Jäsenblogi: Oikeiden ympäristöjen merkitys

Olen uusi kasvo Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Monenlaisten sattumusten ansiosta löysin tämän porukan ja sitä kautta elämääni mielekkyyttä. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien tunsin kuin olisin tullut kotiin. Aikani pureskeltuani tätä tunnetta olen oivaltanut syvällisemmin, mistä tässä tunne-elämyksessäni on ollut kyse ja miksi se on minulle niin merkityksellistä.

Olen lapsesta lähtien tuntenut itseni kummajaiseksi. Koulukiusaaminen ja siitä seurannut syömishäiriö iskostivat syvälle sisimpääni vahvan tunteen joukkoon kuulumattomuudesta ja arvottomuudesta. Syvä häpeä on rajoittanut ja kaventanut elämääni pitkälle aikuisuuteen asti. Koko elämäni olen etsinyt omaa identiteettiä ja paikkaani tässä maailmassa. Häpeä ja arvottomuuden tunne ovat estäneet minua tekemästä asioita, mitä haluan. Se on estänyt minua elämästä ja olemasta minä.

Näennäisesti minulla on ollut aina ihmisiä ympärilläni, mutta silti olen kokenut olevani niin yksin. Näkymättömyys auttoi aikoinaan selviytymään koulukiusaamisesta hengissä ja toisaalta se takasi myös ihanteelliset olot toteuttaa syömishäiriön käskyjä. Lopulta se vei minut kuitenkin yhä kauemmaksi siitä, mitä elämältä toivoin ja halusin: olla hyväksytty omana itsenäni ja tuntea aidosti olevansa yksi porukasta. 

Nyt tajuan, että olen aina kiltisti yrittänyt sopeutua kaikkeen ja sovittaa itseäni myös siihen, mikä ei ole ollut minulle hyväksi. Olen hakenut hyväksyntää itseni kustannuksella. 

Elin 17 vuotta omassa kuplassani uskoen, että istun joukkoon, kunhan olen ja teen sitä, tätä ja tota. Hyväksynnän kaipuussa ajauduin suorittamaan elämääni kaikella mahdollisella tavalla. Minun piti olla ihanin isosisko, kiltein lapsi, huipputyöntekijä, tunnollisin opiskelija, paras urheilija ja mallikansalainen, jotta saisin tuon palkinnon, tunteen hyväksynnästä. Olin ystävällinen ja huomioiva muita kohtaan, mutta samalla sivuutin itseni ja omat tuntemukseni. Ja vaikka miten paljon suoritin, tein ja yritin ”ostaa” hyväksyntää, niin mikään ei kuitenkaan koskaan riittänyt. En saanut sitä tunnetta, että riitän ja kelpaan ja niin olen tullut vieneeksi itseni jopa äärimmäisyyksiin tässä missiossani.

Identiteetti muotoutuu ihmistä ympäröivissä sosiaalisissa ympyröissä. Koulukiusaaminen antoi omalla kohdallani hyvin negatiivissävytteisen ymmärryksen itsestä. Hyväksyin identiteettini osiksi sellaisia elementtejä, joita kiusaajat ja muut kanssaihmiset vahvistivat toiminnallaan ja määrityksillään. 

Lapsena ja nuorena sitä on vielä herkempi näille ulkoa tuleville ”vaateille” ja toki myös avuton itsenäisesti ratkaisemaan ongelmaa. Myöhemmällä iällä on kuitenkin enemmän valtaa omissa käsissä. Kannustankin käyttämään tätä valinnan mahdollisuutta silloin, kun tuntuu ettei vallitseva ympäristö olosuhteineen ole itselle hyväksi. Älä jumitu huonoihin olosuhteisiin, vaan muuta niitä. Uskalla hakea ympäristöjä, joissa saat olla sinä. Sinulla on oikeus olla ympäristöissä, joissa sinua ei kohdella huonosti!

Itselle sopimattomissa ympäristöissä oleminen voi kääntyä epäedulliseksi itseä kohtaan. Itselleni on käynyt näin usein, kun olen yrittänyt väkisin sovittaa itseäni johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Olen kadottanut itseäni ja elämäni suuntaa. Alisuorittanut, tyytynyt ”langetettuun” rooliin ja samanaikaisesti ristiriidat ovat repineet sisintäni. En ole saanut ulosmitattua potentiaaliani! Olen ollut vain toisten ponnistuslauta, kaatopaikka, kynnysmatto ja sylkykuppi. Mukautunut kuin kameleontti tai kaikkein pahinta: minua ei ollut edes olemassa. 

Olen vihdoin itse ymmärtänyt ja uskaltanut käyttää tätä ”valinnanvaltaa.” Olen etsinyt ympärilleni ihmisiä, joille olen arvokas juuri sellaisena kuin olen. Jotka seisovat rinnalla niin hyvinä kuin etenkin heikkoina hetkinä. 

Mitä kaikkea hyvää seuraakaan, kun on niin sanotuissa oikeissa ympäristöissä? Tasapainoisen elämän yksi tärkeä tunnusmerkki ja tekijä on kuuluminen useisiin ihmisryhmiin. Perinteisiä yhteisöjä ovat perhe ja suku. Muita yhteisökäsitteitä ovat mm. työryhmä, tiimi, ystäväpiiri, valmennusryhmä ja joukkue. Ryhmään kuuluminen on osa sosiaalista identiteettiä ja tiedetään, että ryhmiin identifioituminen lisää myös itsetuntoa ja kuuluvuuden tunnetta. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on puolestaan merkityksellistä, koska se vähentää ulkopuolisuuden tunnetta ja lisää kuuluvuuden ja hyväksynnän tunnetta.

Nykyään merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä elämääni luo aito yhteys muihin. Tämä on myös vähentänyt taipuvaisuuttani addiktioihin, kuten pakkoliikuntaan. Elämän merkityksellisyys syntyy silloin, kun voi jakaa asioita toisten kanssa. Ilotkin tuplaantuvat ja huolet puolittuvat. Sisäinen motivaatiokin kumpuaa osittain yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kyllä minäkin annan itsestäni vähintään 150 % työporukalle tai joukkueelle, jotka ottavat minut minuna, kunnioittavat ja arvostavat. Näkyviksikin tullaan vasta suhteessa toisiin. 

Itsetutkiskelu on saanut tajuamaan, että kiusaaminen, toistuvat kokemukset hylätyksi tulemisesta, nöyryytyksestä ja häpäisemisestä lukitsivat minut virheellisten uskomusten varaan. Mikä on  auttanut minua eheytymään? Juurikin minulle sopivat ympäristöt, joista Mielekäs on yksi esimerkki. Tässä porukassa on toteutunut se ihmisen biologinen perustarve. Olen tullut aidosti kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin olen. Kulissit on laskettu ja suorittamisen tarve on vähentynyt, kun vaje sisälläni on alkanut täyttyä aidosta yhteydestä muihin. Saan olla rikki, näyttää huonot fiilikseni ja ennen kaikkea olla intohimoisesti sitä, mitä olen. Tämä kaikki taas on vahvistanut uskoa itseen ja omaan tekemiseen sekä siivittänyt onnistumisiin. 

Koko elämäni olen etsinyt tämänkaltaisia ihmisiä ja siinä heitä nyt on! Ja tämän kokemuksen voimauttamana heitä on tullut lisää ja näiden ihmisten avulla olen voinut alkaa vapautua rakentamastani vankilasta. Ennen vain selvisin ja kärsin. Nyt elän! Voiko mielekkäämpää asiaa olla?

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen