Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Miksi työuupumus saa muhia rauhassa?

Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla, otsikoi työsuojeluviranomainen tiedotteensa kesäkuussa. Kuuma työelämäuutinen saattoi jäädä monelta lomalaiselta huomiotta, sillä se julkaistiin juhannuksen jälkeen.

Työssä kuormittumisen voi suomentaa liialliseksi stressiksi ja väsymiseksi, jotka voivat johtaa uupumiseen ja sairastumiseen. Viranomainen kertoo julkaisussaan esimerkiksi näin:

”Työntekijä oli usean vuoden ajan vienyt työnantajan tietoon kokevansa työssä kuormittumista. Työn haitallisina kuormitustekijöinä työntekijä oli kokenut kohtuuttoman työmäärän ja siitä johtuvan suuren ylitöiden määrän sekä kohtuuttoman vastuun. Työterveysneuvottelussa todettiin työkykyä vaarantaviksi riskitekijöiksi työntekijän liiallinen työkuorma, pitämättömät lomat ja ylitöiden määrä. Työntekijän mukaan työnantaja ei työterveysneuvottelun jälkeenkään pyrkinyt aktiivisesti poistamaan ylitöiden syitä eikä hankkinut lisäresursseja työkuorman vähentämiseksi.”

Miksi työn ylikuormaan ei muka osata puuttua? Vai eikö haluta? Onko väsymyksestä tullut uusi normaali? Käydäänkö töissä sinnittelykilpailua: kuka jaksaa ja kuinka kauan, ennen kuin mieli tai fysiikka pettää? Mitä esimiehistä ja työyhteisöstä paljastaa se, että liiasta työtaakasta kertovaa ei oteta vakavasti? Olemmeko hirviöiden kanssa töissä? Vai olemmeko itse noita hirviöitä, työporukan mätiä omenia, jotka eivät välitä vieruskaveristaan?

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä kuormittuminen ja uupuminen kuuluvat työnantajan ja esimiesten vastuulle ja miksi koko työyhteisön pitää valpastua, jos joku porukasta alkaa väsyä.

Kuulemissani ja lukemissani työuupumustarinoissa korostuu kolme asiaa:

  1. Työkuorman vähättely, usein esimiehen ja/tai työnantajan taholta.
    ”Yritimme sanoa, että meillä on päiväkodissa poikkeuksellisen haastava varhaiskasvatuksen ryhmä. Esimies totesi, että eiväthän lapset voi olla niin haastavia. Jos uupuu, se johtuu jostakin muusta kuin työstä.”
  2. Työssään stressaantunut pelkää, että hän paljastuu ylistressaantuneeksi.
    ”Kun menin työterveyshuoltoon hakemaan eväitä esimiehen kanssa kommunikoimiseen, kysyin ensimmäiseksi, eihän kukaan saa tietää, että olen täällä.”
  3. Töistään kuormittunut jää kuormansa kanssa yksin ja väsyy lisää.
    ”Halusin työaikakirjanpidon työsuojelutarkastuksen jälkeen siksi, että kotitoimistossa tekemä työaikani ja työmääräni tulevat näkyviksi työnantajalleni. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä ylipitkille työpäiville ja työviikoille? Olin yrityksen ainoa kuukausipalkkainen työntekijä. Vaikka kuinka delegoin, vastuuta kumppanuuksista, suunnittelusta ja lopputuloksesta ei voinut siirtää. Jonkun ne alihankkijoiden työtkin oli ohjeistettava, tilattava ja tsekattava.”

Terve ihminen väsyy, kun kuormitus on liiallista ja pitkäaikaista. Väsymys on luonnollinen reaktio ja muistutus levon ja palautumisen tarpeesta. Väsymys voi mennä ohi illan, viikonlopun, muutaman päivän tai muutaman viikon levolla ja työstressille vastapainoa tarjoavalla toiminnalla.

Mutta ellei työn kuormitus vähene, väsymys jää päälle ja muhii kuukausien, jopa vuosien ajan. Se muuttuu lopulta uupumukseksi, joka leviää kuin syöpä töistä kotiin, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin. Sen mukana leviää myrkky, joka vie kyvyn iloita, halun innostua ja voimat kohdata vastoinkäymisiä. Jäljelle jää vain selviytymisen pakko, joka saa polttoaineensa itse kullakin ties mistä: velvollisuudentunnosta, ammattiylpeydestä, työmoraalista, pelosta, kuuliaisuudesta, suhteellisuudentajun hämärtymisestä.

Töissä väsymisemme ei ole vain oma asiamme. Kukaan ei tee työtään täysin yksin, vaan hän toimii työyhteisössä, työparin kanssa tai vähintään verkostoissa, olipa työsuhteen muoto mikä tahansa.

Kukaan ei väsy yksin, vaikka hänet helposti jätetään väsymyksensä kanssa yksin.

Miten sinun työpaikallasi toimitaan, kun työ kuormittaa ja väsyttää? Kommentoi tätä kirjoitusta. Voit myös ottaa suoraan yhteyttä: merja.karjalainen(at)humak.fi

Lue myös blogini: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Työsuojeluhallinnon tiedote: Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla

Julkaisu: Häirinnän ja työssä kuormittumisen asiakasaloitteinen valvonta työsuojeluviranomaisessa vuonna 2018

Teksti: Merja Karjalainen

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus
-lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä ja kirjoitan kirjaa työuupumuksesta.

Uusista työelämätaidoista, opinto-ohjauksesta ja osa-aikayrittäjyydestä

Mol.fi -nettisivuilta pääsemme lukemaan työpaikkailmoituksia, joita tuntuu löytyvän määrällisesti yhä enemmän myös maakunnissa. Ainakin osittain työntekijäpula saattaa tosiaan olla todellisuutta – ainakin näin subjektiivisesti tarkasteltaessa. Tämä on iloinen asia (mutta vain työnhakijoiden kannalta). Kuitenkin yksittäisten työnhakuilmoitusten vaatimuksia lukiessa, työnhakijan hymy saattaa hyytyä. Erilaisissa Helsingin sanomien työpaikkailmoituksissa, tämä saattaa vielä korostua – työntekijöiltä odotetaan monesti merkittävää määrä erilaisia tietoja ja taitoja. Yhä useammin tässä toivelistassa on mainittu myös vähintäänkin yrittäjämäinen tai yritteliäs asenne, tai sisäinen yrittäjyys. Myös omasta yrittäjyyskokemuksesta voi olla mainitustikin etua.

Ainakin allekirjoittaneesta vaikuttaakin siltä, että vähintäänkin ”yritteliäisyys”, tai usein jo suoraan yrittäjämäisyys, nivoutuu jo osaksi työelämän vaatimia taitoja. Samalla tavalla erilaiset Y-tunnuksen kautta tehtävät keikat, opiskelu NY-yrityksessä tai opiskelijaosuuskunnassa, freenlancer(-mainen) toiminta ja/tai muunlainen osa-aikayrittäjyys, ovat yleistymässä. Tätä kehitystä tukevat uusien työelämätaitojen lisäksi oletettavasti muuttuva työn luonne. Määräaikaiset tai vakituisetkaan työtehtävät tuskin katoavat, mutta yhä useammin niiden väliin ja sivuun voi ilmaantua myös freelancer- tai osa-aikayrittäjyyttä, esimerkiksi osuuskunnassa.

Sanonta ”olen työpaikkojen välissä”, ei ole varmaan koskaan pitänyt näin hyvin paikkaansa kuin nykypäivänä. Silti tämä vaihe ei tarkoita välttämättä ”vain” työnhakua, vaan myös aktiivista osa-aikayrittäjyyttä, opiskelua ja työnhakua. Nykypäivänä erilaiset toiminnot voivat limittyä ja lomittua. Juuri tästä syystä näen, että peruskoulujen, lukioiden ja ammattikoulujen opinto-ohjausresursseja täytyy lisätä mahdollisimman nopeasti. En väitä, etteivätkö laadukkaan opinto-ohjauskoulutuksen saaneet henkilöt hoitaisi tehtäviään hyvin, päinvastoin, mutta nykypäivä lisää valtavasti paineita juuri ohjaustoiminnan resursointiin. Kenen kanssa nuoret voivat jutella ammatillisista toiveistaan, jatko-opintoideoistaan tai siitä, mitä he haluaisivat yleisesti tehdä ”isona”. Kenen kanssa voit puhua siitä, mitä unelmia, arvoja ja tavoitteita sinulla on?

Uuden lain mukaan lukiot tulevat lisäämään yhteistyötä korkeakoulujen kanssa ja hyvä niin. Toivon lisääntyviä opinto-ohjausresursseja myös ammatillisiin oppilaitoksiin. Kannatan myös lämpimästi uusia opinto-ohjaukseen linkitettäviä tavoitteita ns. jälkiohjauksesta, jossa opiskelijoilla olisi mahdollista saada ohjausta, keskustelukaveri ja tarvittaessa myös sparrausta jopa 1-2 vuotta opintojen jälkeen. Lukijasta voi nyt luultavasti tuntua, että nyt kirjoittaja eksyi totaalisesti varsinaisesta aiheestaan, mutta oikeastaan olemme nyt otsikkoni ytimessä. Osaavatko opot, vanhemmat, opettajat ja lähipiirin aikuiset, kannustaa ja ohjata kasvavia nuoriaan nykypäivänä uudella tavalla limittyvän opiskelu-, työelämän ja yrittäjyyden suuntiin? Ja vielä niin, että opiskelija ei stressaa tätä liikaa, vaan näkee tässä kaikessa myös mahdollisuuksia? Luonnollisesti myös terve kriittisyys on paikallaan, mutta itse näen silti enemmän haasteita juuri eräänlaisessa uhkapuheessa.

Edellä mainituista syistä, pidän yrittäjyyskasvatusmaisia oppimisympäristöjä, kuten 4H-yrittäjyys, opiskelijaosuustoiminta, NY-yrittäjyys, Yrityskylä-konsepti tai vaikkapa paikallisesti kehitettyä MiniMikkeli-oppimisympäristöä korkeassa arvossa. Kuten kyllä myös tärkeänä pitämääni talouskasvatusta. Kaikista ei tarvitse tulla yrittäjiä, mutta nämä edellä mainitut yrittäjämäisiä taitoja tukevat oppimisympäristöt, tarjoavat kuitenkin opintojen, tulevien työelämän ja sitten joidenkin kohdalla jopa yrittäjyyden tueksi kiinnostavia opiskelumahdollisuuksia. Eikä mahdollisista samalla itse ansaituista euroistakaan ole luultavasti haittaa. Mutta resursoidaanko edellä mainittuja oppimisympäristöjä & nuoria ohjaavia opettajia/kasvattajia riittävästi? Toivon että toivottavasti lähitulevaisuudessa valmistuva opiskelijaosuuskuntien ohjauskokemuksia käsittelevä väitöskirjani avaa myös tätä kysymystä.

En tule itse yrittäjäperheestä tai -suvusta. Lukion jälkeen suorittamani yo-merkonomitutkinto oli lähimpänä kaupallista alaa/opintoja, mitä olen koskaan ollut. Valitettavasti en tuolloin ymmärtänyt vielä ottaa noiden opintojen monipuolisia opetussisältöjä riittävästi haltuuni. Myöhemmin olen kuitenkin opiskellut voittopuolisesti hyvin humanistisia eri kasvatusalojen opintoja. Sattuman kaupalla olen onneksi päässyt palkkatöihin sellaiseen työpaikkaan, jossa olen pystynyt laajasti kehittämään ja toteuttamaan itseäni. Arvostan työpaikassani myös sitä, että se antaa minulle mahdollisuuden opetella osa-aikayrittäjyyttä Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Tämä on viisasta etenkin siksi, että työskentelen palkkatöissäni osuuskuntayrittäjyyttä sisältävien opintojen parissa.

Nyt toivonkin, että esimerkiksi tämän oman esimerkkini tapaisia kuvauksia välitettäisiin nuorille. Enkä todellakaan itse ollut mitään tähtioppilas, päinvastoin, mutta sain opiskelun ideasta kuitenkin kiinni 20+ -vuotiaana. Opiskelumenneisyys ei siis määritä kenenkään opiskelutulevaisuutta. Toivonkin että me aikuiset välittäisimme nuorille myös tulevaisuuden toivoa/uskoa: Opiskella kannattaa siksi, että pääset tekemään sellaisia asioita, joista olet kiinnostunut.

Et ehkä pääse toteuttamaan esimerkiksi kestävyyteen liittyviä arvojasi jokaisessa työtehtävässäsi, mutta pidemmän päälle liian tutuksi tullut ja suorittava työ, saattaa muuttua raskaaksi. Siksi opinto-ohjaajien, ystävien, vanhempien ja kollegoiden kanssa kannattaa jutella mahdollisimman paljon juuri omista ammatillisista tai yrittäjyyteen liittyvistä toiveistasi. Tästä samasta syystä olisi erinomaista, jos koulujen opo-tunneilla vierailisi laajasti erilaisen opiskelu- ja työtaustan omaavia ihmisiä. Myöhemmin myös kiinnostavia työpaikkoja kannattaa hakea rohkeasti, sillä ”pelkkä” opintotausta antaa enää harvaan työpaikkaan suoraan tarvittavat tiedot ja taidot. Ja etenkin taitopuolta kannattaa kehittää jo opintojen aikana – esimerkiksi mahdollisesti tarjolle tulevissa opiskelijayrittäjyys-mahdollisuuksissa.

Kuten alussa totesin, monissa vakituisissakin työpaikoissa arvotetaan nykyään yrittäjämäistä otetta – tai jopa omaa yrittäjyyskokemusta. Voit päästä tekemään hyvin erilaisia työtehtäviä saman työpaikan sisällä erilaisten projektien ja työtehtävänvaihtojen myötä. Työpaikat, osa-aikayrittäjyys tai opiskelukin ovat tavallaan kuin alustoja, joissa sinulla on mahdollisuus parhaimmillaan kehittää ja toteuttaa itseäsi. Yhä useammin nämä elementit voivat myös limittyä toisiinsa.

Pekka Hytinkoski

pekka.hytinkoski@osuuskuntamielekas.fi

Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

UUSI BLOGISARJA Tänään töissä: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

”Tuki puuttui kokonaan. Pomot tuntuivat vain miettivän, kuinka tuosta häiriköstä pääsee eroon. Ja tietysti kaikki oli omaa syytäni.”
 
”Raskainta ei ollut itse uupumus. Raskainta oli työnantajan vähättelevä suhtautuminen terveyteeni, kuormituksen kokemukseeni ja uratoiveisiini. Koin olevani pelkkä numero ja kertakäyttötavara.”

Nuo molemmat lainaukset löytyvät nettilähteistä, työssään uupuneiden kirjoituksista. Työuupumuksesta keskustellaan julkisuudessa nykyisin paljon, mutta puhe pyörii enimmäkseen vain uupuneen navan ympärillä.


Hyvän työntekijän ominaisuuksista, kuten tunnollisuudesta, huolellisuudesta, vastuuntuntoisuudesta ja joustavuudesta, on tullut uupumiskeskusteluissa yhtäkkiä rasitteita.

Jotain vikaa siinä voimattomuuttaan valittavassa varmasti on. Ei osaa johtaa itseään, reppana. Ei osaa edes nukkua, saati relata ja pitää huolta kunnostaan, työpäivien muodikkaasta mikrotauottamisesta puhumattakaan. Mitä tehneekään viikonloppuisin, kun jo maanantaina töissä pinna tuntuu kiristyvän. 
 
Jos työ vie kaikki mehut, se tarkoittaa, että töissä jokin mättää. Syitä ylikuormittumiselle on monia: Töitä on liikaa ja/tai tekijöitä ei ole tarpeeksi. Töissä sählätään, kun vastuut, toimenkuvat ja tavoitteet ovat epäselviä eikä tieto kulje riittävästi. Voimia kuluu jurnuttamiseen tai varuillaan oloon, jos työyhteisössä ihmisten väliset suhteet jumittavat. 
 

Myös se, että ei koe tulevansa kuulluksi, kuormittaa lisää. Joo, joo, kunhan valittaa, eiköhän se ajastaan ohi mene. Käydään vaikka koko työporukalla keilaamassa ja kivassa ravintolassa syömässä. Saadaan vähän muuta ajateltavaa.

Itsensä johtamisen rinnalle ja myös tilalle tarvittaisiin ihan oikeaa johtamista ja esimiestyötä. Sitä työtä, jossa korvat ja mieli pysyvät auki ja vastuunottokyky säilyy, vaikka joutuisi katsomaan peiliin. Mikä minun johtamani yrityksen toiminnassa on pielessä, kun töitä painetaan yli- ja iltatöiden varassa kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen? Kysynkö minä esimiehenä silmäpussejaan peittelevältä tiimiläiseltäni, mitä hänelle kuuluu? Entä jos hän kertookin, että voimat ovat vähissä – kestänkö kuulla sen ja toiminko niin, että hänen kuormansa kevenee? Vai ajattelenko, että uudet tekijät jonottavat jo oven takana?

Työ ei saa vaarantaa tekijänsä henkistä eikä fyysistä terveyttä, niin sanoo työturvallisuuslaki. Lain toteutumisesta vastaa työnantaja. 
 
”Työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Työnantajan on myös tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen.” Näin on kirjattu työturvallisuuslain toiseen lukuun, kahdeksanteen pykälään.
 
Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun.
 
– Merja Karjalainen

Merja Karjalainen käsittelee Mielekkään uudessa Tänään töissä –blogisarjassa työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat hänelle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Karjalainen työskenteli kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne hän sai pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltaan hän on maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt hän opiskelee työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Merjan kirjoituksia löydät myös LinkedIn:stä. 

Jäsenblogi: Kelpoinen vai kelvoton?

”Kelpaat kelle vaan”, laulaa Juha Tapio – ja vakuuttavasti laulaakin. Olisipa ihana uskoa tuon laulun sanoma todeksi myös työnhakusavotassa, joka ajoittain tuntuu epätoivoiselta suossa tarpomiselta. Jälleen kerran selailen työpaikkailmoituksia ja vertailen pääsyvaatimuksia omiin tutkintotodistuksiini ja vahvuuksini. Kulttuurikoordinaattori, muskariope, opettajan sijainen, lastenohjaaja, kouluttaja. Voisiko näistä jokin olla tehtävä, johon kasvatustieteen maisterin tutkintoni ja musiikkipedagogin paperini olisivat kelvolliset ja työkokemukseni riittävä? Tovin verran kuvittelen tekeväni kyseisiä töitä. Kelaan, miten istuisin toimistopöydän ääressä tai kipittelisin pitkin koulun käytäviä ja pohdin, miten perhearki sulautuisi uusiin työkuvioihin.
Mielessäni listaan vahvuuksiani. Mitä voin kirjoittaa hakemukseen, jotta olen rehellinen, mutta samalla sopivan itsevarma osaamisestani? Entä jos työnantaja näkeekin heikkoutena ominaisuuden, joka omasta mielestäni on suurin vahvuuteni? Sydämen pohjastani uskon, että suurehkon perheen äitiys on kasvattanut minua enemmän kuin yksikään korkeakoulututkinto ja perhearjen pyörittäminen on vahvistanut monia työelämässäkin oleellisia taitojani. Työnantajan näkökulmasta asia saattaa olla toisin: suurperheen äiti ei olekaan kelpo työntekijä. Lapsethan sairastavat, nainen saattaa tulla taas raskaaksi ja mitä ilmeisimmin paljon lapsia hankkinut rouvashenkilö panostaa enemmän perheensä hyvinvointiin kuin työhön.
Hakemuksen kirjoittamisen ajan luotan olevani kelvollinen haettavaan tehtävään, saatan jopa innostua siitä. Luottamus murenee viimeistään siinä vaiheessa, kun kutsua haastatteluun ei tule ja jään miettimään, kelpaanko enää ikinä kenellekään työmarkkinoilla.
Toisessa kourassa työhakemus,
toisessa todistusnippu:
kelpoisuuksia
pätevyyksiä
vahvuuksia.
Kaihoten katselen
tarpeettomaksi käyneitä
äitiysfarkkuja ja imetyshuppareita.
Palan halusta
solahtaa niiden armollisuuteen ja
aikaan, jolloin
kelpoisuudeksi
riitti avara syli.”
Ystävieni jutusteluja kuunneltuani uskallan väittää, etten ole ainoa kohti keski-ikää hiipivä nainen, joka pikkulapsiajan jälkeen etsii paikkaansa työelämässä. En ole ainoa, joka turhautuu ja pettyy, kun koulutusta vastaavaa tai edes läheltä liippaavaa vakituista työtä ei löydy. Rohkeimmat lähtevät vielä opiskelemaan uutta ammattia työllistymisen toivossa. Uudelle uralle hakeutuminen voikin olla hyvä vaihtoehto. Iän ja kasvun myötä nuoruuden ammatilliset unelmat ovat voineet muuttua.
Itsekin olin avoin opiskeluvaihtoehdolle. Työkriisini velloessa pahimmillaan hakeuduin työvoimatoimistoon ammatinvalintapsykologille uraohjaukseen. Lopputulos psykologin tekemien pitkällisten testien jälkeen oli: olen oikealla alalla, vain sopiva työpaikka puuttuu. Tavallaan tämä tieto on lohdullinen. Olen joskus jossitellut, että olisipa joku aikoinaan estellyt minua lähtemästä musiikkialalle, jossa työllisyystilanne on huono. Tuskin olisin estelijää uskonut, sillä vastoin kutsumustaan on vaikea toimia. Ammatillinen identiteetti on merkityksellinen osa olemassaoloa.
Kotiäitivuosien aikana luulin, että identiteettini rakentuu vahvasti vain äitiyden varaan. Humahdin ja hurahdin täysillä äitiyteen. Lasten vartuttua olen löytänyt äitiysfarkkujen ja imetystoppien uumenista työminäni ja innokkaana tahtoisin päästä omannäköiseen lokoseen työelämässä jakamaan musiikin, oppimisen ja ihmisenä kasvun ilosanomaa. En haluaisi olla vain jonkun sijainen tai pätkätyöläinen, vaan olla tosissani läsnä juuri minulle tarkoitetussa tehtävässä, kuten kotiäitinä olin äitiydessä.
On siis oltava työnhaussa luonteeltaan sitkeä, mikä on ominaisuus, jonka mainitsen hakemuksissa vahvuutenani. Toivottavasti sitkeys aikanaan palkitaan ja voin Juha Tapiota kompaten lauleskella kelvanneeni työnantajalle. En kelle vaan, vaan sille yhdelle oikealle ja sopivalle. Eläkevirkaa odotellessani Asiantuntijaosuuskunta Mielekäs on oiva alusta toteuttaa ammatillisia unelmia.
Mirkka Auvinen

Jäsenblogi: Mielekäs työ on kutsumustyötä

Työelämän mielekkyyttä tutkineiden Elina Henttosen jaKirsi LaPointen mukaan mielekäs työ on merkityksellistä työn tekijälle itselleen, toisille ihmisille sekä laajemmin yhteiskunnalle.

Teologisessa keskustelussa tällaista mielekkään työn ajatusta on kuvattu kutsumuksen käsitteellä jakamalla kutsumus sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Sisäinen kutsumus (vocatio interna) tarkoittaa teologi Antti Raunion mukaan ihmisen omaa halua ja valmiutta toimia jossakin tehtävässä. Ulkoinen kutsumus (vocatio externa) tarkoittaa puolestaan sitä, että yhteisö tarvitsee ihmistä tiettyyn tehtävään. Luterilaisessa perinteessä on ajateltu, että kutsumustyötä voi olla mikä tahansa yhteistä hyvää edistävä työ. Ei siis tarvitse olla sairaanhoitaja tai pappi voidakseen tehdä kutsumustyötä.


Filosofi Lauri Järvilehdon mukaan ihmisen kutsumus löytyy sieltä, missä hänen intohimonsa kohtaa maailman tarpeet. Puhe intohimosta kuulostaa kuitenkin melko suureelliselta ja voi pahimmillaan aiheuttaa myös tyytymättömyyttä, kun työnteko ei tunnu kepeältä flow-virrassa intoilulta. Ehkäpä sisäistä kutsumusta voisi hahmotella vaatimattomamminkin: jos se onkinsitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä jaettä työn merkityksen voi käsittää silloinkin, kun sisäinen maailma ajoittain on ilon tunteesta vajaa. Intohimon sijaan sisäinen kutsumus voi olla levollista tyytyväisyyttä siitä, että voi käyttää taitojaan ja energiaansa johonkin hyödylliseen. Oma kokemukseni on, että joinakin kausina sisäiseksi kutsumuksesi riittää, että tekee sitä, mitä ”pää kestää”.


Työ on yksi kutsumus, mutta meillä kaikilla on myös muita kutsumuksia, joita sovittelemme toistensa kanssa yhteen. Olemme äitejä, isiä, ystäviä, lapsia, naapureita, harrastuskavereita, opiskelijoita, seurakuntalaisia, järjestöihmisiä ja kansalaisia. Joissakin elämänvaiheissa tai joillakin ihmisillä ei ole lainkaan kutsumusta palkkatyöhön, vaan elämän eri kutsumukset ovat muiden elämän perusasioiden varassa. Kutsumus toteutuu kuitenkin aina tavalla tai toisella suhteessa toisiin ihmisiin. Samoin mielekäs elämä ja mielekäs työ ei voi toteutua eristyksissä, vaan siinä ollaan aina yhteydessä toisiin ihmisiin.


Mari Stenlund

Jäsenblogi: Pakenemisen mielekkyydestä ja mielettömyydestä

Säännöllisin väliajoin haaveilen siitä, että pakenen maailmaa palmun alle. Pakkaan rinkkaani shortsit ja bikinit ja kuljen kohti valkoista hiekkarantaa sekä turkoosia merta. Haaveissani olen onnellinen ja levollinen palmun alla. Minulla ei ole kiire minnekään, olen rento ja raukea. Rakastan maailmaa ja kaikkia sen olentoja ja minulla on paikka maailmassa. Työ ei ole siellä ongelmaksi muuttuva asia.

Missä määrin halu pakata laukut on vain halu paeta? Auttaako pakenemisesta haaveileminen minua nykyhetkessä? Auttaako todellinen pakeneminen minua tai muita? Itselläni pakenemisesta haaveileminen on usein käyttämäni selviytymiskeino stressaavissa tilanteissa ja se toimii hetkellisesti todellisuuspakoiluna aika hyvin. Pidemmän päälle se ei kuitenkin taida palvella kovin hyvin, koska pakeneminen ei muuta ahdistusta aiheuttavia käytäntöjä mitenkään.

Entä se varsinainen pakeneminen? Lomat ja irtiotot tekevät ainakin minulle hyvää ja auttavat jaksamaan, mutta jatkuva kaukomaille reissaaminen on tässä maapallon tilassa täysin kestämätön ratkaisu. Jos reissuun lähtee, olisi parempi lähteä pidemmäksi aikaa ja harrastaa hidasta matkailua. Matkailu ja maailman näkeminen on toisaalta parasta, mitä tiedän. Olen tehnyt elämässäni jo irtiottoja ja lähtenyt yksin maailmalle. Vaikka välillä löysin täydellisiä hetkiä, yksi tunne kuitenkin sävytti usein oloani: yksinäisyys.

Mitenkäs sitten mielekäs työ ja maailmalle lähteminen? Netti on täynnä näitä tarinoita ja diginomadeja läppäreiden kanssa eksoottisissa kohteissa. Voiko pakeneminen auttaa löytämään mielekkyyttä? Jos juttuja uskoo niin kyllä. Mutta eihän sekään mikään patenttiratkaisu ole. Palmun alle pakeneminen on ainakin minulle houkutteleva vaihtoehto, mutta ehkä silti olisi miellyttävämmän fyysisen sijainnin sijaan tärkeämpää pohtia tehtävän työn sisältöä. Jos mielekäs työ on sellaista, jolla on minun itseni lisäksi merkitys muille ihmisille ja laajemmin yhteiskunnalle (kuten loistavat Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe ovat hahmottaneet), pitäisi maailmalle pakenemisessa/pakenemattomuudessa ottaa huomioon työn päämäärät. Mitä teen maailmalla? Teenkö maailmalle jotain hyvää? Voinko tehdä hyvää myös kotona ja silti saavuttaa saman rennon fiiliksen kuin palmun alla?

Voisiko rentouden ja mielekkään työn sittenkin löytää myös kotona? Tarvitseeko stressistä ja kiireestä irtautuminen aina fyysisen irtautumisen? Uskon, että sen voi ihan varmasti tehdä lentämättä maailman ääriin. En ole vielä ihan varma, miten se tehdään, mutta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä pohdimme yhdessä näitä asioita. Otan myös mielelläni vastaan kaikki ehdotukset testattavaksi! Paratiisisaaria kuvaavat YouTube-videot ovat jo jokapäiväisessä käytössä…
Ps. Palmun alla voi olla oikeasti vaarallista: kookospähkinä tappaa vuodessa enemmän ihmisiä kuin hai. 
– Piritta Parkkari

Mielekäs tulevaisuusohjauksessa

Luova ja epätyypillinen työ lisääntyy. Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmat haastavat. Asiantuntijuuteen kohdistuu uudenlaisia odotuksia. Tällaisten tulevaisuusnäkymien äärelle perustamisvaiheessa oleva Osuuskunta Mielekäs viivähti tulevaisuusohjauksessa, jonka toteutti Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ammatillisen opettajan opintoja suorittavien opiskelijoiden opintopiiri.
Tulevaisuusohjauksessa Mielekkään ihmiset pohtivat, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan, kun asiantuntijatyö muuttuu entisestään. Miten osuuskunta Mielekäs voi tulevaisuudessa toimia oman ideansa ja arvopohjansa säilyttäen?
Mielenterveyden ja työssä jaksamisen ongelmien haaste edellyttää Mielekkään ihmisten mielestä ainakin avautumisen taitoa ja taitoa kertoa omasta elämästään siten, että syntyy draaman kaari. Tarvitaan myös taitoa ymmärtää, millaisia ongelmia osataan ratkaista itse ja mihin tarvitaan toisten apua ja myös ammattiapua.
Kun luova ja epätyypillinen työ lisääntyy, tarvitaan ennen kaikkea taitoa hahmottaa työn käsite uudella tavalla. Mikä on tulevaisuudessa tyypillistä ja mikä epätyypillistä? Mitä ylipäätään on työ? Oman identiteetin hahmottamisen taitoa sekä itsensä suojaamisen taitoa tarvitaan niin ikään, ettei ”eri suuntiin leviävä työ” hajota työtä tekevää ihmistä. Tulevaisuudessa tarvitaan myös entistä enemmän taitoa lopettaa: on osattava luopua siitä, mikä ei toimi.
On arvioitu, että asiantuntijuutta ja tutkimustietoa arvostetaan tulevaisuudessakin paljon, vaikka erilaiset mielipiteet saattavatkin vaikeuttaa oikean tiedon tunnistamista. Asiantuntijoilta odotetaan kuitenkin entistä parempia viestintätaitoja ja kykyä käydä vuoropuhelua, jotta asiantuntemukseen perustuva tieto saa jalansijaa mediassa ja julkisissa keskusteluissa. Kokemusasiantuntijuus voi omalta osaltaan haastaa akateemista asiantuntijuutta vuoropuheluun, jonka avulla tiedon merkitys konkretisoituu.

Mielekkään ihmisten ajatuksia ”tulevaisuuspyörässä”.

Muuttuvassa maailmassa tarvitaan asiantuntijuuden tunnistamisen taitoa, medialukutaitoa ja taitoa arvioida erilaisia kokemukseen pohjautuvia tarinoita eri kanteilta. Mielekkään ihmiset nostivat pohdintaan myös tietynlaisen hiljaisen puurtamisen taidon, jota sitäkin voidaan tulevaisuudessa arvostaa etenkin, jos yhteiskunnallinen keskustelu käy kovin sekavaksi. Nöyrä, luotettava, sitoutunut ja alusta loppuun keskittyvä asiantuntija, joka pysyy sovitussa aikataulussa, voi olla arvostettu yhteistyökumppani.

Mielekäs kiittää opettajaopintoja suorittavaa opintopiiriä ohjauksesta, joka vei ajatukset nykytilanteesta tulevaisuuteen. Nähtäväksi jää, mitä Mielekäs tekee kymmenen vuoden päästä ja millaisessa maailmassa tuolloin elämme.

Jäsenblogi: Kuka on kirjailija?

Yksi ystäväni ja minun pitkäaikaisista haaveista toteutui hiljattain, kun saimme yhdessä kirjoittamamme romaanin viimeinkin käsiimme aidossa kirjan muodossa. Tunne oli uskomaton: pidin kädessäni teosta, jonka sisältö oli minulle tuttuakin tutumpi – mutta ulkoasu oli vieras. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hyvänen aika, sehän näyttää ihan oikealta kirjalta!” Ja niin se näyttikin: kovat kannet, kansikuva, ja hienoutena vielä kirjanmerkkinä toimiva nauha.
Päällimmäiset tunteet olivat luonnollisesti ilo ja ylpeys pitkällisen projektin loppuun saattamisesta. Ja miten hienoa olikaan kuulla lähipiirin kommentteja luomuksestamme! Kuvaan astui kuitenkin hämmennys siinä vaiheessa, kun minulle välitettiin kutsu tulla erään koulun äidinkielentunnille kirjailijavieraana. Niin, totta kyllä, minulla on kokemusta yhdenlaisesta kirjankirjoitusprosessista, ja sitä osaisin varmasti kuvailla. Mutta silti. Kirjailijavieras? Minä?!
Ryan McGuire/Gratisography
Olen lukenut paljon pienestä pitäen ja arvostan kirjailijoita korkealle. On käsittämättömän hienoa, miten toiset osaavat luoda maailmoja tyhjästä ja sitten kirjoittaa ne auki niin, että lukija pääsee mukaan henkilöiden kokemuksiin. Myös tietokirjat ovat arvoteoksia: en aio luopua faktan lukemisesta kirjojen sivuilta edes näinä digiaikoina. Olen siis sijoittanut kirjailijat jonkinlaiseen ylempään kastiin, ja nyt, suit sait, jotkut nimittävät minua tavalla, joka veisi minutkin sinne.
Tästä lähti kysymys, kuka oikeastaan on kirjailija. Onko se nimike, jonka voi itse antaa itselleen julkaistuaan jotain? Vai täytyykö julkaista suuren kustantamon kautta, mielellään useita kirjoja, ennen kuin pääsee kirjailijaksi? Tai vielä enemmän, pitäisikö peräti voittaa jotain arvostettuja palkintoja, tai olla edes ehdokkaana kilvassa, ennen kuin ansaitsee nimen ”kirjailija”.
Kysymys oli varmasti helpommin ratkaistavissa sata vuotta sitten: silloin kirjoitettua tekstiä oli vähän ja kirjapainoja harvassa. Hän, joka onnistui julkaisemaan teoksensa ja saamaan sen kansan tietoisuuteen, oli ilman epäilyksiä kirjailija. Mutta nykyaika on poistanut tällaisen on/off-asetelman.
Ensinnäkin, ovatko oikeita kirjailijoita he, jotka alun perin kirjoittavat tekstinsä esimerkiksi blogeina verkkoon ja kokoavat nämä tekstit myöhemmin kirjaksi? Entä eri alojen tutkijat, jotka tutkimustyönsä ohella julkaisevat artikkeleja tai jopa ”tavalliselle kansalle” suunnattuja teoksia tutkimusaiheistaan? Tai sitten meidän kaltaisemme omakustanteiden julkaisijat? Jos kirjan kirjoittamisesta seuraa suoraan kirjailijan nimike, se kuuluu heille kaikille sekä myös minulle ja ystävälleni. Toinen asia on sitten se, suhtautuvatko kaikki ”kirjailija”-nimikkeeseen yhtä suurella kunnioituksella kuin minä. Jos vastakkain ovat tutkijan ja kirjailijan tittelit, on ”tutkija” kenties arvovaltaisemman kuuloinen. Toisaalta, tarvitseeko tässä tehdä vastakkainasettelua, kyllähän henkilö voi olla sujuvasti molempia.
Mikä minä sitten olen? Olen ystäväni kanssa luonut huolellisesti kaikkine yksityiskohtineen maailman tyhjästä, olen pohtinut henkilöideni persoonaa, kehittymistä ja motiiveja ja muokannut heidän käytöstään mahdollisimman uskottavaksi. Ja itse tarina – se toimii, koska sitä on hiottu ja hiottu. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan tunne olevani kirjailija. Mutta pikku vinkiksi: ilahdun kyllä kovasti, jos joku toinen nimeää minut sellaiseksi. Ja katsotaan, muuttuuko oma tunteeni, kun käsissämme on kirjasarjamme kolmas (ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös neljäs) osa.
Marjut Häkkinen