Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Jäsenblogi: Arjen anarkiaa! Keskinkertainen työtön viimeistelee huonoa väitöskirjaa

Olen ollut työttömänä vuoden alusta. Voisi kuvitella, että minulla olisi ollut täydelliset olosuhteet keskeneräisen väitöskirjan kirjoittamiseen, mutta todellisuudessa olen kirjoittanut sitä muutaman hassun päivän. Olen lähinnä poukkoillut paniikissa asiasta toiseen – rohmunnut lyhytkoulutuksia tulevaisuuden varalle ja hakenut töitä laajalla skaalalla. Jos olen kirjoittanut, olen kirjoittanut jotain muuta kuin väitöskirjaa. Puolet ajasta olen vain ollut – apaattisena, stressaantuneena ja kuormittuneena.
Tulevaisuus pelottaa. Mitä jos en työllistykään, mitä jos väitöskirjani ei valmistukaan? Mitä, jos minä
monitaitoisena ja keski-ikäisenä asiantuntijana en riitä, koska samoja töitä hakevat vielä monitaitoisemmat ja nuoremmat asiantuntijat? 

Törmäsin somessa seikkaillessani tutkija Juha T. Hakalan haastatteluun. Hän antaa MeNaisten artikkelissa ohjeita, jotka auttavat tulemaan toimeen ylikuormittumisen ja riittämättömyyden tunteen kanssa.

Hakalan mukaan oman luovuutensa ja sitä kautta myös tekemisen palonsa voi pelastaa tähtäämällä keskinkertaiseen, opettelemalla tylsistymään sekä tarjoamalla itselleen riittävästi lepoa. 
Työttömänä minulla on mahdollisuus lepoon, jos vain osaan aidosti antaa sitä itselleni. Tylsyyttäkin todella riittää ainakin näin talvisaikaa, jos vain maltan olla avaamatta somea ja Netflixiä. Jäljellä on vielä keskinkertaisen, tai ehkä jopa huonon, hyväksyminen ja sillä ratsastaminen. 

Olen ennenkin kirjoittanut väitöskirjaa post it -lapulle piirretty arvosana 7 edessäni ja siten pysynyt kiinni työn imussa. Ääneen sanottuna se tuntuu kuitenkin radikaalilta: tunnustaa, että tavoitteenani on kirjoittaa keskinkertainen tai jopa huono väitöskirja. Torpedoinko omat jatkomahdollisuuteni ja oman opinahjoni uskottavuuden sanomalla, että minä tohtoriopiskelijana en ole koskaan tähdännyt huippututkimukseen, vaan että minulle riittää keskinkertainen? Ymmärtävätkö muut, että uskon huonoon tähtäämällä pääseväni ihan hyvään tulokseen, ja että se riittää minulle?

Mitä tämä kaiken ääneen lausuminen tarkoittaa jatkon kannalta? Millaista tutkimusta voisin tehdä jatkossa, jos tavoitteenani ei olekaan huippututkimus? Onko keskinkertaisen post doc -tutkimuksen kirjoittajille omat rahoituskanavansa ja mitä annettavaa tuollaisella keskinkertaisella tutkimuksella olisi? Ja onko todellisuudessa valtaosa tutkimuksesta keskinkertaista, ei siksi, että se olisi epäonnistunutta huippututkimusta, vaan siksi, että keskinkertaisella tiedolla on tärkeä rooli ja arvo keskinkertaisessa maailmassa? 
Alkuvuoden aikana olen käynyt useammassa työhaastattelussa kertomassa, miksi juuri minä olisin paras siihen työhön, jota olen hakemassa. Perusteleminen on minusta aina yhtä vaikeaa, koska en tunne muita hakijoita, joten päädyn vain listaamaan omia vahvuuksiani. Parasta esittämällä ylisuorittaja minussa aktivoituu ja hukkaa sen keskinkertaisen, mutta vahvan osaamisen, jota olen onnistunut kartuttamaan elämän varrella. 

Mitä jos seuraavassa työhaastattelussa perustelisin, etten pyrikään olemaan työssä paras, ainoastaan keskinkertainen, ja sellaisena hyvä? Jäisikö sekin työ saamatta vai voisiko joku palkata keskinkertaisen asiantuntijan? Voisiko avoimesti keskinkertaisesta asiantuntijuudesta tulla jopa minun trademarkini ja supervoimani tänä henkilöbrändäyksen aikakautena? Päätyisinkö sitä kautta olemaan työnantajalle se paras, siis tavoittelematta paremmuutta?

Jotain hullua tässä huippututkimukseen ja erityisasiantuntijuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa ja työkulttuurissa on, kun tunnen itseni arkiseksi anarkistiksi julistaessani, että minulle riittää keskinkertainen. Tahdon uskoa, että minun keskinkertaiseni on ihan riittävän hyvä, ja että ihan riittävän hyvä riittää. Näin ajattelemalla väitöskirjan kirjoittaminen alkaa jo houkuttaa. Ja mikä parasta: keskinkertaisen tuloksen tavoitteleminen vapauttaa voimavaroja muuhun olennaiseen, ennen kaikkea perheen, ystävien ja tulevan työyhteisöni kanssa vietettyihin hetkiin.  
Rakkaudesta keskinkertaiseen,
Taru Tähti
taru.tahti(at)osuuskuntamielekas.fi

Jäsenblogi: Mielekäs työttömyys?

Onko työttömän oikeus pohtia työn mielekkyyttä? Mielestäni jokaisella meistä on oikeus pohtia oman tekemisen mielekkyyttä, sillä mielekkyyden tavoittelu työn kontekstissa ei ole vain ”työtä tekevien” etuoikeus. 
Tässä kirjoituksessa pohdimme, mitä tarkoittaa työn mielekkyys työttömyyden kannalta. Aihetta on kanssani pohtimassa kokemusasiantuntijan roolissa Mielekkään jäsen Mari. Teologian tohtorina, sosionomi-diakonina ja ammatillisena opettajana sekä akateemisen pätkä- ja sälätyön tekijänä ja nyt osuuskunnan jäsenenä Marilla on kokemusta niin työn mielekkyyden kokemisesta ja menettämisestä kuin työttömyydestä.
Mari, miltä ajatus mielekkäästä työttömyydestä kuulostaa? 
– Kuulostaa mahdolliselta, mutta haastavalta, sillä lähtökohtaisesti työttömyydessä on niin paljon mieletöntä. 
– Itselläni on kokemusta eräänlaisesta ammatillisesta umpikujasta. Olen monipuolisesti kouluttautunut asiantuntija, joka voi periaatteessa tehdä hyvin monenlaisia töitä. Tutkijan tausta ei kuitenkaan näytä olevan kovassa huudossa Etelä-Savolaisilla työmarkkinoilla. Olen reilun vuoden mittaisen työttömyyteni aikana hakenut hyvin erilaisia tehtäviä, joihin olen periaatteessa pätevä. Työhaastatteluun olen päässyt vain kolme kertaa. Se on oikeastaan mieletöntä niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin, että kulutan aikaani pyrkimällä tehtäviin, joihin minua ei valita, kun voisin käyttää asiantuntemustani johonkin sellaiseen, mikä oikeasti palvelisi jotakuta ja josta saisin itsekin iloa.   
Miten työttömyydestä voi tehdä mahdollisimman mielekästä? 
– Luulen, etten ole itse kovinkaan hyvin onnistunut tässä enkä oikeastaan tiedä, mitä minun olisi kannattanut tehdä toisin. Periaatteessa ajattelen, että mielekästä työttömyyttä voisi olla työttömyysajan hyödyntäminen siihen, että ottaa askelia sitä osaamista kohti, minkä mielekkääksi työksi hahmottaa. Olen itsekin yrittänyt jonkin verran tehdä tällaista. Tein joitakin opintoja valmiiksi, viimeistelin tutkijan urani päätökseen (myös henkisesti), olin työkokeiluissa ja hakeuduin myös vapaaehtoistoimijaksi ja ryhdyin soittamaan ukulelea.                

 

– Olen myös antanut tilaa tunteille. Jotkut tehtävät, joihin ei tule valituksi, sattuvat kipeämmin kuin toiset. Olen miettinyt, onko tämä kipu viesti siitä suunnasta, mihin olisi hyvä kulkea, vaikka päämäärän saavuttaminen olisikin hankalaa, jos ylipäätään onnistuu.
– Toisaalta voi käydä niin, että lopulta työllistyy tehtävään, johon ei koskaan kovin määrätietoisesti pyrkinyt. Näin kävi minulle, kun sain yllättäen pätkätyön uskonnonopettajana, vaikken ole koskaan moisesta hommasta sydän verellä haaveillut. Se ei onneksi tarkoita, että työ ei olisi mielekäs. Olen hyvä innostumaan sekä omistautumaan sille tehtävälle, joka kohdalleni osuu. Nyt olen innoissani tästä ja kiitollinen siitä, että sain vähäksi aikaa töitä.               
Voiko työtön uupua ja mihin?
– Työttömyys voi toki olla levon aikaa, mutta itselleni se on ollut myös kuormittavaa. On itse asiassa sangen raskasta kuvitella itsensä viikoittain useisiin erilaisiin tehtäviin sekä sovittaa mielikuvissaan ja puolison kanssa keskustellen oma ja perheensä elämä kulloinkin hakemansa tehtävän vaatimuksiin. Ei ole kevyttä myydä kerta toisensa jälkeen omaa asiantuntemustaan eri tehtäviin ja ilmaista toiveikkaasti motivaatiotaan, vaikka omassa mielessä risteilee toisinaan tietenkin myös pohdintoja siitä, että saattaisi olla helpotus, jos ei tulisi kyseiseen tehtävään valituksi. Kaiken tämän touhun keskellä tottuu valitettavasti myös ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” -tiedotteisiin.             
– Kun nyt itse aloitan täyspäiväisen työn, odotan elämän rauhoittuvan. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta kun on ollut pitkän aikaa avoimena moneen suuntaan, suunnitellut sitä sun tätä ja visioinut itsensä useisiin erilaisiin tehtäviin työhakemuksia rustatessaan, tuntuu rauhoittavalta omistautua vähäksi aikaa yhteen kiinnostavaan tehtävään.    
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, Mari!
Marin kokemuksen perusteella työttömyys ja työn hakeminen näyttäytyvät minulle yhtä lailla kuluttavilta ja kuormittavilta  kuin työn tekeminen. Näen Marin kokemuksessa paljon tunnetyön tekemistä: on jaksettava kuvitella itselleen jatkuvasti uudenlaisia potentiaalisia tulevaisuuksia ja valmistauduttava esiintymään aina uuden tulevaisuuden mukaisesti. On jaksettava myydä itseään ja näyttää reipasta naamaa, vaikka oma jaksaminen on taas yhden hylkäyksen jälkeen koetuksella.
Mielekästä työtä etsiessä herää varmasti olemassaoloon liittyviä, vaikeita kysymyksiä: mihin haluan, mihin pystyn, mihin kelpaan, mikä on paikkani maailmassa? Näiden kysymysten pohtiminen voi varmasti herättää mielettömyyden tunteita. Töissä, kun usein suurin osa ajasta menee arkiseen ”kuinka saan työni tehtyä” -tyyppiseen ongelmanratkaisuun, ei jää välttämättä tilaa pohtia sitä, miksi työtäni teen, mitä sillä tavoittelen ja millaiseksi sen tekeminen minut tekee. Ehkäpä työttömyys voi parhaimmillaan olla mielekästä, jos se on pysähtymisen paikka, jolloin on mahdollista etsiä merkitystä ja suuntaa elämälleen.

– Piritta Parkkari & Mari Stenlund