Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Aiemmin keväällä Ilta-Sanomien yksinäisyyden teemaviikko herätti paljon huomiota. Yksinäisyys ja sen erilaiset muodot saivat paljon näkyvyyttä niin printti- kuin verkkomediassa. Eikä syyttä. Vanhuusiällä valitettavan yleiseen yksinäisyyteen on havahduttu jo vuosia sitten, mutta vähitellen ymmärryksemme on kasvanut niin nuorten, opiskelijoiden, sinkkujen, yksinhuoltajien kuin myös perheellisten yksinäisyyden suhteen. Viimeksi nyt loppukevään aikana on syystäkin keskusteltu vähän koulutettujen miesten ongelmista työ- ja parisuhderintamilla – samalla usein myös näköalatonta osattomuutta, yksinäisyyttä, sivuten. 

Toisilla meistä elämänpiiri on voinut kaventua vähitellen. On muutettu vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, parisuhteet päättyneet, sairaudet yllättäneet tai kuolema on korjannut satoaan. Tai tissuttelu ei olekaan ollut enää hissuttelua. Toiset ehkä ovat keskittyneet päättäväisesti opintoihin, töihin, lastenhoitoon – aikuisten elämään. Tai ehkä työelämän kiireinen asiantuntijastatus tai johtotehtävät ovat muuttuneet hiljaisiksi eläkepäiviksi. Lapset ovat lentäneet pesästä, eikä puhelin enää soi – ovikellosta puhumattakaan. 

Eikä ole olemassa vaivaa, huolta tai huonoa muistoa, jota yksinäisyys ei pahentaisi. Vanhukset muistavat vielä sodan pommituksineen ja evakkoretkineen. Seuraava sukupolvi taas sodan läpikäyneiden vanhempiensa traumat ja huolet. Työttömyys, erot, sairaudet ja koulukiusaamiset ovat aina ajankohtaisia murheita. Muiden tekemät pahat teot – ja omat. Virheet töissä, arjessa tai suvun kesken.  Miksi olin niin vähän lasten kanssa? Miksi tein liikaa töitä?  Miksi en huolehtinut terveydestäni paremmin? Miksi en säästänyt hyvinä päivinä riittävästi? 
Osan yksinäisyys on piilossa, kukaan ei huomaa sitä, eikä asiaa tee mieli julistaa. Viime aikojen uusi ilmiö on kuitenkin ollut, että yksittäiset eri-ikäiset ihmiset ovat avautuneet tilanteestaan julkisesti. Tämä on usein tuottanut positiivisen reaktion ja yhteydenottoja. Voitaisiinko tästä päätellä, että meillä on kuitenkin halua auttaa ihmisiä? Kännykät, tabletit ja tietokoneet ovat hienoja kapistuksia, mutta toisinaan ajattelen, olemmeko kaikki jotenkin irtautuneet jostain tärkeästä? Jostain sellaisesta mitä meillä joskus oli enemmän. Muistatko vielä lapsuuden tai nuoruuden ystäväsi? Entä armeija- tai opiskelukaverisi? Entiset naapurisi? Useat heistä ovat vielä olemassa niin kuin sinäkin rakas lukija. He ovat ajatelleet sinua ja vaikka ovat aivan yhtä huonoja olemaan yhteyksissä kuin sinä, minä ja me muutkin, niin myös he varmasti toivoisivat kuulevansa sinusta.

Toisaalta yksinäisyys myös näkyy, ainakin jos viitsimme keskittyä ja katsoa tarkemmin. Huomasitko, kuinka yksi työkaverisi tuntuu aina syövän yksin?  Ehkä se ei merkitse mitään, tai sitten merkitsee.  Milloin olet soittanut viimeksi avioeron läpikäyneelle kaverillesi? Hänellä on varmasti rankkaa. Entä jutellut sen yksinäisen pojan kanssa koulussa? Entä viime aikoina sairastellut naapurin mummosi, milloin kävit hänen luonaan selvittämässä muitakin kuin taloyhtiön asioita? Entä vanha kummisetäsi? Hän ei ehkä oikein kuule puhelimessa, mutta voit aina kirjoittaa. Mitä juttelet aina tietokoneella istuvan kummipoikasi kanssa? Sinulla on kyllä aikaa, viisi minuuttia, puoli tuntia, viikonloppu kerran vuodessa. Meillä kaikilla on. 

Sillä sitten kun jotain tapahtuu, niin sitten me kaikki mietimme, että miksi emme tehneet riittävästi. Vaikka pohjimmiltamme me ehkä tiesimmekin, ettei kaikki ollut kunnossa. Usein enemmän kuin haluamme myöntääkään. Joskus se saattoi olla vain intuitio. 
Toisia auttava ihminen voi itsekin paremmin.  Ystävät ja vuorovaikutus pidentävät tutkitusti ikää. Ollaan siis vaikka reilusti itsekkäitä eikä jätetä vanhaa tai uutta potentiaalista kaveria yksin. Nosta puhelin, kirjoita, käy, ota se pieni askel. Just do it. I´ll do it. 
– Pekka Hytinkoski

Jäsenblogi: Pakenemisen mielekkyydestä ja mielettömyydestä

Säännöllisin väliajoin haaveilen siitä, että pakenen maailmaa palmun alle. Pakkaan rinkkaani shortsit ja bikinit ja kuljen kohti valkoista hiekkarantaa sekä turkoosia merta. Haaveissani olen onnellinen ja levollinen palmun alla. Minulla ei ole kiire minnekään, olen rento ja raukea. Rakastan maailmaa ja kaikkia sen olentoja ja minulla on paikka maailmassa. Työ ei ole siellä ongelmaksi muuttuva asia.

Missä määrin halu pakata laukut on vain halu paeta? Auttaako pakenemisesta haaveileminen minua nykyhetkessä? Auttaako todellinen pakeneminen minua tai muita? Itselläni pakenemisesta haaveileminen on usein käyttämäni selviytymiskeino stressaavissa tilanteissa ja se toimii hetkellisesti todellisuuspakoiluna aika hyvin. Pidemmän päälle se ei kuitenkin taida palvella kovin hyvin, koska pakeneminen ei muuta ahdistusta aiheuttavia käytäntöjä mitenkään.

Entä se varsinainen pakeneminen? Lomat ja irtiotot tekevät ainakin minulle hyvää ja auttavat jaksamaan, mutta jatkuva kaukomaille reissaaminen on tässä maapallon tilassa täysin kestämätön ratkaisu. Jos reissuun lähtee, olisi parempi lähteä pidemmäksi aikaa ja harrastaa hidasta matkailua. Matkailu ja maailman näkeminen on toisaalta parasta, mitä tiedän. Olen tehnyt elämässäni jo irtiottoja ja lähtenyt yksin maailmalle. Vaikka välillä löysin täydellisiä hetkiä, yksi tunne kuitenkin sävytti usein oloani: yksinäisyys.

Mitenkäs sitten mielekäs työ ja maailmalle lähteminen? Netti on täynnä näitä tarinoita ja diginomadeja läppäreiden kanssa eksoottisissa kohteissa. Voiko pakeneminen auttaa löytämään mielekkyyttä? Jos juttuja uskoo niin kyllä. Mutta eihän sekään mikään patenttiratkaisu ole. Palmun alle pakeneminen on ainakin minulle houkutteleva vaihtoehto, mutta ehkä silti olisi miellyttävämmän fyysisen sijainnin sijaan tärkeämpää pohtia tehtävän työn sisältöä. Jos mielekäs työ on sellaista, jolla on minun itseni lisäksi merkitys muille ihmisille ja laajemmin yhteiskunnalle (kuten loistavat Elina Henttonen ja Kirsi LaPointe ovat hahmottaneet), pitäisi maailmalle pakenemisessa/pakenemattomuudessa ottaa huomioon työn päämäärät. Mitä teen maailmalla? Teenkö maailmalle jotain hyvää? Voinko tehdä hyvää myös kotona ja silti saavuttaa saman rennon fiiliksen kuin palmun alla?

Voisiko rentouden ja mielekkään työn sittenkin löytää myös kotona? Tarvitseeko stressistä ja kiireestä irtautuminen aina fyysisen irtautumisen? Uskon, että sen voi ihan varmasti tehdä lentämättä maailman ääriin. En ole vielä ihan varma, miten se tehdään, mutta Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä pohdimme yhdessä näitä asioita. Otan myös mielelläni vastaan kaikki ehdotukset testattavaksi! Paratiisisaaria kuvaavat YouTube-videot ovat jo jokapäiväisessä käytössä…
Ps. Palmun alla voi olla oikeasti vaarallista: kookospähkinä tappaa vuodessa enemmän ihmisiä kuin hai. 
– Piritta Parkkari