Jäsenblogi: Projektien loppuunsaattamisen ihanuudesta

Suurin osa meistä on tehnyt jotain pitkää projektia töissä, opinnoissa tai vapaa-ajalla. Minulle tämänhetkisen elämäni pisin projekti on ollut väitöskirja, jota olen keväästä asti vakuuttanut (itselleni ja muille) olevani viimeistelemässä. Nyt taas uusi, pidemmälle siirtynyt deadline häämöttää ja sai minut pohtimaan projekteja.

Projektien alussa on yleensä ihan kivaa. Minullakin oli väitöskirjaa aloittaessa ihan hyviä ideoita ja suunnitelmia, sain jopa tutkimussuunnitelmastani erään palkinnon. Projektia tehdessä on mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Muistan kuitenkin (hämärästi), että jossain vaiheessa olen tehnyt tutkimuksessani kiinnostavia havaintoja ja löytänyt jotain tärkeää sanottavaa.

Sitä kuvittelisi pitkän projektin on lähestyessä loppuaan, että deadline tekisi taikojaan ja itsestään löytäisi suunnattomat tsemppivarastot.  Todellisuudessa väsyttää. Unettaa, uuvuttaa, kyllästyttää, ottaa päähän, tuskastuttaa, vaikea keskittyä… Projektin alun ideat ovat olleet juuri niitä: hienoja ideoita, joista suurin osa on jäänyt toteutumatta. Kyynisyys (ja liioittelu!)  on iskenyt: koko väitöskirjan tekeminen on ollut turhaa, tässä ei ole mitään järkeä, tutkimukseni on aivan surkea ja tylsä enkä saa sitä ikinä valmiiksi.

En taida olla ainoa, joka jossain vaiheessa pitkää projektia puhuu itselleen näin. Lohduttavin kuvaus, jonka olen tälle surkeuden olotilalle kuullut, on The Valley of Shit eli karkeasti Paskalaakso. Se on paikka, jossa kaikki haisee, toivo häviää eikä ulospääsyä tunnu olevan.

Olen pohtinut, olenko harhainen toivoessani ja odottaessani joka aamu, että suunnaton energia ja loppuun saattamisen päättäväisyys ilmestyisivät yhtäkkiä. Ehkä projektin loppuvaiheeseen ei kuulukaan moisien supervoimien löytämistä. Mutta ehkä Paskalaaksosta voi silti selvitä – ainakin Paskalaaksosta kirjoittava Inger Mewburn lohduttaa kaikkien laaksojen päättyvän joskus, kun vaan tarpoo tarpeeksi pitkään. Mewburn tarjoaa avuksi matkaseuralaisia: joskus laaksosta pääsee helpommin pois yhdessä toisen tarpojan kanssa. Olen onnekas, sillä vaikka väitöskirjan tekeminen on välillä hyvinkin yksinäinen projekti, on sen tekemiseen liittyviä tuskia ja iloja jakavia ihmisiä muitakin!

Ja naurua, sitä Mewburn suosittelee myös. Välillä ei naurata yhtään, mutta työhuoneeni ovessa oleva Fingerpori auttaa välillä nauramaan itselleen. Siinä Heimo Vesaa pyydetään kirjaamaan projektiin käyttämänsä aika tunteina. Vesa kirjaa ”1. Innostunut odotus; 2. Hämmennys ja ärtymys; 3. Paniikki ja 4. Häpeä.” Toivon, että häpeän jälkeen odottaa jotain muutakin, jos nyt edes sitä lievää naurua!

Jos olet tarponut Paskalaaksossa, mikä on auttanut näkemään valoa sen päässä?

– Piritta Parkkari, piritta.parkkari(at)gmail.com

Ollaan yhteydessä! Tavoitat koko Mielekkään porukan osoitteesta mielekas(at)gmail.com

Jäsenblogi: Middle-aged, interrupted

Toisinaan tuntuu, että monet meistä keski-ikää lähestyvistä aikuisista odottavat jotain tulevaa. Minäkin. Odotamme kesää, joulupyhiä, ensi kesän rippijuhlia, palkankorotusta, uutta autoa tai keittiötä. Kuntoilemme ”sitten”, päätämme opiskella ”kunhan nämä on tehty”. Leikkaamme ruohot ja haravoimme ensi viikolla. Odotamme herra tai rouva Godotia saapuvaksi – ehkä huomenna?

Mutta sitten, kun joku tai jotkut toimivat toisin, se yllättää. Mietimme, miksi sukulaisemme avioero, kollegan työpaikanvaihdos tai kaverin kuntoiluinnostus vaikuttaa meihin niin paljon. Ympärillämme olevien ihmisten elämänmuutokset vaivaavat meitä, vaikka emme itsekään oikein tiedä miksi. Ehkä ryhdymme itsekin pohtimaan omaa avioliittoamme, työpaikan vaihtoa tai tarpeellisen kuntokuurin aloitusta. Tai jotain toisenlaista muutosta.  

Olen itse aivan yhtä hidas liikkeissäni kuin suurin osa muistakin, mutta toisinaan asetan itseni sellaisiin tilanteisiin, jotka voivat tuoda muutoksia mukanaan. Yksi tällainen oli jatko-opintopaikan hakeminen noin viisi vuotta sitten – ja yllättäen tohtoriopiskelijaksi päätyminen. Tällaista ei voi tapahtua oikean ja fiksun suunnitteluprosessin kautta: asun perheineni Mikkelissä, mutta olen nyt Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelija!

Lopulta vuosien jälkeen sain myös vuoden pituisen apurahan jatko-opintojani varten. Olenkin tästä kaikesta vilpittömän kiitollinen Kulttuurirahaston Etelä-Savon maakuntarahastolle ja sen pellervolaiselle osuustoimintarahoitukselle. Päätin jäädä 12 kuukauden virkavapaalle.

Kysyin itseltäni puolitosissani Facebook-sivullani syyskuussa 2016, mitä nyt teen, kun sain lopulta sen minkä halusinkin. Se tuntui hyvältä kysymykseltä jo silloin ja se tuntuu yhä tärkeämmältä kysymykseltä nyt syyskuussa 2017.  Monet päivät tuntuivat pitkiltä, mutta vuosi oli totisesti lyhyt.

Syksyn 2016 opiskelin kotona ja kevään ja kesän 2017 ajan työskentelin Mikkelin yliopistokeskuksen Cultiva-rakennuksen toisen kerroksen ”tutkijahotellissa” yhdessä muiden jatko-opiskelijoiden, post-doc -tutkijoiden tai muita projekteja valmistelevien akateemisten konkareiden kanssa. Ja kerrotaan heti myös uutiset: väitöskirjani ei ehtinyt vielä loppusuoralleen, mutta sekin päivä vielä koittaa.

Mitä muuta jäi käteen?  Paljonkin, mutta tätä oppia on vielä vaikeaa sanallistaa. Yritän kuitenkin. Se ainakin yllätti, kuinka haastavaa on, kun olet itse vastuussa kaikesta. Opin nopeasti myös ymmärtämään sosiaalisten suhteiden ja kollegoiden arvon. Ei ole itsestään selvyys, että joku jaksaa jutella kanssasi sinulle tärkeistä asioista. Tai odottaa sinua. Ja jos olet oma pomosi, sinun täytyy muistaa myös levätä. Älä mene istumaan tietokoneen eteen väkisin, mutta jos siinä satut silti kököttämään, kirjoita vaikka 15 minuutin pätkissä. Jokainen rivi on eteenpäin.

Tämä oli lyhyt ja hypähtelevä tarina aikuisopiskelijan opiskelulle pyhitetystä virkavapaavuodestani. Mutta nostetaan katsontakantaa nyt minusta ylöspäin ja samalla myös sinuun.  Mitä sinä haluaisit tehdä? Entä jos se olisikin mahdollista?

Uskaltaisitko onnistua?

Pekka Hytinkoski