Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Minä olen kasvatustaiteilija – ja sinä olet?

Edellisen kerran kirjoittaessani Mielekkään blogiin runoilin, miten kaipaisin solahdusta äitiysfarkkujen ja imetyshuppareiden armolliseen suojaan, pakoon työnhaun armottomuudelta. Enpä olisi uskonut tuolloin, että kaipaukseeni vastattaisiin ja saisin vielä ihailla iltatähteä.

”Kuka sinä olet”,

kuiskaan sipaisten silkkiposkeasi.

”Ou”,

kujerrat vastaukseksi

venyttäen hymysi silmiin asti,

silmiin, joihin kaikki kaikkeuden

vastaukset mahtuvat.

”Kuka minä olen”,

kysyn itseltäni.

En ainakaan sama kuin ennen sinua.

Jokainen syliin annettu lapsi

on kasvattanut äitiyteen uuden kerroksen.

Ja joka kerran

polvet notkollaan nöyryydestä

kiitän pienestä ihmisestä,

koko äitiydestä.”

Samalla kun olen tutustunut uuteen perheenjäseneemme, olen pohtinut. ”Kuka minä nyt olen?” Mihin lokeroon itseni asettelisin? En olekaan enää epätoivoisesti työtä etsivä musiikkipedagogi tai kasvatustieteilijä pohtimassa, minkälaiseen työhön koulutustani voisi soveltaa. Vauva ratkaisi hetkellisesti työttömyysongelman. En oikein tunne olevani samaa joukkoa kotiäitienkään kanssa. Suurin osa ystävistäni, joiden kanssa aikoinaan jaoin kotiäitiyden iloja ja suruja, ovat siirtyneet jo työelämään. Perhekerhoissa ja muskareissa käyvät äidit ovat enimmäkseen vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Identiteetin kannalta olisi tärkeätä kuulua johonkin porukkaan. Riittäisikö tämä suuri perhe vastaamaan tähän tarpeeseen?

Imetyshuppari ylläni, pienokaista ruokkiessani olen nauttinut vauva-ajan onnenhetkistä ja samalla lukenut Anu Silfbergin kirjoittamaa kirjaa ”Äitikortti”. Silfberg pohtii äitiyden mustaa aukkoa ja sitä, voiko äitiys olla koko identiteetti ja mitä tapahtuu, jos koko minuus muotoutuu äitiyden varaan. Kyllä äitiyteen voi hurahtaa ja äitiyden mustaan aukkoon voi hukkua. Siitä olen Silfbergin kanssa samaa mieltä.

Viiden lapsen äitinä äitiyteni on ollut pitkähkö kasvuprosessi, joka varmasti jatkuu samaa tahtia, kun lapset saavuttavat eri ikävaiheita. Esikoisen aikaan olin epävarma, ylihuolehtiva äiti, jonka hoitolaukusta löytyi varavaatteillekin varavaatteet ja varavaipalle varavaippa. Saatoin jopa imettää työntäessäni rattaita, jotta pikkuisella olisi varmasti hyvä olla, eikä tarvitsisi itkeä. Toisen lapsen aikaan ihmettelin, mikseivät kädet riitä ja miksi joku aina itkee tai kitisee, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kolmannen vauvan aikaan olin jo hieman rennompi kuin äitiyden ensiaskelissa. Hyväksyin sen, että kaaosta ei voi täysin hallita, mikä oli luonteelleni suurtakin suurempi haaste. Kun perheessämme oli neljä alle kouluikäistä lasta, aloin olla äitiyden mustassa aukossa jo viimeisiäkin sormenpäitäni myöten. Koko arki pursui äitiyttä ja yritin venyä suorituksiin, joihin minun kaltaiseni ja luonteiseni ihminen ei revennyt. Uupumus oli väistämätön ja jossain määrin kai itsensä kadottaminenkin. En osannut enää edes nukkua. Äitiyden mustaan aukkoon voi varmasti hukkua ilman uupumustakin. Minulle se oli käännekohta, jonka avulla löysin tavan olla enemmän omannäköiseni äiti.

Pikkuhiljaa opin jälleen nukkumaan ja laittamaan myös ympärilleni rajoja, jotka tukivat omaa jaksamistani. Joistakin äitiyden ihanteista jouduin luopumaan, ehkä ne olivatkin epärealistisia. Ylipäätänsä uupumuksen tai tyytymättömyyden juuret löytyvät usein siitä, että ihanneminä ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan. Nukuttuani pahimmat väsymykset pois löysin myös äitinä olemisen rinnalle asioita, jotka olivat olleet ominta minääni ennen lapsia. Kotitöiden lomassa ja pieninä vapaina hetkinä kirjoitin runoja pikkuisille paperilappusille. Välillä soittelin kamarimusiikkia yhdessä viulisti-ystäväni kanssa, joka myös on suurperheen äiti. Näistä pienistä omista tuokioista syntyi myöhemmin runokirja ja konsertti. Ne tuntuivat merkityksellisiltä saavutuksilta, omilta jutuilta, jotka ruuhkaisimpina pikkulapsivuosina olivat suistuneet äitiyden mustaan aukkoon.

Silfberg nostaa kirjassaan esille äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteet ja kritisoi sitä, miten miehille on luontevaa olla isänäkin mukana työelämässä, mutta naisilta edellytetään kotiäitiyttä. Jos olisin mukana työelämässä, minun olisi helppo vastata ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen ammatillisesti. Voisin esitellä itseni musiikkipedagogina tai kasvatustieteilijänä. Pakko myöntää, että ammatilliset vahvuudet ovat hautautuneet äitiyden myötä osittain pyykkivuorien ja tiskipinojen alle. Esimerkiksi päivittäiselle tai edes säännölliselle pianonsoiton harjoittelulle ei vain ole aikaa. Kotiäitiyden lomaan on mahtunut joitakin melko pitkiä sijaisuuksia musiikinopetuksen parissa. Olen tuntenut selittämätöntä syvää iloa saadessani taskuuni oman luokan avaimet. Vertauskuvallisesti kaiketi olen avannut reitin ulos äitiyden mustasta aukosta. Tällä hetkellä taskussani on vain kotiavaimet. Ja ne riittävät, koska äitiyden kasvuprosessin myötä olen oppinut olemaan kotiäitinä muutakin kuin äiti.

Vuosien myötä olen oivaltanut, että myös kotiäitinä voin toteuttaa ammatillista kutsuani. Aikoinaan yliopistossa yksi mieliinpainuvista kursseista oli Tapio Puolimatkan kasvatusfilosofian kurssi. Puolimatka herätteli meitä nuoria ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Silloin tuumailin, että itsekin haluaisin tehdä elämässäni jotakin sellaista, mikä virittelisi kanssaihmisieni aivot ja sydämen ”ajattelutaajuudelle”. Äitinä saan olla aitiopaikalla ohjaamassa lapsiani pohtimaan elämää ja ihmisenä olemista. Taidan kasvatustieteilyn sijaan olla kasvatustaiteilija, joka pyrkii rohkaisemaan jokaista pesueensa jäsentä etsimään omia vahvuuksiaan ja löytämään sen oman juttunsa. Ehkä siinä olen jotenkin onnistunutkin, sillä perheessämme jokaisella lapsella on ihan oma harrastuksensa. Yksi rakastaa viulunsoittoa, yksi leipoo mielellään, yhden silmät syttyvät nähdessään lätkäkiekon ja yksi potkii kaikkea, mikä muistuttaa jalkapalloa. Harrastusten ohella jokaisella lapsella on omia persoonallisia ominaisuuksia, joista he voivat iloita. Toivon, että he tunnistavat myös heikkoutensa ja hyväksyvät ne osaksi minuuttaan. Täydellinen ei tarvitse olla, jotta voi olla sinut itsensä kanssa. Kasvatustaiteilijana tasapainottelen erilaisten roolieni välillä ja yhdessä perheenjäsenteni kanssa pyrin siihen, että saisimme kukin tämän kodin seinien sisällä kasvaa sellaisiksi, joiksi meidät on luotu.

Mirkka Auvinen

mirkka.auvinen(at)osuuskuntamielekas.fi

Kuulumisia Työhyvinvointimessuilta

Terveisiä työhyvinvointimessuilta!
Olimme tänään esittelemässä Mielekästä ja juttelemassa ihmisten kanssa perfektionismista. 
Pyysimme osallistujia täydentämään lauseita ”Minun pitäisi…”, ”Minulta odotetaan…”, ”Jos se ei olisi typerää” ja ”Jos se ei hävettäisi…” Meillä itsellämmekin kesti ensin hetken miettiä lauseille jatkoa, mutta taulun alkaessa täyttyä vastauksista saimme vahvistusta oletuksiimme: meiltä vaaditaan (työ)elämässä paljon ja erityisesti vaadimme itseltämme paljon. Kiitos kaikki ständillämme käyneille siitä, että jaoitte kokemuksianne ja ajatuksianne!

Osuuskunnassa meille tärkeä asia on työelämän mielekkyyden kehittäminen. Siinä tärkeää on, että tunnistamme erilaisia vaatimuksia, joita koemme tulevan niin ulkoa- kuin sisältä päin. Kun tavoitellaan mielekästä työtä ja elämää, ei meistä kuitenkaan riitä, että alamme muuttaa yksilöitä paremmiksi joustamaan, johtamaan itseään ja kehittymään. Nämä ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, mitkä käytännöt eli jaetut ja vakiintuneet toiminnan, ajattelun ja tuntemisen tavat luovat ja ylläpitävät näitä vaatimuksia.
Pysykää kuulolla perfektionismi-projektin suhteen: tavoitteenamme on ymmärtää perfektionismin muotoja ja merkityksiä ja kehittää tapoja, joilla perfektionismi käännetään työelämässä voimavaraksi!

Mielekäs työhyvinvointimarkkinoilla Mikkelissä 14.9.2017

Tervetuloa juttelemaan Osuuskunta Mielekkään kanssa työhyvinvointimarkkinoille Mikkelin Mikkelipuistoon 14.9.2017 kello 8:00-12:00!

Käynnistämme ensimmäistä yhteistyöhankettamme perfektionismista. Tavoitteenamme on selvittää, millaista voi olla työelämää tukeva hyvä ja mielekäs perfektionismi. Miten yksilöiden ja yhteisöjen taipumus täydellisyyden tavoitteluun voi kääntyä myös kukoistukseksi?

Työhyvinvointimessuilla keräämme ajatuksia perfektionismista. Mitä sinä itseltäsi vaadit? Mitä koet muiden sinulta odottavan?

Esittelemme messuilla myös osuuskuntamme tarinaa ja keräämme ideoita palvelujen kehittämiseen. Tervetuloa työhyvinvointimessuille ja juttelemaan kanssamme!