Jäsenblogi: Oodi nuorisovalmentajille, joukkueenjohtajille ja muille vapaaehtoisille taustahenkilöille

En itse harrastanut nuorena joukkueurheilua, joten omat kokemukseni tällaisesta toiminnasta tulevat vasta kuluvalta vuosikymmeneltä, jolloin omat lapseni ovat harrastaneet jalkapalloa ja salibandyä. 
 
Kun ainakin itselleni tekee tiukkaa ehtiä edes kuskaamaan omia lapsiani joukkueharjoituksiin, mitä tekevät joukkueiden nuorisovalmentajat, joukkueenjohtajat ja muut vapaaehtoisesti osallistuvat taustahenkilöt? He laativat kausi- ja vuosisuunnitelmia, vetävät harjoituksia, miettivät aikatauluja ja varaavat harjoitustiloja, päivittävät nettisivuja ja tietokantoja, viestivät niin lapsille/nuorille, vanhemmille kuin seurankin suuntaan, vastaavat joukkueen rahoista ja käytännössä myös budjetista sekä ylimääräisten varojen keräämisestä, kiertävät mukana pelimatkoilla, sopivat pelejä, turnauksia sekä pelimatkoja, hoitavat kahviloita tai nälkäisten urheilijoiden ruoka-asioita…
Mikä saa järkeviltä tuntuvat ihmiset mukaan tällaiseen rumbaan? Siis sen lisäksi, että he tekevät usein myös päivätöitä ja mahdolliset korvaukset kaikesta tästä ovat parhaimmillaankin minimaalisia (käytännössä maksimissaan bensa- ja kahvirahat, ja siinä se). Helppo vastaus olisi sanoa, että usein sekä valmentajien että joukkueenjohtajien omat lapset pelaavat näissä joukkueissa ja näin aikuiset voivat viettää aikaansa myös yhdessä lastensa kanssa. Tämä on varmasti usein totta, mutta ei riitä kuitenkaan selittämään tämän porukan keskimäärin merkittävää venymistä. 
Tunnen myös itse aktiivisina urheiluseurojen taustahenkilöinä toimivia ihmisiä, joiden omat lapset eivät enää pelaa joukkueessa, eivät ole koskaan pelanneetkaan tai heille ei edes ole omia lapsia. Äärimmäinen esimerkki ahkerasta pitkän linjan paikallisesta urheiluseuran taustahenkilöstä lienee tässä.

Arvostustani otsikossa mainitsemiani henkilöitä kohtaan nostaa myös se, että nuorisourheilun arjessa kaikki ei usein suju kuin Strömsössä. Vanhemmat eivät ole samaa mieltä joukkueiden toimihenkilöiden kanssa ja polemiikkia ja keskusteltavaa riittää – niin kasvokkain kuin somessa. Lisäksi teinien kannustaminen annostelemalla keppiä ja porkkanaa on aina haastavaa. Kuinka yhtä aikaa haastaa nuorta kehittymään ja pois mukavuusalueeltaan, mutta ei kuitenkaan liian radikaalisti? Ja samalla eri tavoin kannustaen, jotta nuoren motivaatio harjoitella säilyisi myös läpi haastavien teinivuosien?   Ja sitten pelimatkat… Kuka tämän jutun lukijoista jaksaisi uhrata lukuisia vapaista viikonlopuista lähteäkseen mukaan pelimatkoille ison teiniporukan kanssa? Etenkin jos on ollut jo oman työviikon aikana vetämässä muutamat iltaharjoitukset? Minä en, mutta silti tiedän monia, jotka ovat toimineet näin jo vuosien ajan.  
Haluan kiittää näitä otsikossa mainittuja henkilöitä myös siksi, että vain näin heidän nykyiset valmennettavat nuoret saattavat myös itse toimia jonain päivänä aloittelevina valmentajina, joukkueenjohtajina ja taustahenkilöinä. Siksi kaikilla näillä urheiluseurojen toiminnassa mukana olevilla aikuisilla on pohjimmiltaan suuri kasvatusvastuu, koska heitä kuunnellaan ja heiltä opitaan. He ovat roolimalleja ja esikuvia. Näiden henkilöiden toiminnassa voidaan nähdä akateemisessa mielessä yhteyksiä aina paikalliseen kestävään kehitykseen, demokratiakasvatukseen ja kansalaisvaikuttamiseen asti. 
Nykypäivän vaatimusten ja teknologioiden tykityksessä saamme olla kiitollisia näille henkilöille, jotka vapaaehtoisesti pyörittävät urheiluseurojen välillä harmaatakin arkea ja toisaalta kilpailutilanteiden hektisiä hetkiä. Nämä henkilöt mahdollistavat lapsillemme urheilullisemman sekä monimuotoisemman arjen, lapsuuden ja nuoruuden. 
Ansaitsette kiitoksemme ja arvostuksemme kiitos.  
– Pekka Hytinkoski