Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

UUSI BLOGISARJA Tänään töissä: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

”Tuki puuttui kokonaan. Pomot tuntuivat vain miettivän, kuinka tuosta häiriköstä pääsee eroon. Ja tietysti kaikki oli omaa syytäni.”
 
”Raskainta ei ollut itse uupumus. Raskainta oli työnantajan vähättelevä suhtautuminen terveyteeni, kuormituksen kokemukseeni ja uratoiveisiini. Koin olevani pelkkä numero ja kertakäyttötavara.”

Nuo molemmat lainaukset löytyvät nettilähteistä, työssään uupuneiden kirjoituksista. Työuupumuksesta keskustellaan julkisuudessa nykyisin paljon, mutta puhe pyörii enimmäkseen vain uupuneen navan ympärillä.


Hyvän työntekijän ominaisuuksista, kuten tunnollisuudesta, huolellisuudesta, vastuuntuntoisuudesta ja joustavuudesta, on tullut uupumiskeskusteluissa yhtäkkiä rasitteita.

Jotain vikaa siinä voimattomuuttaan valittavassa varmasti on. Ei osaa johtaa itseään, reppana. Ei osaa edes nukkua, saati relata ja pitää huolta kunnostaan, työpäivien muodikkaasta mikrotauottamisesta puhumattakaan. Mitä tehneekään viikonloppuisin, kun jo maanantaina töissä pinna tuntuu kiristyvän. 
 
Jos työ vie kaikki mehut, se tarkoittaa, että töissä jokin mättää. Syitä ylikuormittumiselle on monia: Töitä on liikaa ja/tai tekijöitä ei ole tarpeeksi. Töissä sählätään, kun vastuut, toimenkuvat ja tavoitteet ovat epäselviä eikä tieto kulje riittävästi. Voimia kuluu jurnuttamiseen tai varuillaan oloon, jos työyhteisössä ihmisten väliset suhteet jumittavat. 
 

Myös se, että ei koe tulevansa kuulluksi, kuormittaa lisää. Joo, joo, kunhan valittaa, eiköhän se ajastaan ohi mene. Käydään vaikka koko työporukalla keilaamassa ja kivassa ravintolassa syömässä. Saadaan vähän muuta ajateltavaa.

Itsensä johtamisen rinnalle ja myös tilalle tarvittaisiin ihan oikeaa johtamista ja esimiestyötä. Sitä työtä, jossa korvat ja mieli pysyvät auki ja vastuunottokyky säilyy, vaikka joutuisi katsomaan peiliin. Mikä minun johtamani yrityksen toiminnassa on pielessä, kun töitä painetaan yli- ja iltatöiden varassa kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen? Kysynkö minä esimiehenä silmäpussejaan peittelevältä tiimiläiseltäni, mitä hänelle kuuluu? Entä jos hän kertookin, että voimat ovat vähissä – kestänkö kuulla sen ja toiminko niin, että hänen kuormansa kevenee? Vai ajattelenko, että uudet tekijät jonottavat jo oven takana?

Työ ei saa vaarantaa tekijänsä henkistä eikä fyysistä terveyttä, niin sanoo työturvallisuuslaki. Lain toteutumisesta vastaa työnantaja. 
 
”Työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Työnantajan on myös tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen.” Näin on kirjattu työturvallisuuslain toiseen lukuun, kahdeksanteen pykälään.
 
Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun.
 
– Merja Karjalainen

Merja Karjalainen käsittelee Mielekkään uudessa Tänään töissä –blogisarjassa työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat hänelle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Karjalainen työskenteli kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne hän sai pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltaan hän on maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän opiskelee työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Merjan kirjoituksia löydät myös LinkedIn:stä. 

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Mielekäs työ on kutsumustyötä

Työelämän mielekkyyttä tutkineiden Elina Henttosen jaKirsi LaPointen mukaan mielekäs työ on merkityksellistä työn tekijälle itselleen, toisille ihmisille sekä laajemmin yhteiskunnalle.

Teologisessa keskustelussa tällaista mielekkään työn ajatusta on kuvattu kutsumuksen käsitteellä jakamalla kutsumus sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Sisäinen kutsumus (vocatio interna) tarkoittaa teologi Antti Raunion mukaan ihmisen omaa halua ja valmiutta toimia jossakin tehtävässä. Ulkoinen kutsumus (vocatio externa) tarkoittaa puolestaan sitä, että yhteisö tarvitsee ihmistä tiettyyn tehtävään. Luterilaisessa perinteessä on ajateltu, että kutsumustyötä voi olla mikä tahansa yhteistä hyvää edistävä työ. Ei siis tarvitse olla sairaanhoitaja tai pappi voidakseen tehdä kutsumustyötä.


Filosofi Lauri Järvilehdon mukaan ihmisen kutsumus löytyy sieltä, missä hänen intohimonsa kohtaa maailman tarpeet. Puhe intohimosta kuulostaa kuitenkin melko suureelliselta ja voi pahimmillaan aiheuttaa myös tyytymättömyyttä, kun työnteko ei tunnu kepeältä flow-virrassa intoilulta. Ehkäpä sisäistä kutsumusta voisi hahmotella vaatimattomamminkin: jos se onkinsitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä jaettä työn merkityksen voi käsittää silloinkin, kun sisäinen maailma ajoittain on ilon tunteesta vajaa. Intohimon sijaan sisäinen kutsumus voi olla levollista tyytyväisyyttä siitä, että voi käyttää taitojaan ja energiaansa johonkin hyödylliseen. Oma kokemukseni on, että joinakin kausina sisäiseksi kutsumuksesi riittää, että tekee sitä, mitä ”pää kestää”.


Työ on yksi kutsumus, mutta meillä kaikilla on myös muita kutsumuksia, joita sovittelemme toistensa kanssa yhteen. Olemme äitejä, isiä, ystäviä, lapsia, naapureita, harrastuskavereita, opiskelijoita, seurakuntalaisia, järjestöihmisiä ja kansalaisia. Joissakin elämänvaiheissa tai joillakin ihmisillä ei ole lainkaan kutsumusta palkkatyöhön, vaan elämän eri kutsumukset ovat muiden elämän perusasioiden varassa. Kutsumus toteutuu kuitenkin aina tavalla tai toisella suhteessa toisiin ihmisiin. Samoin mielekäs elämä ja mielekäs työ ei voi toteutua eristyksissä, vaan siinä ollaan aina yhteydessä toisiin ihmisiin.


Mari Stenlund

Jäsenblogi: Pakenemisen mielekkyydestä ja mielettömyydestä

Säännöllisin väliajoin haaveilen siitä, että pakenen maailmaa palmun alle. Pakkaan rinkkaani shortsit ja bikinit ja kuljen kohti valkoista hiekkarantaa sekä turkoosia merta. Haaveissani olen onnellinen ja levollinen palmun alla. Minulla ei ole kiire minnekään, olen rento ja raukea. Rakastan maailmaa ja kaikkia sen olentoja ja minulla on paikka maailmassa. Työ ei ole siellä ongelmaksi muuttuva asia.

Missä määrin halu pakata laukut on vain halu paeta? Auttaako pakenemisesta haaveileminen minua nykyhetkessä? Auttaako todellinen pakeneminen minua tai muita? Itselläni pakenemisesta haaveileminen on usein käyttämäni selviytymiskeino stressaavissa tilanteissa ja se toimii hetkellisesti todellisuuspakoiluna aika hyvin. Pidemmän päälle se ei kuitenkin taida palvella kovin hyvin, koska pakeneminen ei muuta ahdistusta aiheuttavia käytäntöjä mitenkään.

Entä se varsinainen pakeneminen? Lomat ja irtiotot tekevät ainakin minulle hyvää ja auttavat jaksamaan, mutta jatkuva kaukomaille reissaaminen on tässä maapallon tilassa täysin kestämätön ratkaisu. Jos reissuun lähtee, olisi parempi lähteä pidemmäksi aikaa ja harrastaa hidasta matkailua. Matkailu ja maailman näkeminen on toisaalta parasta, mitä tiedän. Olen tehnyt elämässäni jo irtiottoja ja lähtenyt yksin maailmalle. Vaikka välillä löysin täydellisiä hetkiä, yksi tunne kuitenkin sävytti usein oloani: yksinäisyys.

Mitenkäs sitten mielekäs työ ja maailmalle lähteminen? Netti on täynnä näitä tarinoita ja diginomadeja läppäreiden kanssa eksoottisissa kohteissa. Voiko pakeneminen auttaa löytämään mielekkyyttä? Jos juttuja uskoo niin kyllä. Mutta eihän sekään mikään patenttiratkaisu ole. Palmun alle pakeneminen on ainakin minulle houkutteleva vaihtoehto, mutta ehkä silti olisi miellyttävämmän fyysisen sijainnin sijaan tärkeämpää pohtia tehtävän työn sisältöä. Jos mielekäs työ on sellaista, jolla on minun itseni lisäksi merkitys muille ihmisille ja laajemmin yhteiskunnalle (kuten loistavat Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe ovat hahmottaneet), pitäisi maailmalle pakenemisessa/pakenemattomuudessa ottaa huomioon työn päämäärät. Mitä teen maailmalla? Teenkö maailmalle jotain hyvää? Voinko tehdä hyvää myös kotona ja silti saavuttaa saman rennon fiiliksen kuin palmun alla?

Voisiko rentouden ja mielekkään työn sittenkin löytää myös kotona? Tarvitseeko stressistä ja kiireestä irtautuminen aina fyysisen irtautumisen? Uskon, että sen voi ihan varmasti tehdä lentämättä maailman ääriin. En ole vielä ihan varma, miten se tehdään, mutta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä pohdimme yhdessä näitä asioita. Otan myös mielelläni vastaan kaikki ehdotukset testattavaksi! Paratiisisaaria kuvaavat YouTube-videot ovat jo jokapäiväisessä käytössä…
Ps. Palmun alla voi olla oikeasti vaarallista: kookospähkinä tappaa vuodessa enemmän ihmisiä kuin hai. 
– Piritta Parkkari

Mielekäs tulevaisuusohjauksessa

Luova ja epätyypillinen työ lisääntyy. Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmat haastavat. Asiantuntijuuteen kohdistuu uudenlaisia odotuksia. Tällaisten tulevaisuusnäkymien äärelle perustamisvaiheessa oleva Osuuskunta Mielekäs viivähti tulevaisuusohjauksessa, jonka toteutti Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ammatillisen opettajan opintoja suorittavien opiskelijoiden opintopiiri.
Tulevaisuusohjauksessa Mielekkään ihmiset pohtivat, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan, kun asiantuntijatyö muuttuu entisestään. Miten osuuskunta Mielekäs voi tulevaisuudessa toimia oman ideansa ja arvopohjansa säilyttäen?
Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmien haaste edellyttää Mielekkään ihmisten mielestä ainakin avautumisen taitoa ja taitoa kertoa omasta elämästään siten, että syntyy draaman kaari. Tarvitaan myös taitoa ymmärtää, millaisia ongelmia osataan ratkaista itse ja mihin tarvitaan toisten apua ja myös ammattiapua.
Kun luova ja epätyypillinen työ lisääntyy, tarvitaan ennen kaikkea taitoa hahmottaa työn käsite uudella tavalla. Mikä on tulevaisuudessa tyypillistä ja mikä epätyypillistä? Mitä ylipäätään on työ? Oman identiteetin hahmottamisen taitoa sekä itsensä suojaamisen taitoa tarvitaan niin ikään, ettei ”eri suuntiin leviävä työ” hajota työtä tekevää ihmistä. Tulevaisuudessa tarvitaan myös entistä enemmän taitoa lopettaa: on osattava luopua siitä, mikä ei toimi.
On arvioitu, että asiantuntijuutta ja tutkimustietoa arvostetaan tulevaisuudessakin paljon, vaikka erilaiset mielipiteet saattavatkin vaikeuttaa oikean tiedon tunnistamista. Asiantuntijoilta odotetaan kuitenkin entistä parempia viestintätaitoja ja kykyä käydä vuoropuhelua, jotta asiantuntemukseen perustuva tieto saa jalansijaa mediassa ja julkisissa keskusteluissa. Kokemusasiantuntijuus voi omalta osaltaan haastaa akateemista asiantuntijuutta vuoropuheluun, jonka avulla tiedon merkitys konkretisoituu.

Mielekkään ihmisten ajatuksia ”tulevaisuuspyörässä”.

Muuttuvassa maailmassa tarvitaan asiantuntijuuden tunnistamisen taitoa, medialukutaitoa ja taitoa arvioida erilaisia kokemukseen pohjautuvia tarinoita eri kanteilta. Mielekkään ihmiset nostivat pohdintaan myös tietynlaisen hiljaisen puurtamisen taidon, jota sitäkin voidaan tulevaisuudessa arvostaa etenkin, jos yhteiskunnallinen keskustelu käy kovin sekavaksi. Nöyrä, luotettava, sitoutunut ja alusta loppuun keskittyvä asiantuntija, joka pysyy sovitussa aikataulussa, voi olla arvostettu yhteistyökumppani.

Mielekäs kiittää opettajaopintoja suorittavaa opintopiiriä ohjauksesta, joka vei ajatukset nykytilanteesta tulevaisuuteen. Nähtäväksi jää, mitä Mielekäs tekee kymmenen vuoden päästä ja millaisessa maailmassa tuolloin elämme.

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen

Kuulumisia Työhyvinvointimessuilta

Terveisiä työhyvinvointimessuilta!
Olimme tänään esittelemässä Mielekästä ja juttelemassa ihmisten kanssa perfektionismista. 
Pyysimme osallistujia täydentämään lauseita ”Minun pitäisi…”, ”Minulta odotetaan…”, ”Jos se ei olisi typerää” ja ”Jos se ei hävettäisi…” Meillä itsellämmekin kesti ensin hetken miettiä lauseille jatkoa, mutta taulun alkaessa täyttyä vastauksista saimme vahvistusta oletuksiimme: meiltä vaaditaan (työ)elämässä paljon ja erityisesti vaadimme itseltämme paljon. Kiitos kaikki ständillämme käyneille siitä, että jaoitte kokemuksianne ja ajatuksianne!

Osuuskunnassa meille tärkeä asia on työelämän mielekkyyden kehittäminen. Siinä tärkeää on, että tunnistamme erilaisia vaatimuksia, joita koemme tulevan niin ulkoa- kuin sisältä päin. Kun tavoitellaan mielekästä työtä ja elämää, ei meistä kuitenkaan riitä, että alamme muuttaa yksilöitä paremmiksi joustamaan, johtamaan itseään ja kehittymään. Nämä ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, mitkä käytännöt eli jaetut ja vakiintuneet toiminnan, ajattelun ja tuntemisen tavat luovat ja ylläpitävät näitä vaatimuksia.
Pysykää kuulolla perfektionismi-projektin suhteen: tavoitteenamme on ymmärtää perfektionismin muotoja ja merkityksiä ja kehittää tapoja, joilla perfektionismi käännetään työelämässä voimavaraksi!

Tervetuloa Mielekkään blogiin!

Suhteellisen turvallisessa asiantuntijatyössä ei välttämättä pääse käyttämään kaikkea osaamistaan. Missäköhän pääsisi kehittelemään ideoita, joita ei omassa päivätyössään pysty viemään eteenpäin?

Akateeminen sekatyö on haastavaa ja kiinnostavaa, mutta toisinaan uuvuttavaa. Millä keinoilla voitaisiin lievittää vapauden ja itsenäisyyden kääntöpuolella olevaa yksinäisyyttä ja epävarmuutta?

Akateemisesti koulutetut osatyökykyiset ihmiset ovat työmarkkinoiden väliinputoajia. Voitaisiinko löytää työmahdollisuuksia lahjakkaille asiantuntijoille, jotka eivät mielenterveyden haasteidensa vuoksi voi tehdä kokopäiväistä työtä?
Tällaisia kysymyksiä mielessään vajaan kymmenen hengen porukka Mikkelistä ja muualta Suomesta on perustamassa asiantuntijaosuuskunta Osuuskunta Mielekästä.

Näillä sivuilla voi jo ennakkoon tutustua palveluihimme. Blogissamme jaamme osuuskunnan kuulumisia sekä jäsentemme henkilökohtaisia pohdintoja työelämästä ja mielekkyydestä.

Meihin saa yhteyden sähköpostitse osoitteesta oskmielekas@gmail.com.