Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: En aio tehdä mitään

”No mitä sä aiot tehdä seuraavaks?”
Tämän kysymyksen kuulen nykyään usein, sillä yli viisi vuotta päätoimisesti työstämäni väitöskirja on vihdoin valmistumassa toukokuussa. Yleensä mumisen vastaukseksi, että ”En mä oikein tiedä, olen miettinyt ehkä sitä tätä tai tota.” Läheisille tuttaville saatan vuodattaa siitä, miten minulla ei ole mitään hajua mitä aion tehdä tulevaisuudessa ja kuinka se ahdistaa minua ja miten ole yrittänyt heitellä epätoivoisesti lankoja ilmaan.

Ilahduin, kun jokin aika sitten kollegani Pekka ei tivannut minulta suunnitelmistani vaan pohti, että ”Milllainenkohan sä olet sitten, kun sun väitöskirja on valmis?” Tämä oli ihana tapa kysyä tulevasta: pohtia, millainen olen sitten kun en ole enää roolissa, jossa hän on minut tottunut näkemään. 

Keskustelumme päätyi pohtimaan sitä, että mitä jos toteaisin etten aio tehdä mitään.

Kun joku kertoo minkä tahansa tekemisen olevan tulossa valmiiksi tai päätöspisteeseensä, kysyn itsekin vaistonvaraisesti toiselta, mitä hän aikoo nyt seuraavaksi tehdä. Tämän kysymyksen jatkuva toistaminen eri tilanteissa pitää yllä oletusta siitä, että ihmisten elämän ja erityisesti uran pitäisi olla päämäärätietoista, suunnitelmallista ja selkeästi kerrottavissa.
Kysymyksen kuuleminen oli iskostanut minuunkin ulkoisen paineen siitä, että minulla pitäisi olla se jokin suunta. Alkoi tuntua siltä, että muut odottivat minulta selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa, koska sellaiseen on helppo reagoida. ”Ai, sä aiot jatkaa tutkimuksen tekemistä. No mitäs meinasit tutkia? ”Ai, sä aiot panostaa palveluidesi myyntiin. No mitäs sä tarjoat ja kenelle?” 
Toisen epävarmuus aiheuttaa itsellekin epävarmuutta ja jopa kiusallista oloa.
 
”En tiedä, mitä aion tehdä” tuntuu vastauksena kehottavan toista ehdottamaan ratkaisuja siihen, mitä kaikkea voisin tehdä. Kuten kollegani Pekka totesi, ihmiset saattavat ruveta ”ratkaisemaan” toisen tilannetta, koska joutuvat toisen epävarmuuden kohdatessaan pohtimaan myös omaa elämäänsä, mikä ei aina tunnu niin kivalta. 

Osasta saamistani vinkeistä olen huomannut jonkin mahdollisuuden, josta en tiennyt tai jonka olen unohtanut. Useammin kuitenkin olen reagoinut niihin ahdistuksella enkä ottanut toisen sanomisia vastaan. Jos tulevaisuus näyttää pelottavalta, ahdistavalta, epävarmalta ja oma osaaminenkin tuntuu haparoivan, on vaikeaa suhtautua avoimesti toisten tarjoamiin ratkaisuihin.

Aloin siis Pekan kanssa käymäni keskustelun pohjilta makustella ajatusta siitä, että en aio tehdä mitään – ja ajatusta siitä, että se olisikin vastaukseni tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Huomasin, että aloin pikkuhiljaa rentoutua. Totesin itselleni, ettei minun ole mikään pakko mennä aina määrätietoisesti jotain tavoitetta kohti ja olla jatkuvasti suorittamassa.
Ajatukseni ja tunteet eivät menneet enää ahdistuksen keloista niin pahasti solmuun. Aloin jopa odottaa innolla sitä, että saan pian ison urakan päätökseen ja voin vain olla rauhassa. Eihän mitään tekemättömyys sitä tarkoita, että olen hamaan ikuisuuteen asti täysin tekemättä mitään. Tai ettei aio absoluuttisesti olla tekemättä mitään. Se tarkoittaa pikemminkin paineiden hölläämistä, tilan antamista sekä jatkuvan kiireen ja suoritus- ja tulospaineiden haastamista. Ajatus siitä, ettei tarvitse tehdö mitään voi olla arvokkaampi kuin se, että olisi täysin tekemättä mitään.

Kun paine suunnan löytämisestä on vähentynyt, osaan nähdä uusia mahdollisuuksia ja edessäni avautuvia polkuja avoimemmin. Kuuntelen ihmisiä, menen sosiaalisiin tilanteisiin rennoin mielin enkä odota niiltä selkeitä lopputuloksia. Taidan hymyillä ja nauraakin enemmän! Olen jo alkanut innostua uusista asioista. Voin luottaa siihen, että tulevaisuus vie kyllä johonkin mielekkääseen suuntaan, kunhan saan ensin rauhoittua.

Kun joku kysyy nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, on vastaukseni ”En aio tehdä mitään.”
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)osuuskuntamielekas.fi, @PParkkari

Jäsenblogi: Mielekäs työttömyys?

Onko työttömän oikeus pohtia työn mielekkyyttä? Mielestäni jokaisella meistä on oikeus pohtia oman tekemisen mielekkyyttä, sillä mielekkyyden tavoittelu työn kontekstissa ei ole vain ”työtä tekevien” etuoikeus. 
Tässä kirjoituksessa pohdimme, mitä tarkoittaa työn mielekkyys työttömyyden kannalta. Aihetta on kanssani pohtimassa kokemusasiantuntijan roolissa Mielekkään jäsen Mari. Teologian tohtorina, sosionomi-diakonina ja ammatillisena opettajana sekä akateemisen pätkä- ja sälätyön tekijänä ja nyt osuuskunnan jäsenenä Marilla on kokemusta niin työn mielekkyyden kokemisesta ja menettämisestä kuin työttömyydestä.
Mari, miltä ajatus mielekkäästä työttömyydestä kuulostaa? 

– Kuulostaa mahdolliselta, mutta haastavalta, sillä lähtökohtaisesti työttömyydessä on niin paljon mieletöntä. 

– Itselläni on kokemusta eräänlaisesta ammatillisesta umpikujasta. Olen monipuolisesti kouluttautunut asiantuntija, joka voi periaatteessa tehdä hyvin monenlaisia töitä. Tutkijan tausta ei kuitenkaan näytä olevan kovassa huudossa Etelä-Savolaisilla työmarkkinoilla. Olen reilun vuoden mittaisen työttömyyteni aikana hakenut hyvin erilaisia tehtäviä, joihin olen periaatteessa pätevä. Työhaastatteluun olen päässyt vain kolme kertaa. Se on oikeastaan mieletöntä niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin, että kulutan aikaani pyrkimällä tehtäviin, joihin minua ei valita, kun voisin käyttää asiantuntemustani johonkin sellaiseen, mikä oikeasti palvelisi jotakuta ja josta saisin itsekin iloa.   
Miten työttömyydestä voi tehdä mahdollisimman mielekästä? 
– Luulen, etten ole itse kovinkaan hyvin onnistunut tässä enkä oikeastaan tiedä, mitä minun olisi kannattanut tehdä toisin. Periaatteessa ajattelen, että mielekästä työttömyyttä voisi olla työttömyysajan hyödyntäminen siihen, että ottaa askelia sitä osaamista kohti, minkä mielekkääksi työksi hahmottaa. Olen itsekin yrittänyt jonkin verran tehdä tällaista. Tein joitakin opintoja valmiiksi, viimeistelin tutkijan urani päätökseen (myös henkisesti), olin työkokeiluissa ja hakeuduin myös vapaaehtoistoimijaksi ja ryhdyin soittamaan ukulelea.                

– Olen myös antanut tilaa tunteille. Jotkut tehtävät, joihin ei tule valituksi, sattuvat kipeämmin kuin toiset. Olen miettinyt, onko tämä kipu viesti siitä suunnasta, mihin olisi hyvä kulkea, vaikka päämäärän saavuttaminen olisikin hankalaa, jos ylipäätään onnistuu.

– Toisaalta voi käydä niin, että lopulta työllistyy tehtävään, johon ei koskaan kovin määrätietoisesti pyrkinyt. Näin kävi minulle, kun sain yllättäen pätkätyön uskonnonopettajana, vaikken ole koskaan moisesta hommasta sydän verellä haaveillut. Se ei onneksi tarkoita, että työ ei olisi mielekäs. Olen hyvä innostumaan sekä omistautumaan sille tehtävälle, joka kohdalleni osuu. Nyt olen innoissani tästä ja kiitollinen siitä, että sain vähäksi aikaa töitä.               
Voiko työtön uupua ja mihin?
– Työttömyys voi toki olla levon aikaa, mutta itselleni se on ollut myös kuormittavaa. On itse asiassa sangen raskasta kuvitella itsensä viikoittain useisiin erilaisiin tehtäviin sekä sovittaa mielikuvissaan ja puolison kanssa keskustellen oma ja perheensä elämä kulloinkin hakemansa tehtävän vaatimuksiin. Ei ole kevyttä myydä kerta toisensa jälkeen omaa asiantuntemustaan eri tehtäviin ja ilmaista toiveikkaasti motivaatiotaan, vaikka omassa mielessä risteilee toisinaan tietenkin myös pohdintoja siitä, että saattaisi olla helpotus, jos ei tulisi kyseiseen tehtävään valituksi. Kaiken tämän touhun keskellä tottuu valitettavasti myös ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -tiedotteisiin.             

– Kun nyt itse aloitan täyspäiväisen työn, odotan elämän rauhoittuvan. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta kun on ollut pitkän aikaa avoimena moneen suuntaan, suunnitellut sitä sun tätä ja visioinut itsensä useisiin erilaisiin tehtäviin työhakemuksia rustatessaan, tuntuu rauhoittavalta omistautua vähäksi aikaa yhteen kiinnostavaan tehtävään.    
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, Mari!
Marin kokemuksen perusteella työttämyys ja työn hakeminen näyttäytyvät minulle yhtä lailla kuluttavilta ja kuormittavilta  kuin työn tekeminen. Näen Marin kokemuksessa paljon tunnetyön tekemistä: on jaksettava kuvitella itselleen jatkuvasti uudenlaisia potentiaalisia tulevaisuuksia ja valmistauduttava esiintymään aina uuden tulevaisuuden mukaisesti. On jaksettava myydä itseään ja näyttää reipasta naamaa, vaikka oma jaksaminen on taas yhden hylkäyksen jälkeen koetuksella.

Mielekästä työtä etsiessä herää varmasti olemassaoloon liittyviä, vaikeita kysymyksiä: mihin haluan, mihin pystyn, mihin kelpaan, mikä on paikkani maailmassa? Näiden kysymysten pohtiminen voi varmasti herättää mielettömyyden tunteita. Töissä, kun usein suurin osa ajasta menee arkiseen ”kuinka saan työni tehtyä” -tyyppiseen ongelmanratkaisuun, ei jää välttämättä tilaa pohtia sitä, miksi työtäni teen, mitä sillä tavoittelen ja millaiseksi sen tekeminen minut tekee. Ehkäpä työttömyys voi parhaimmillaan olla mielekästä, jos se on pysähtymisen paikka, jolloin on mahdollista etsiä merkitystä ja suuntaa elämälleen.

– Piritta Parkkari & Mari Stenlund

Mielekkäät tomaatit – mielekkäiden työskentelytapojen kokeilua

Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä tavoittelemme mielekästä elämää. Yksi tapa tehdä sitä on etsiä kokeillen meille mielekkäitä toimintatapoja. Jaamme tässä viimeisimmän kokeilumme.

Palaverit ja kokoukset taitavat olla yksi työelämän kirous, joka pääsee usein valituksen aiheeksi. Meillä osuuskunnan jäsenten tapaamisissa juttua riittäisi vaikka loppupäiväksi ja keskustelut tuppaavat rönsyilemään. Keksimme siis soveltaa palaverien pitämiseen kirjoitustreffeillä henkilökohtaisen työskentelyn jaksottamiseen käyttämäämme Pomodoro-tekniikkaa. ”Tomaattitekniikassa” on siis ideana jakaa työskentely yleensä 25 minuutin intervalleiksi, joita kutsutaan ”tomaateiksi.”

Eilen pidimme ensimmäisen ”Mielekkäät tomaatit” -tapaamisen. Työskentely oli helppo järjestää: jäsenemme Taru ja Piritta olivat kirjoitustreffejä pitäessään keksineet kokeilla tomaatteja ryhmätyöskentelyssä ja keksivät siinä samalla muutamia ajankohtaisia kysymyksiä, joita jäsenten olisi hyvä käsitellä yhdessä. Piritta suunnitteli suurpiirteisesti tapaamisen etenemisen  ja valmisteli yksinkertaisen tilan: kokoushuoneen varustettuna valkotaululla, muistiinpanovälineillä ja kännykän ajastimella. 
 
Aloitimme tapaamisen perinteisesti kysymällä kaikilta läsnäolijoilta ”Mitä sulle kuuluu?” Sitten otettiin kaveriksi kännykän ajastin. Käsiteltävien kysymysten, tai oikeastaan teemojen, valitsemiseen käytettiin 10 minuuttia. Piritta esitteli aiemmin keksityt teemat, muut lisäsivät ehdotuksia ja neuvotellen valittiin kolme tärkeältä tuntuvaa: mielekkyyskoulutus, toiminnan fokusointi ja näkyvyys. Teemojen pohtiminen jo etukäteen ja ajastimen tuoma paine auttoi valitsemaan kysymykset nopeasti ja siirtymään itse tekemiseen.
Kymmenen valmisteluminuutin aikana päätettiin myös yhdessä, miten teemoja käsiteltäisin: ensimmäisten teemojen kohdalla jokainen saisi pohtia kysymystä 5 minuuttia itsekseen ja sen jälkeen keskusteltaisin 20 minuuttia. Lyhyt reflektio yksin auttoi orientoitumaan kysymykseen ja omien pohdintojen jakaminen takasi sen, että jokainen tuli kuulluksi. 

25 minuutin työskentelyn jälkeen ajastin soi ja oli viiden minuutin tauon vuoro. Oli hauska huomata, että 25 minuutissa pääsi yhteen teemaan mukavan syvälle. Ei tuntunut, että keskustelu jäi täysin kesken. Pikemminkin huomasimme, että yhden tomaatin keskustelu soljui luontevasti kohti seuraavaa tomaattia eli juttua päästiin jatkamaan heti hieman eri fokuksella. Huomasimme myös, että ensimmäisen tomaatin jälkeen oli tarpeen tarkentaa, mitä seuraavassa sessiossa olikaan tarkoitus käsitellä.

Laitoimme tauonkin ajastimelle, jotta se ei venyisi. Tauko teki työskentelystä fyysisesti mielyttävämpää, sillä kokoushuoneessa happi tuntuu loppuvan kesken ja pirisemään pärähtävä ajastin saa pomppaamaan kuin itsestään ylös tuolista. Selkeä tauko antoi myös tilaa rauhoittua.

Työskentelyn lopussa keräsimme yhteen heränneet ideat ja tehdyt päätökset. Mielekkäät tomaatit tuotti meille selkeitä toimenpiteitä, kuten suunnitelman tämän blogin ryhdistäytymiseen: jatkossa kuulet meistä joka toinen tiistai! 
Mitä kokeilu opetti meille? Ainakin sen, että työskentelyn rytmittäminen sopivan pituisiksi intervalleiksi toimii niin yksin kuin ryhmässä tehtävässä työskentelyssä! Tuntui myös hyvältä, ettei keskustelu lähtenyt liikaa harhailemaan. Käsiteltävien kysymysten tarkka valinta ja ajoittaminen yhdessä saivat työskentelyn tuntumaan ryhdikkäältä, mutta ajastin ei onneksi tehnyt siitä liian jäykkää.Tällainen työskentely toimi meillä hyvin, koska tunnemme toisemme ja keskustelutyylimme. Mikäli paikalla olisi isompi ja toisilleen tuntemattomampi porukka, olisi vaarana muutaman osallistujan dominointi keskustelussa.

Jatkamme Mielekkäässä kokeiluja mielekkäiden käytäntöjen maailmassa! 

– Piritta

Anna tilaa kertoa, mitä kuuluu – Mielekäs 1 vuotta!

Mielekäs on nyt 1-vuotias! Mitä ensimmäiseen vuoteen onkaan mahtunut?  Vuosikatsauksen sijaan pohdimme tässä jäsenblogimme tapaan mielekkyyttä.
Lapsuusvuodet eivät ole ruusuilla tanssimista aloittelevalle osuuskunnalle, jonka jäsenillä on hyvin erilaisia elämäntilanteita ja rajallinen aika käytettävissä osuuskunnan hyväksi. Yhdessä ja erikseen olemme pohtineet, keitä me palvelemme ja mitä me heille tuotammekaan. Keitä me olemme yksilöinä ja yrityksenä, mitä me osaamme ja mihin siitä on hyötyä? Pohdinnat tuovat mukanaan turhautumista ja epävarmuutta.
Työskentelemme mielekkään työn ja palveluiden puolesta, mutta miten tämä näkyy osuuskunnan omassa arjessa? Jaamme tässä yhden vuoden aikana kehkeytyneen käytännön, joka tuottaa meille mielekkyyttä.

Mielekkäät Piritta ja Marjut
Jokainen tapaamisemme alkaa kysymyksellä ”Mitä kuuluu?” Jokainen läsnäolija kertoo vuorollaan (toisten keskeyttämättä), mitä hänelle kuuluu. Kuulumisten läpikäyntiin saattaa kulua jopa tunti. Kuulostaako itsestään selvältä, kenties jopa turhalta? Onko tällainen ajanhukkaa ja tehotonta palaverien pitämistä? Mikä tästä tekee mielekästä?

Mielekkäät Antti-Pekka ja Pekka
Meille ajan varaaminen kuulumisten kertomiseen muodostaa luottamuksellisen tilan, jossa voi jakaa toisille, mitä oikeasti kuuluu. Meidän jokaisen elämään liittyy niitä rankkoja hetkiä, mutta tapaamisissamme ei tarvitse silotella tai peitellä. Voi olla avoimesti uupunut, heikko, risteyskohdassa… Tietysti kuulemme myös innostuneita kuulumisia ja onnistumisia!

Mielekäs Mirkka

Tapaamisten alussa osa ajattelee salaa, ettei millään olisi jaksanut tulla tänne. Kuulumisten käsittelystä siirrytään luontevasti käsiteltäviin asioihin ja kuin huomaamatta innostus nostaa päätään. Osalle tapaamiset tuottavat energiaa, osalta ne vievät energiaa – mutta kaikki kokevat tapaamisten aloittamisen aidolla kuulumisten kertomisella olevan merkityksellistä. Tilanne tuottaa yhteisöllisyyden tunnetta, että on paikka jossa voi olla juuri sellaisena kuin haluaa olla. Koska jäsenemme eivät näe päivittäin, kuulemme myös tällaisen keskustelun myötä helposti, missä toiset menevät ja missä he ehkä tarvitsevat tukea. Kuulumisten kuunteleminen myös tuottaa luottamusta yhteisöön.

Mielekkät Taru ja Mari
Osuuskunnissa on tunnetusti tasapainoilua sosiaalisen ja taloudellisen hyvän tuottamisen kanssa. Kuulumisten avoimella jakamisella tuotamme erityisesti sosiaalista hyvää jäsenillemme, toinen toisillemme. Tällä ei tehdä miljoonien liikevaihtoa, mutta parhaimmillaan parannetaan jopa kymmenen ihmisen elämänlaatua.
Mielekäs Pekka
Mitä vuosi 2019 ja taaperoikään kasvaminen tulee pitämään sisällä Mielekkäälle? Jatkamme mielekkään työn ja palveluiden kehittämistä eri tahoilla. Kokemusasiantuntijakoulutuksemme jatkuu. Panostamme mielekkyyskoulutuksiin, joita räätälöimme eri ryhmille ja yhteisöille. Tietysti jäsenemme jatkavat oman työnsä myymistä osuuskunnan kautta toimien niin toimittajina, tulkkeina kuin kouluttajina. Jatkamme mielekkään elämän, työn ja palveluiden pohtimista Jäsenblogi-kirjoituksissamme. Panostamme myös näkyvyyteemme parempien nettisivujen sekä some-näkyvyyden puolesta ja jäsenemme toimivat aktiivisesti osana erilaisia verkostoja. 

Rauhallista joulua ja riehakasta uutta vuotta toivottaa,
Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs: Antti-Pekka, Johanna, Juho, Mari, Marjut, Matti, Mirkka, Pekka, Piritta ja Taru

Kuulumisia Työhyvinvointimessuilta

Terveisiä työhyvinvointimessuilta!
Olimme tänään esittelemässä Mielekästä ja juttelemassa ihmisten kanssa perfektionismista. 
Pyysimme osallistujia täydentämään lauseita ”Minun pitäisi…”, ”Minulta odotetaan…”, ”Jos se ei olisi typerää” ja ”Jos se ei hävettäisi…” Meillä itsellämmekin kesti ensin hetken miettiä lauseille jatkoa, mutta taulun alkaessa täyttyä vastauksista saimme vahvistusta oletuksiimme: meiltä vaaditaan (työ)elämässä paljon ja erityisesti vaadimme itseltämme paljon. Kiitos kaikki ständillämme käyneille siitä, että jaoitte kokemuksianne ja ajatuksianne!

Osuuskunnassa meille tärkeä asia on työelämän mielekkyyden kehittäminen. Siinä tärkeää on, että tunnistamme erilaisia vaatimuksia, joita koemme tulevan niin ulkoa- kuin sisältä päin. Kun tavoitellaan mielekästä työtä ja elämää, ei meistä kuitenkaan riitä, että alamme muuttaa yksilöitä paremmiksi joustamaan, johtamaan itseään ja kehittymään. Nämä ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, mitkä käytännöt eli jaetut ja vakiintuneet toiminnan, ajattelun ja tuntemisen tavat luovat ja ylläpitävät näitä vaatimuksia.
Pysykää kuulolla perfektionismi-projektin suhteen: tavoitteenamme on ymmärtää perfektionismin muotoja ja merkityksiä ja kehittää tapoja, joilla perfektionismi käännetään työelämässä voimavaraksi!

Mielekäs työhyvinvointimarkkinoilla Mikkelissä 14.9.2017

Tervetuloa juttelemaan Osuuskunta Mielekkään kanssa työhyvinvointimarkkinoille Mikkelin Mikkelipuistoon 14.9.2017 kello 8:00-12:00!

Käynnistämme ensimmäistä yhteistyöhankettamme perfektionismista. Tavoitteenamme on selvittää, millaista voi olla työelämää tukeva hyvä ja mielekäs perfektionismi. Miten yksilöiden ja yhteisöjen taipumus täydellisyyden tavoitteluun voi kääntyä myös kukoistukseksi?

Työhyvinvointimessuilla keräämme ajatuksia perfektionismista. Mitä sinä itseltäsi vaadit? Mitä koet muiden sinulta odottavan?

Esittelemme messuilla myös osuuskuntamme tarinaa ja keräämme ideoita palvelujen kehittämiseen. Tervetuloa työhyvinvointimessuille ja juttelemaan kanssamme!

Tervetuloa Mielekkään blogiin!

Suhteellisen turvallisessa asiantuntijatyössä ei välttämättä pääse käyttämään kaikkea osaamistaan. Missäköhän pääsisi kehittelemään ideoita, joita ei omassa päivätyössään pysty viemään eteenpäin?

Akateeminen sekatyö on haastavaa ja kiinnostavaa, mutta toisinaan uuvuttavaa. Millä keinoilla voitaisiin lievittää vapauden ja itsenäisyyden kääntöpuolella olevaa yksinäisyyttä ja epävarmuutta?

Akateemisesti koulutetut osatyökykyiset ihmiset ovat työmarkkinoiden väliinputoajia. Voitaisiinko löytää työmahdollisuuksia lahjakkaille asiantuntijoille, jotka eivät mielenterveyden haasteidensa vuoksi voi tehdä kokopäiväistä työtä?
Tällaisia kysymyksiä mielessään vajaan kymmenen hengen porukka Mikkelistä ja muualta Suomesta on perustamassa asiantuntijaosuuskunta Osuuskunta Mielekästä.

Näillä sivuilla voi jo ennakkoon tutustua palveluihimme. Blogissamme jaamme osuuskunnan kuulumisia sekä jäsentemme henkilökohtaisia pohdintoja työelämästä ja mielekkyydestä.

Meihin saa yhteyden sähköpostitse osoitteesta oskmielekas@gmail.com.