Jäsenblogi: En aio tehdä mitään

”No mitä sä aiot tehdä seuraavaks?”
Tämän kysymyksen kuulen nykyään usein, sillä yli viisi vuotta päätoimisesti työstämäni väitöskirja on vihdoin valmistumassa toukokuussa. Yleensä mumisen vastaukseksi, että ”En mä oikein tiedä, olen miettinyt ehkä sitä tätä tai tota.” Läheisille tuttaville saatan vuodattaa siitä, miten minulla ei ole mitään hajua mitä aion tehdä tulevaisuudessa ja kuinka se ahdistaa minua ja miten ole yrittänyt heitellä epätoivoisesti lankoja ilmaan.

Ilahduin, kun jokin aika sitten kollegani Pekka ei tivannut minulta suunnitelmistani vaan pohti, että ”Milllainenkohan sä olet sitten, kun sun väitöskirja on valmis?” Tämä oli ihana tapa kysyä tulevasta: pohtia, millainen olen sitten kun en ole enää roolissa, jossa hän on minut tottunut näkemään. 

Keskustelumme päätyi pohtimaan sitä, että mitä jos toteaisin etten aio tehdä mitään.

Kun joku kertoo minkä tahansa tekemisen olevan tulossa valmiiksi tai päätöspisteeseensä, kysyn itsekin vaistonvaraisesti toiselta, mitä hän aikoo nyt seuraavaksi tehdä. Tämän kysymyksen jatkuva toistaminen eri tilanteissa pitää yllä oletusta siitä, että ihmisten elämän ja erityisesti uran pitäisi olla päämäärätietoista, suunnitelmallista ja selkeästi kerrottavissa.
Kysymyksen kuuleminen oli iskostanut minuunkin ulkoisen paineen siitä, että minulla pitäisi olla se jokin suunta. Alkoi tuntua siltä, että muut odottivat minulta selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa, koska sellaiseen on helppo reagoida. ”Ai, sä aiot jatkaa tutkimuksen tekemistä. No mitäs meinasit tutkia? ”Ai, sä aiot panostaa palveluidesi myyntiin. No mitäs sä tarjoat ja kenelle?” 
Toisen epävarmuus aiheuttaa itsellekin epävarmuutta ja jopa kiusallista oloa.
 
”En tiedä, mitä aion tehdä” tuntuu vastauksena kehottavan toista ehdottamaan ratkaisuja siihen, mitä kaikkea voisin tehdä. Kuten kollegani Pekka totesi, ihmiset saattavat ruveta ”ratkaisemaan” toisen tilannetta, koska joutuvat toisen epävarmuuden kohdatessaan pohtimaan myös omaa elämäänsä, mikä ei aina tunnu niin kivalta. 

Osasta saamistani vinkeistä olen huomannut jonkin mahdollisuuden, josta en tiennyt tai jonka olen unohtanut. Useammin kuitenkin olen reagoinut niihin ahdistuksella enkä ottanut toisen sanomisia vastaan. Jos tulevaisuus näyttää pelottavalta, ahdistavalta, epävarmalta ja oma osaaminenkin tuntuu haparoivan, on vaikeaa suhtautua avoimesti toisten tarjoamiin ratkaisuihin.

Aloin siis Pekan kanssa käymäni keskustelun pohjilta makustella ajatusta siitä, että en aio tehdä mitään – ja ajatusta siitä, että se olisikin vastaukseni tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Huomasin, että aloin pikkuhiljaa rentoutua. Totesin itselleni, ettei minun ole mikään pakko mennä aina määrätietoisesti jotain tavoitetta kohti ja olla jatkuvasti suorittamassa.
Ajatukseni ja tunteet eivät menneet enää ahdistuksen keloista niin pahasti solmuun. Aloin jopa odottaa innolla sitä, että saan pian ison urakan päätökseen ja voin vain olla rauhassa. Eihän mitään tekemättömyys sitä tarkoita, että olen hamaan ikuisuuteen asti täysin tekemättä mitään. Tai ettei aio absoluuttisesti olla tekemättä mitään. Se tarkoittaa pikemminkin paineiden hölläämistä, tilan antamista sekä jatkuvan kiireen ja suoritus- ja tulospaineiden haastamista. Ajatus siitä, ettei tarvitse tehdö mitään voi olla arvokkaampi kuin se, että olisi täysin tekemättä mitään.

Kun paine suunnan löytämisestä on vähentynyt, osaan nähdä uusia mahdollisuuksia ja edessäni avautuvia polkuja avoimemmin. Kuuntelen ihmisiä, menen sosiaalisiin tilanteisiin rennoin mielin enkä odota niiltä selkeitä lopputuloksia. Taidan hymyillä ja nauraakin enemmän! Olen jo alkanut innostua uusista asioista. Voin luottaa siihen, että tulevaisuus vie kyllä johonkin mielekkääseen suuntaan, kunhan saan ensin rauhoittua.

Kun joku kysyy nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, on vastaukseni ”En aio tehdä mitään.”
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)osuuskuntamielekas.fi, @PParkkari