Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Aiemmin keväällä Ilta-Sanomien yksinäisyyden teemaviikko herätti paljon huomiota. Yksinäisyys ja sen erilaiset muodot saivat paljon näkyvyyttä niin printti- kuin verkkomediassa. Eikä syyttä. Vanhuusiällä valitettavan yleiseen yksinäisyyteen on havahduttu jo vuosia sitten, mutta vähitellen ymmärryksemme on kasvanut niin nuorten, opiskelijoiden, sinkkujen, yksinhuoltajien kuin myös perheellisten yksinäisyyden suhteen. Viimeksi nyt loppukevään aikana on syystäkin keskusteltu vähän koulutettujen miesten ongelmista työ- ja parisuhderintamilla – samalla usein myös näköalatonta osattomuutta, yksinäisyyttä, sivuten. 

Toisilla meistä elämänpiiri on voinut kaventua vähitellen. On muutettu vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, parisuhteet päättyneet, sairaudet yllättäneet tai kuolema on korjannut satoaan. Tai tissuttelu ei olekaan ollut enää hissuttelua. Toiset ehkä ovat keskittyneet päättäväisesti opintoihin, töihin, lastenhoitoon – aikuisten elämään. Tai ehkä työelämän kiireinen asiantuntijastatus tai johtotehtävät ovat muuttuneet hiljaisiksi eläkepäiviksi. Lapset ovat lentäneet pesästä, eikä puhelin enää soi – ovikellosta puhumattakaan. 

Eikä ole olemassa vaivaa, huolta tai huonoa muistoa, jota yksinäisyys ei pahentaisi. Vanhukset muistavat vielä sodan pommituksineen ja evakkoretkineen. Seuraava sukupolvi taas sodan läpikäyneiden vanhempiensa traumat ja huolet. Työttömyys, erot, sairaudet ja koulukiusaamiset ovat aina ajankohtaisia murheita. Muiden tekemät pahat teot – ja omat. Virheet töissä, arjessa tai suvun kesken.  Miksi olin niin vähän lasten kanssa? Miksi tein liikaa töitä?  Miksi en huolehtinut terveydestäni paremmin? Miksi en säästänyt hyvinä päivinä riittävästi? 
Osan yksinäisyys on piilossa, kukaan ei huomaa sitä, eikä asiaa tee mieli julistaa. Viime aikojen uusi ilmiö on kuitenkin ollut, että yksittäiset eri-ikäiset ihmiset ovat avautuneet tilanteestaan julkisesti. Tämä on usein tuottanut positiivisen reaktion ja yhteydenottoja. Voitaisiinko tästä päätellä, että meillä on kuitenkin halua auttaa ihmisiä? Kännykät, tabletit ja tietokoneet ovat hienoja kapistuksia, mutta toisinaan ajattelen, olemmeko kaikki jotenkin irtautuneet jostain tärkeästä? Jostain sellaisesta mitä meillä joskus oli enemmän. Muistatko vielä lapsuuden tai nuoruuden ystäväsi? Entä armeija- tai opiskelukaverisi? Entiset naapurisi? Useat heistä ovat vielä olemassa niin kuin sinäkin rakas lukija. He ovat ajatelleet sinua ja vaikka ovat aivan yhtä huonoja olemaan yhteyksissä kuin sinä, minä ja me muutkin, niin myös he varmasti toivoisivat kuulevansa sinusta.

Toisaalta yksinäisyys myös näkyy, ainakin jos viitsimme keskittyä ja katsoa tarkemmin. Huomasitko, kuinka yksi työkaverisi tuntuu aina syövän yksin?  Ehkä se ei merkitse mitään, tai sitten merkitsee.  Milloin olet soittanut viimeksi avioeron läpikäyneelle kaverillesi? Hänellä on varmasti rankkaa. Entä jutellut sen yksinäisen pojan kanssa koulussa? Entä viime aikoina sairastellut naapurin mummosi, milloin kävit hänen luonaan selvittämässä muitakin kuin taloyhtiön asioita? Entä vanha kummisetäsi? Hän ei ehkä oikein kuule puhelimessa, mutta voit aina kirjoittaa. Mitä juttelet aina tietokoneella istuvan kummipoikasi kanssa? Sinulla on kyllä aikaa, viisi minuuttia, puoli tuntia, viikonloppu kerran vuodessa. Meillä kaikilla on. 

Sillä sitten kun jotain tapahtuu, niin sitten me kaikki mietimme, että miksi emme tehneet riittävästi. Vaikka pohjimmiltamme me ehkä tiesimmekin, ettei kaikki ollut kunnossa. Usein enemmän kuin haluamme myöntääkään. Joskus se saattoi olla vain intuitio. 
Toisia auttava ihminen voi itsekin paremmin.  Ystävät ja vuorovaikutus pidentävät tutkitusti ikää. Ollaan siis vaikka reilusti itsekkäitä eikä jätetä vanhaa tai uutta potentiaalista kaveria yksin. Nosta puhelin, kirjoita, käy, ota se pieni askel. Just do it. I´ll do it. 
– Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Middle-aged, interrupted

Toisinaan tuntuu, että monet meistä keski-ikää lähestyvistä aikuisista odottavat jotain tulevaa. Minäkin. Odotamme kesää, joulupyhiä, ensi kesän rippijuhlia, palkankorotusta, uutta autoa tai keittiötä. Kuntoilemme ”sitten”, päätämme opiskella ”kunhan nämä on tehty”. Leikkaamme ruohot ja haravoimme ensi viikolla. Odotamme herra tai rouva Godotia saapuvaksi – ehkä huomenna?

Mutta sitten, kun joku tai jotkut toimivat toisin, se yllättää. Mietimme, miksi sukulaisemme avioero, kollegan työpaikanvaihdos tai kaverin kuntoiluinnostus vaikuttaa meihin niin paljon. Ympärillämme olevien ihmisten elämänmuutokset vaivaavat meitä, vaikka emme itsekään oikein tiedä miksi. Ehkä ryhdymme itsekin pohtimaan omaa avioliittoamme, työpaikan vaihtoa tai tarpeellisen kuntokuurin aloitusta. Tai jotain toisenlaista muutosta.  

Olen itse aivan yhtä hidas liikkeissäni kuin suurin osa muistakin, mutta toisinaan asetan itseni sellaisiin tilanteisiin, jotka voivat tuoda muutoksia mukanaan. Yksi tällainen oli jatko-opintopaikan hakeminen noin viisi vuotta sitten – ja yllättäen tohtoriopiskelijaksi päätyminen. Tällaista ei voi tapahtua oikean ja fiksun suunnitteluprosessin kautta: asun perheineni Mikkelissä, mutta olen nyt Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelija!

Lopulta vuosien jälkeen sain myös vuoden pituisen apurahan jatko-opintojani varten. Olenkin tästä kaikesta vilpittömän kiitollinen Kulttuurirahaston Etelä-Savon maakuntarahastolle ja sen pellervolaiselle osuustoimintarahoitukselle. Päätin jäädä 12 kuukauden virkavapaalle.

Kysyin itseltäni puolitosissani Facebook-sivullani syyskuussa 2016, mitä nyt teen, kun sain lopulta sen minkä halusinkin. Se tuntui hyvältä kysymykseltä jo silloin ja se tuntuu yhä tärkeämmältä kysymykseltä nyt syyskuussa 2017.  Monet päivät tuntuivat pitkiltä, mutta vuosi oli totisesti lyhyt.

Syksyn 2016 opiskelin kotona ja kevään ja kesän 2017 ajan työskentelin Mikkelin yliopistokeskuksen Cultiva-rakennuksen toisen kerroksen ”tutkijahotellissa” yhdessä muiden jatko-opiskelijoiden, post-doc -tutkijoiden tai muita projekteja valmistelevien akateemisten konkareiden kanssa. Ja kerrotaan heti myös uutiset: väitöskirjani ei ehtinyt vielä loppusuoralleen, mutta sekin päivä vielä koittaa.

Mitä muuta jäi käteen?  Paljonkin, mutta tätä oppia on vielä vaikeaa sanallistaa. Yritän kuitenkin. Se ainakin yllätti, kuinka haastavaa on, kun olet itse vastuussa kaikesta. Opin nopeasti myös ymmärtämään sosiaalisten suhteiden ja kollegoiden arvon. Ei ole itsestään selvyys, että joku jaksaa jutella kanssasi sinulle tärkeistä asioista. Tai odottaa sinua. Ja jos olet oma pomosi, sinun täytyy muistaa myös levätä. Älä mene istumaan tietokoneen eteen väkisin, mutta jos siinä satut silti kököttämään, kirjoita vaikka 15 minuutin pätkissä. Jokainen rivi on eteenpäin.

Tämä oli lyhyt ja hypähtelevä tarina aikuisopiskelijan opiskelulle pyhitetystä virkavapaavuodestani. Mutta nostetaan katsontakantaa nyt minusta ylöspäin ja samalla myös sinuun.  Mitä sinä haluaisit tehdä? Entä jos se olisikin mahdollista?

Uskaltaisitko onnistua?

Pekka Hytinkoski