Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Middle-aged, interrupted

Toisinaan tuntuu, että monet meistä keski-ikää lähestyvistä aikuisista odottavat jotain tulevaa. Minäkin. Odotamme kesää, joulupyhiä, ensi kesän rippijuhlia, palkankorotusta, uutta autoa tai keittiötä. Kuntoilemme ”sitten”, päätämme opiskella ”kunhan nämä on tehty”. Leikkaamme ruohot ja haravoimme ensi viikolla. Odotamme herra tai rouva Godotia saapuvaksi – ehkä huomenna?

Mutta sitten, kun joku tai jotkut toimivat toisin, se yllättää. Mietimme, miksi sukulaisemme avioero, kollegan työpaikanvaihdos tai kaverin kuntoiluinnostus vaikuttaa meihin niin paljon. Ympärillämme olevien ihmisten elämänmuutokset vaivaavat meitä, vaikka emme itsekään oikein tiedä miksi. Ehkä ryhdymme itsekin pohtimaan omaa avioliittoamme, työpaikan vaihtoa tai tarpeellisen kuntokuurin aloitusta. Tai jotain toisenlaista muutosta.  

Olen itse aivan yhtä hidas liikkeissäni kuin suurin osa muistakin, mutta toisinaan asetan itseni sellaisiin tilanteisiin, jotka voivat tuoda muutoksia mukanaan. Yksi tällainen oli jatko-opintopaikan hakeminen noin viisi vuotta sitten – ja yllättäen tohtoriopiskelijaksi päätyminen. Tällaista ei voi tapahtua oikean ja fiksun suunnitteluprosessin kautta: asun perheineni Mikkelissä, mutta olen nyt Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelija!

Lopulta vuosien jälkeen sain myös vuoden pituisen apurahan jatko-opintojani varten. Olenkin tästä kaikesta vilpittömän kiitollinen Kulttuurirahaston Etelä-Savon maakuntarahastolle ja sen pellervolaiselle osuustoimintarahoitukselle. Päätin jäädä 12 kuukauden virkavapaalle.

Kysyin itseltäni puolitosissani Facebook-sivullani syyskuussa 2016, mitä nyt teen, kun sain lopulta sen minkä halusinkin. Se tuntui hyvältä kysymykseltä jo silloin ja se tuntuu yhä tärkeämmältä kysymykseltä nyt syyskuussa 2017.  Monet päivät tuntuivat pitkiltä, mutta vuosi oli totisesti lyhyt.

Syksyn 2016 opiskelin kotona ja kevään ja kesän 2017 ajan työskentelin Mikkelin yliopistokeskuksen Cultiva-rakennuksen toisen kerroksen ”tutkijahotellissa” yhdessä muiden jatko-opiskelijoiden, post-doc -tutkijoiden tai muita projekteja valmistelevien akateemisten konkareiden kanssa. Ja kerrotaan heti myös uutiset: väitöskirjani ei ehtinyt vielä loppusuoralleen, mutta sekin päivä vielä koittaa.

Mitä muuta jäi käteen?  Paljonkin, mutta tätä oppia on vielä vaikeaa sanallistaa. Yritän kuitenkin. Se ainakin yllätti, kuinka haastavaa on, kun olet itse vastuussa kaikesta. Opin nopeasti myös ymmärtämään sosiaalisten suhteiden ja kollegoiden arvon. Ei ole itsestään selvyys, että joku jaksaa jutella kanssasi sinulle tärkeistä asioista. Tai odottaa sinua. Ja jos olet oma pomosi, sinun täytyy muistaa myös levätä. Älä mene istumaan tietokoneen eteen väkisin, mutta jos siinä satut silti kököttämään, kirjoita vaikka 15 minuutin pätkissä. Jokainen rivi on eteenpäin.

Tämä oli lyhyt ja hypähtelevä tarina aikuisopiskelijan opiskelulle pyhitetystä virkavapaavuodestani. Mutta nostetaan katsontakantaa nyt minusta ylöspäin ja samalla myös sinuun.  Mitä sinä haluaisit tehdä? Entä jos se olisikin mahdollista?

Uskaltaisitko onnistua?

Pekka Hytinkoski