Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Rohkeuden voima

”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”

Lainaus on ote jo räppiuransa lopettaneen Cheekin Äärirajoille-biisistä. Kun biisi julkaistiin viisi vuotta sitten, en olisi voinut kuvitella, millaisia muutoksia sen sanoma saisi minussa ja elämässäni aikaiseksi. Cheekin musiikki on ollut matkakumppanini tiellä näkyväksi ja toipuessani syömishäiriöstä. Erityisesti tämä Äärirajoille-biisi osoittautui käänteentekeväksi elämälleni. Sen tahtiin muistan myös hyppineeni ja eläytyneeni ”julkisesti” ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka olin aina ollut ulospäin niin pidättyväinen. Jos tiivistän biisin annin yhteen sanaan, se on ROHKEUS! Rohkeus on yhtään liioittelematta pelastanut minut ja tuonut tähän hetkeen ja paikkaan, jossa nyt olen.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että biisi osui elämäntilanteeseeni silloin täydellisesti ja muutti jotain radikaalisti sisimmässäni.

Rohkeus on uskallusta tehdä oikeita asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeus oli viimeinen puuttuva avain, jotta todellinen syömishäiriöstä toipumiseni saattoi käynnistyä. Olin todella pohjalla ja sitkeyttäkin löytyi, mutta ”vääriin” asioihin. Kamppailin tuolloin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, jossa uudet toimintatavat vaativat uskallusta käytännön tekoihin. Minulla oli jo rohkeutta ajatella asioista toisin, mutta ei vielä uskallusta toimia niiden mukaan.

Rohkeus on kontrollista irti päästämistä, uteliaisuutta, tuntemattomaan hyppäämistä ja luottamista siihen, että hyppy saa siivet alleen. Uskallusta tekoihin, jotka ovat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeus on itsensä ja elämän arvostamista. Eli kaikkea sitä, mitä minä siihen asti olin pelännyt ja kokenut uhkana.

Lapsuudesta asti olin rakentanut koko elämäni syömishäiriön ympärille. Siitä luopuminen tuntui pelottavalta, yhtä kuin kuolemalta. Mitä jää jäljelle, kuka olen, mitä haluan? Toisaalta halusin niin kovin tietää, mutta samalla pelkäsin kohdata syömishäiriön alla olevan ihmisen, itseni. Pelkäsin hallinnan ja oman elämän ohjasten menettämistä, vaikka tosiasiassa olin menettänyt ohjakseni jo kauan sitten. Olin jumittunut mukavuusalueelle ja turtunut vallitseviin oloihin muuttuen yhä näkymättömämmäksi. Lopulta pelko tukahdutti unelmat ja oikeastaan koko elämän.

Pelkäsin muutosta, pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kaikesta kurjuudesta huolimatta. Luulin, että vain tarrautumalla syömishäiriööni elämälläni on merkitys. Näin meni siihen asti, kunnes ymmärsin, että ei se ollut koko elämäni! Olin peloissani riippunut oireilussani, ymmärtämättä juuri sen olevan minun ”itsemurhani”. Tarvitsin rohkeutta kohdata tosiasiat ja uskoa parempaan huomiseen! On rohkeutta tasapainotella kapealla nuoralla, jaksaa edetä huterin askelin kohti tuntematonta päämäärää, johon ei vielä pysty nostamaan katsettaan tai jota ei voi vielä nähdä.

Kaikki kokemani oli saanut minut lukittautumaan omaan kuplaani ja kirjaimellisesti neljän seinän sisään. Häpesin kaikkea itsessäni enkä uskaltanut ihmisten ilmoille. Haaveilin ihan normaalista, tavallisesta elämästä, mutta se tuntui aina liikaa pyydetyltä. Halusin iloita, nauraa, puhua, mutta olin vuosikaudet jumissa siinä helvetissä.

”Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.” Pelkät ajatukset ja puheet eivät tosiaan vie mihinkään. Todellista rohkeutta ovat teot, jotka osoittavat sinun olevan tosissasi. Äärirajoille-biisin julkaisun jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa yksin festareille toiseen kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin konkreettisesti kapinoimaan syömishäiriötäni vastaan. Rikoin sen luomia sääntöjä sekä sen luomia oletuksia itsestäni ja siitä, millaista elämäni tulisi olla. Näin rohkeus alkoi tehdä hiljalleen tilaa uudelle. Ne ilon fiilikset ja endorfiinihumala, joita kokemuksestani sain, olivat jotain poikkeuksellista. Aiemmin olin ”humaltunut” vain itseni rääkkäämisestä lenkkipolulla tai syömättömyydestä.

Vuoden alussa syömishäiriöpäivillä lanseerattiin termi paranemisrohkeus. Silloin tajusin, että myös tästä rohkeudesta on kohdallani ollut kyse. Rohkenin päästää irti ja luopua oireilusta, huolimatta hetkellisestä tyhjyyden tunteesta. Merkittävintä kaikista oli kuitenkin rohkeus muutokseen, mikä varmisti ensin elämän ja lopulta sen jatkuvuuden. Aloin muuttaa niitä asioita, jotka pitivät minua oravanpyörässäni, ja kokeilla tilalle uusia toimintamalleja. Vihdoinkin edistyin oikeissa asioissa, mikä mahdollisti myös todellisen muutoksen. Viimein rohkeus alkoi voittaa pelkoa siitä, että jättäisin elämättä ja heittäisin elämäni hukkaan.

Rohkeus on subjektiivista ja rohkea voi olla monin tavoin. Se mikä yhdelle on rohkeaa, voi olla toiselle täysin tavanomaista. Minulle rohkeutta oli pysähtyä, levätä, kuunnella kehoni viestejä, alkaa syödä nälkään, liikkua iloon ja ylipäätään tavoitella minulle tärkeitä asioita. Minussa ei välttämättä ole niin paljon fyysistä rohkeutta, että esimerkiksi hyppäisin benjihypyn, mutta sitäkin enemmän minulla on ollut epävarmuuden sietokykyä ja emotionaalista rohkeutta eli kykyä kohdata kielteisiä tunteita. Sosiaalinen rohkeutenikin on lisääntynyt. Uskallan olla oma itseni ja jopa hölmöillä. Kaikkien ei tarvitse olla rohkeita kaikessa, vaan keskittyä itselle merkityksellisiin tapoihin olla rohkea.

Rohkeaksi voi oppia. Mitään oikotietä siihen ei ole olemassa, vaan rohkeus vaatii työtä ja asennetta. Rohkeus rinnastetaan sisuun ja yhdistetään sekä kärsivällisyyden että kestävyyden hyveisiin, mikä kertonee paljon rohkeuden luonteesta. ”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”. Jos ahdistus eskaloituu muutoksen edessä, jaksa vielä sinnikkäästi, sillä yleensä juuri silloin olet tekemässä läpimurtoasi!

Eniten meitä elämässä rajoittavat pelot ja häpeä. Muiden mielipiteet ja pelko estävät löytämästä sen, mitä haluamme. Ilman rohkeutta kohdata pelkojani en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia. Vain kohtaamalla omat pelkomme ja niiden synnyttämät tunteet, voimme voittaa ne ja vapautua olemaan aidosti sitä, mitä olemme, ja elää sellaista elämää kuin haluamme! Kun pelkonsa kohtaa tarpeeksi usein, alkaa se menettää otettaan ja lopulta menettää valtansa.

Rohkeuttani on koeteltu usein. Mitä pidemmälle olen edennyt matkallani, sitä enemmän olen kuitenkin voinut olla uskollinen omalle itselleni. Sanotaankin, että yleensä rohkeus palkitaan, mutta se ottaa oman aikansa. Vain yrittämisen kautta on myös mahdollisuus onnistua. Kaikesta rohkeudestani sain lopulta palkinnoksi vapauden ja elämän. Jokainen askel toi minua vuosien saatossa lähemmäksi nykyhetkeä. Unelmoitua nykyhetkeä, jolloin kulissit on laskettu, olen vapaa elämään aitona itsenäni, toimimaan koulutukseni mukaisessa ammatissani, näkymään maailmalle ja ennen kaikkea olemaan oman elämäni herra!

Riskienottokin on normaalia ja se, että mennään harhaan. Rohkeutta tässä kohtaa on oppia siitä, korjata suuntaa ja yrittää uudelleen. Aristoteleen Hyve-etiikkakin sanoo ”jotta elämä olisi mielekästä, olisi syytä elää hyvä elämä tai ainakin olisi syytä yrittää”. Elämäni suurimpia ja rohkeampia ponnistuksia on ollutkin kohdata lopulta kaiken kokemani synnyttämä häpeä ja pelot.

”The Fears we don’t face become our limits!” (Robin Sharma) Rohkeus on paras mahdollisuutesi kohti itsellesi mielekästä elämää! Joten miksi et uskaltaisi käyttää sitä!

”Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä”

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

Jäsenblogi: Kun silmäripsetkin irtosivat

Tänä syksynä on lehtien palstoilla kyselty: ”Muistatko, missä olit, kun suruviesti Dianan kuolemasta tuli?” Kuolinhetkeä en muista, mutta Dianan hautajaispäivä on syöpynyt mieleeni. Olohuoneemme täyttyi televisiosta tulvivasta hautajaisohjelmasta ja äitini nyyhkytyksestä hänen kyyristellessään lattialla lakaisemassa putoilevia hiuksiani. En tiedä, kumpaa äiti suri enemmän: Dianaa vai minua. Minähän olin sentään vielä elossa, vaikka syöpädiagnoosi oli totta ja ensimmäinen sytostaattikurimus takana. Silloin en vielä tiennyt, mitä kaikkea olisi edessä. En tiennyt, että sytostaatteja annettaisiin muutaman kuukauden sijaan kokonaisen vuoden verran. En tiennyt, että hiustenlähtöä kurjemmalta tuntuisi se, kun silmäripsetkin irtosivat. En tiennyt, että vikkeliksi treenatut pianistisormeni eivät tottelisi aivojeni käskyjä. En tiennyt sitäkään, miten mahtavasti läheiset ja ystävät olisivat tukenani vaikeaa vaikeampinakin päivinä.



Vuoden mittaisen syöpähoitojakson aikana opin kohtaamaan oman kuolevaisuuteni. Näin elämää sairaalan seinien sisäpuolella ja kuulin useita kohtalotovereideni tarinoita. Opin ymmärtämään, että ihminen ei voi hallita kaikkea elämässään ja suunnitella jokaista aikatauluaan. Sairaana opin odottamaan; odottamaan lääkäreitä, veriarvojen nousemista, pahoinvoinnin loppumista, tavalliseen nuoren elämään ja opiskeluiden pariin paluuta. Pikku hiljaa minusta kasvoi kokemusasiantuntija. Tehtävänäni oli sisällyttää syöpä omaan elämäntarinaani kuuluvaksi.

Yllättävän monilla ihmisillä on elämässään jaksoja, joihin kuuluu vakavia fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia. Haasteellisen elämänkokemuksen läpikäyneillä henkilöillä on arvokasta tietoa kriisiin liittyvistä tunteista, oireista, selviytymiskeinoista. Puhutaan kokemusasiantuntijoista. Kokemusasiantuntijoiden avulla pystytään kehittämään palveluita, lisäämään ymmärrystä ja rohkaisemaan muita vastaavia vaikeuksia kohdanneita.

Minä olin onnekas ja parannuin. Sain hiukseni ja silmäripseni takaisin. Vuosia myöhemmin tein graduni syövän sairastaneiden nuorten posttraumaattisesta kasvusta. ”Syöpäkokemusta ei voi laittaa yhteen pakettiin”, kuten yksi tutkimukseeni osallistuneista haastateltavista totesi. Osalle vakava sairaus on mahdollisuus muovata arvojaan ja löytää uutta merkityksellistä sisältöä elämäänsä. Toiset jäävät jumiin pelkoon ja ahdistukseen. Usein elämä muuttuu jollakin lailla ja jaksottuu aikaan ennen ja jälkeen sairastumisen. Vaikka saman sairauden tai kriisin kohdanneiden ihmisten kokemuksissa on yhteisiä piirteitä, jokainen tarina on ainutlaatuinen.

Mirkka Auvinen

Osuuskunta Mielekkäässä kokemusasiantuntijuus on osa sitä osaamista, jonka avulla kehitämme palveluita. Oletko kiinnostunut kuulemaan, miten voit hyödyntää kokemusasiantuntijoita palveluiden kehittämisessä? Ota yhteyttä meihin oskmielekas@gmail.com!