotuissa oikeissa ympäristöissä? Tasapainoisen elämän yksi tärkeä tunnusmerkki ja tekijä on kuuluminen useisiin ihmisryhmiin. Perinteisiä yhteisöjä ovat perhe ja suku. Muita yhteisökäsitteitä ovat mm. työryhmä, tiimi, ystäväpiiri, valmennusryhmä ja joukkue. Ryhmään kuuluminen on osa sosiaalista identiteettiä ja tiedetään, että ryhmiin identifioituminen lisää myös itsetuntoa ja kuuluvuuden tunnetta. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on puolestaan merkityksellistä, koska se vähentää ulkopuolisuuden tunnetta ja lisää kuuluvuuden ja hyväksynnän tunnetta.

Nykyään merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä elämääni luo aito yhteys muihin. Tämä on myös vähentänyt taipuvaisuuttani addiktioihin, kuten pakkoliikuntaan. Elämän merkityksellisyys syntyy silloin, kun voi jakaa asioita toisten kanssa. Ilotkin tuplaantuvat ja huolet puolittuvat. Sisäinen motivaatiokin kumpuaa osittain yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kyllä minäkin annan itsestäni vähintään 150 % työporukalle tai joukkueelle, jotka ottavat minut minuna, kunnioittavat ja arvostavat. Näkyviksikin tullaan vasta suhteessa toisiin. 

Itsetutkiskelu on saanut tajuamaan, että kiusaaminen, toistuvat kokemukset hylätyksi tulemisesta, nöyryytyksestä ja häpäisemisestä lukitsivat minut virheellisten uskomusten varaan. Mikä on  auttanut minua eheytymään? Juurikin minulle sopivat ympäristöt, joista Mielekäs on yksi esimerkki. Tässä porukassa on toteutunut se ihmisen biologinen perustarve. Olen tullut aidosti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin olen. Kulissit on laskettu ja suorittamisen tarve on vähentynyt, kun vaje sisälläni on alkanut täyttyä aidosta yhteydestä muihin. Saan olla rikki, näyttää huonot fiilikseni ja ennen kaikkea olla intohimoisesti sitä, mitä olen. Tämä kaikki taas on vahvistanut uskoa itseen ja omaan tekemiseen sekä siivittänyt onnistumisiin. 

 

Koko elämäni olen etsinyt tämänkaltaisia ihmisiä ja siinä heitä nyt on! Ja tämän kokemuksen voimauttamana heitä on tullut lisää ja näiden ihmisten avulla olen voinut alkaa vapautua rakentamastani vankilasta. Ennen vain selvisin ja kärsin. Nyt elän! Voiko mielekkäämpää asiaa olla?

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

 

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen