Jäsenblogi: Mielekkäitä käytäntöjä kirjoittamisen avuksi

Monen työssä tai opinnoissa vaaditaan paljon kirjoittamista tutkielmien, esseiden, artikkelien, raporttien ja suunnitelmien laatimisesta niin sähköpostien kirjoittamiseen, some-päivitysten tekemiseen kuin viestien kirjoittamiseen kavereille. Kirjoittaminen kuitenkin tuntuu tuottavan haasteita ja erinäisiä inhottavia tuntemuksia. 
Olen viime aikoina lukenut laajalti mielekkäästä työstä, käytännöistä ja tavoista. Aloin sen takia pohtia kirjoittamiseen liittyviä käytäntöjä, jotka voivat tuottaa tunnetta siitä, että itse kirjoittaminen ja oma työ on mielekästä. Jaan tässä lyhyesti kaksi käytäntöä, jotka parhaimmillaan tekevät minulle kirjoittamisesta suorastaan nautinnollisen asian!

Ensimmäinen niistä on kirjoittaminen samassa tilassa muiden kanssa. Tästä on useita variaatioita, kuten shut up and write -tapaamiset. Täällä Mikkelin yliopistokeskuksella, missä minulla on toimisto, kutsumme tällaisia tapaamisia kirjoitustreffeiksi. Idea on yksinkertainen: tullaan porukalla (vähintään kaksi ihmistä) sovittuun aikaan samana pysyvään paikkaan kirjoittamaan porukalla siten, että jokainen kuitenkin työstää itsenäisesti omaa tekstiään tai projektiaan. 

Treffit alkavat sillä, että jokainen osallistuja kertoo kuulumisensa ja kuvailee lyhyesti muille, mitä aikoo tänään työstää. Sen jälkeen laitetaan ajastin päälle 25 minuutiksi (Pomodoro-tekniikasta tuttu aika), sanotaan ”have fun” ja jokainen alkaa tehdä juttuaan hiljaisuuden vallitessa. Ajastimen soitua pidetään 5 minuutin tauko (joka saattaa välillä venyä…) jutellen joko niitä näitä tai toinen toisiamme auttaen ja sitten tehdään taas 25 minuuttia hiljaisuuden vallitessa. Näin jatketaan niin kauan, kun energiaa riittää tai porukan pitää lähteä pois. 
Mikä tekee kirjoitustreffeistä mielekkään käytännön? Kirjoittaminen on usein aika yksinäistä puuhaa, joten toisten seura itsessään on ihana juttu. Toisilta saa vertaistukea ja tauoilla voi naureskella tai vaikka itkeskellä yhdessä. Tekemiseen on myös helpompi tarttua, kun ajastin laitetaan päälle ja kaikki alkavat yhtä aikaa puuhastella. Sosiaalinen paine toimii tässä positiivisesti: eihän sitä viitsi klikkailla ympäriinsä Facebookissa, jos muut näyttävät kirjoittavan sormet sauhuten! 
Kirjoittamistreffeille tuleminen tekee kirjoittamisesta tavan ja kirjoittamisen aloittamisesta automaation. Vaikka tekemiseni takkuaisi ja tuntuisi mielettömältä, löydän tekemiseni pointin kirjoitustreffeillä helpommin. Lisäksi itse käytäntö tuntuu merkitykselliseltä: se tuottaa hyvää niin itselleni kuin muille osallistujille.

Toinen mielekäs käytäntö on päivittäisten sanojen kirjoittaminen. Itse käytän tähän 750words.com-ohjelmaa, jonka avulla työstin tämänkin kirjoituksen raakaversion. Idea on superyksinkertainen: kirjoita 750 sanaa (eli noin 3 sivua) joka ikinen päivä. 750 sanaa on tarpeeksi pitkä saadakseen sormet kunnolla liikkeelle ja tekstin virtaamaan, mutta tarpeeksi lyhyt ollakseen helpohkosti saavutettavissa joka päivä. 
On jokaisen oma asia, milloin ja millaisia sanoja tuottaa. Päivittäisen kirjoittamisen ideana onkin saada ajatukset virtaamaan ja tehdä kirjoittamisesta päivittäinen tapa. Sanat suositellaan kirjoitettaviksi aamulla, mutta tapansa kullakin. Itselläni toimii parhaiten, jos heti tietokoneeni avattua kirjoitan aamusanoikseni vapaata kirjoittamista: kirjoittelen mistä ikinä mieleen tuleekaan tai vaikka kirjoitan itselleni kymmen kertaa ”en halua kirjoittaa, ei huvita kirjoittaa.” Kun olen aikani kirjoitellut niitä näitä, alan pohtia työn alla olevia juttujani ja kirjoitella niistä. 500 sanan kohdalla huomaan usein, että tekstihän on alkanut sujua ja sitä tulee, vaikkei aloittaessa huvittanut yhtään kirjoittaa!

Miksi 750 sanan kirjoittaminen tekee kirjoittamisesta mielekkäämpää? Minua se auttaa löytämään kirjoittamisen nautinnollisuuden. En tarvitse ulkoisia palkintoja siitä, että olen saavuttanut määrällisen tavoitteeni, sillä kirjoittaminen itsessään tuntuu hyvältä. Toisekseen kun kirjoittaa joka ikinen päivä, tulee kirjoittamisesta tapa. Kirjoittaminen ei silloin ole mitään juhlallista, erityistä, vaikeaa, vaan arkista puuhaa, johon on tottumuksen pohjalta helppo tarttua. Usein aloittaessani päivän kirjoittamisen en todellakaan haluaisi kirjoittaa yhtään mitään, mutta 750 sanan tuottaminen saa huonon fiiliksen hälvenemään ja kirjoittamisen blokit väistymään. 

Ps. Jos olet Mikkelissä, tervetuloa kirjoitustreffeille! Tapaamme Mikkelin yliopistokeskuksella vaihtelevin ajoin eli ole minuun yhteydessä niin kirjoitellaan yhdessä!
– Piritta Parkkari 
piritta.parkkari(at)gmail.com, @PParkkari

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen