Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Pakenemisen mielekkyydestä ja mielettömyydestä

Säännöllisin väliajoin haaveilen siitä, että pakenen maailmaa palmun alle. Pakkaan rinkkaani shortsit ja bikinit ja kuljen kohti valkoista hiekkarantaa sekä turkoosia merta. Haaveissani olen onnellinen ja levollinen palmun alla. Minulla ei ole kiire minnekään, olen rento ja raukea. Rakastan maailmaa ja kaikkia sen olentoja ja minulla on paikka maailmassa. Työ ei ole siellä ongelmaksi muuttuva asia.

Missä määrin halu pakata laukut on vain halu paeta? Auttaako pakenemisesta haaveileminen minua nykyhetkessä? Auttaako todellinen pakeneminen minua tai muita? Itselläni pakenemisesta haaveileminen on usein käyttämäni selviytymiskeino stressaavissa tilanteissa ja se toimii hetkellisesti todellisuuspakoiluna aika hyvin. Pidemmän päälle se ei kuitenkin taida palvella kovin hyvin, koska pakeneminen ei muuta ahdistusta aiheuttavia käytäntöjä mitenkään.

Entä se varsinainen pakeneminen? Lomat ja irtiotot tekevät ainakin minulle hyvää ja auttavat jaksamaan, mutta jatkuva kaukomaille reissaaminen on tässä maapallon tilassa täysin kestämätön ratkaisu. Jos reissuun lähtee, olisi parempi lähteä pidemmäksi aikaa ja harrastaa hidasta matkailua. Matkailu ja maailman näkeminen on toisaalta parasta, mitä tiedän. Olen tehnyt elämässäni jo irtiottoja ja lähtenyt yksin maailmalle. Vaikka välillä löysin täydellisiä hetkiä, yksi tunne kuitenkin sävytti usein oloani: yksinäisyys.

Mitenkäs sitten mielekäs työ ja maailmalle lähteminen? Netti on täynnä näitä tarinoita ja diginomadeja läppäreiden kanssa eksoottisissa kohteissa. Voiko pakeneminen auttaa löytämään mielekkyyttä? Jos juttuja uskoo niin kyllä. Mutta eihän sekään mikään patenttiratkaisu ole. Palmun alle pakeneminen on ainakin minulle houkutteleva vaihtoehto, mutta ehkä silti olisi miellyttävämmän fyysisen sijainnin sijaan tärkeämpää pohtia tehtävän työn sisältöä. Jos mielekäs työ on sellaista, jolla on minun itseni lisäksi merkitys muille ihmisille ja laajemmin yhteiskunnalle (kuten loistavat Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe ovat hahmottaneet), pitäisi maailmalle pakenemisessa/pakenemattomuudessa ottaa huomioon työn päämäärät. Mitä teen maailmalla? Teenkö maailmalle jotain hyvää? Voinko tehdä hyvää myös kotona ja silti saavuttaa saman rennon fiiliksen kuin palmun alla?

Voisiko rentouden ja mielekkään työn sittenkin löytää myös kotona? Tarvitseeko stressistä ja kiireestä irtautuminen aina fyysisen irtautumisen? Uskon, että sen voi ihan varmasti tehdä lentämättä maailman ääriin. En ole vielä ihan varma, miten se tehdään, mutta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä pohdimme yhdessä näitä asioita. Otan myös mielelläni vastaan kaikki ehdotukset testattavaksi! Paratiisisaaria kuvaavat YouTube-videot ovat jo jokapäiväisessä käytössä…
Ps. Palmun alla voi olla oikeasti vaarallista: kookospähkinä tappaa vuodessa enemmän ihmisiä kuin hai. 
– Piritta Parkkari