Vallat ja väet

Useimmilla meistä on muistoja mummoista, papoista, vanhemmista sukulaisista. Osa heistä on jo poissa ja toiset ovat vielä täällä. Monissa suvuissa puhutaan kuitenkin paljon myös poismenneistä sukulaisista ja jopa vieraillaan heidän haudoillaan. Jotkut suvut ovat onnistuneet yhden tai useamman aktiivin voimin kirjoittamaan myös sukukronikoita ja –muistelmia.

Monet meistä muistavat varmasti lapsena ja nuorena vierailut vanhempien sukulaistemme luona. Ehkä meitä hieman jännitti, koska he edustivat ilmiselvästi vanhempia tapoja ja ajatuksia. Ehkä he kysyivät meiltä vaikeista asioista. Ehkä meitä hieman väsyttikin kuulla niin paljon jo pois menneistä ihmisistä, joita emme ole tunteneet.

Mutta lopulta, viimeistään nelikymppisenä, me olemme jo mukana hautaamassa vanhempia sukulaisiamme ja myöhemmin omia vanhempiammekin. Ehkä myöskään kaikki lapsuuden ja nuoruuden ystävämme eivät ole enää elossa. Nyt sukulaisten ja tuttujen hautakivet näyttävätkin jo aivan toisilta, ne muistuttavat nyt ihmisistä, jotka me tunsimme.

Samalla muistelemme ehkä niitä tarinoita, joita kuulimme lapsina ja nuorina. Mutta mitä muistamme niistä tuolloin? Useimmat tarinat sota-ajoista ovat jo menneitä, jos niitä ei ole tallennettu kirjoittamalla tai nauhoittamalla. Mutta meillä kaikilla on varmasti vielä tarinoita Suomen jälleenrakennuksen ajoilta itse eteenpäin kertomatta tai kirjaamatta. Ehkä emme ole edes kuulleet vielä kaikkia tarinoita. Ja kuitenkin nämä tarina elävät meissä. Kirjoitetaan siis tänään kortti vanhalle tutulle tai sukulaiselle. Soitetaan. Sovitaan että mennään käymään hänen luonaan syysloman aikana. Kuunnellaan ja muistetaan.

 

Kuten CMX:n ”Vallat ja väet” -kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Vallat ja väet minussa hengittää ja tahtoo vapauteen
Vallat ja väet minussa rakastaa ja tahtoo elämään.”

 

Appiukkoa lämmöllä muistaen, Pekka Hytinkoski

Nöyryyttävästä umpikujasta pääsi sittenkin ulos

Olen vihdoin alkanut menestyä työelämässä. Menestystä ei tuonut esitelmöinti konferensseissa toisella puolella maailmaa, artikkelien julkaiseminen kansainvälisissä tiedejournaaleissa, laudaturin väitöskirja tai henkilöjuttu Helsingin Sanomissa. Aloin menestyä päädyttyäni opettamaan mikkeliläiseen yläkouluun uskontoa. Elämästäni on tullut pienempää ja parempaa.

Ennen menestystä tutkijan urani oli päätynyt nöyryyttävään umpikujaan. En enää saanut rahoitusta tutkimusideoilleni ja jouduin kortistoon. Koska olen monipuolisesti ja korkeasti koulutettu, pystyin hakemaan hyvin erilaisia työpaikkoja kehitysvammaisten ohjaajasta hankekoordinaattoriksi, mutten päässyt edes haastatteluihin. Päivitin käytännön työkokemustani kahdessa työkokeilussa, mutta saamastani myönteisestä palautteesta huolimatta en edennyt työhaastatteluihin myöskään noiden alojen tehtäviä hakiessani. Osuuskunnassa yritin kehitellä koulutuspalveluja ja ideoida lehtijuttujen aiheita, mutta niiden myynti osoittautui osaltani heikoksi.

Nyt minulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, ja vasta nyt, umpikujasta päästyäni, uskallan myöntää, miten nöyryyttäviä viime vuodet ovat olleet. Juhani Mattila kirjoittaa kirjassaan Nöyryytys, kuinka työn liian kovat vaatimukset sekä työttömyys saattavat nöyryyttää ja koetella itsekunnioitusta. Oman kokemukseni mukaan nöyryytys on kuitenkin itsensätyöllistäjillä kuten apurahatutkijoilla epämääräistä, kun ei ole ketään, jota nöyryytyksestä voisi syyttää. Nöyryyttäjä on kasvoton ja nöyryytys epämääräistä epäonnistumista. Nöyryytys on kuitenkin kelpo sana sille kokemukselle, jossa joutuu jatkuvasti ansaitsemaan paikkansa uudelleen ylittämällä itsensä, jossa korkeasti koulutettuna ja monella tavalla lahjakkaana ihmisenä ei kelpaa töihin minnekään ja jossa omat vahvuudet, kuten analyyttisyys sekä valmius itsenäiseen työskentelyyn, kääntyvät rekrytoijien mielessä uhkiksi.

Nykykoulun ongelmista ja opettajan työn rankkuudesta puhutaan paljon, mutta oma kokemukseni on, että nyt minulla on paras työ ikinä. Vihdoin teen mielekästä työtä.

Tässä työssä riittää, että olen hyvä. Ehkä riittäisi ainakin vakituisen työpaikan saatuaan, jos olisin opettajana vain keskinkertainenkin, mutta tahdon olla hyvä, ja se riittää. Minun ei tarvitse olla erinomainen saati erinomaisempi kuin muut erinomaiset (viimeksi mainittuun kehotettiin yhdessä tutkijoille suunnatussa rahoitusinfossa – tajusin onneksi jättää kyseiset rahat hakematta). Kun tutkijan työssä yritin laskea vaatimustasoa, seurauksena oli, etten saanut läpi julkaisuja enkä sittemmin tutkimusrahoitustakaan. Vaatimustason lasku ei siis ratkaissut mitään, vaan vähensi työn mielekkyyttä, koska tuotokseni, joihin en itsekään ollut tyytyväinen, jäivät omaan pöytälaatikkooni.

Opettajan työssä voin olla suhteessa. Ei ole vain jotakin abstraktia yhteiskuntaa, jota tekemäni tutkimus ehkä hyödyttää, vaan yli kolmesataa nuorta, joiden oma opettaja olen. Vaikka minulle on tärkeää olla työssäni hyvä, yritän ajatella olevani ensisijaisesti näiden nuorten oma opettaja ja vasta toissijaisesti hyvä opettaja. Suhteessa oleminen rajaa kutsumustani: tehtäväni on keskustella ja opiskella elämän tarkoitusta ja uskontojen monimuotoisuutta näiden nuorten kanssa. Minun ei tarvitse miettiä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käymistäni kenties kritisoi joku satunnainen henkilö, jota en tunne ja johon en ole kontaktissa. Elämänpiirini on pienentynyt enkä ole julkisesti senkään vertaa esillä kuin ennen, mutta tarttumapintaa toisiin ihmisiin on aiempaa enemmän.

Tässä työssä olen sekä turvassa että vapaa. Turvaa tuo paitsi vakituinen työsuhde, myös koulutyöhön liittyvät raamit lukujärjestyksineen, opetussuunnitelmineen ja työyhteisöineen. Raamien sisällä voin kuitenkin tehdä itsenäistä opetustyötä suunnitteluineen ja arviointeineen. Minulla on kiinnekohta, jonka suhteen voin kehittää taitojani eikä minun tarvitse hakuammuntana arvailla, millaisesta lisäkoulutuksesta olisi hyötyä. Ehkä tulen joskus kaipaamaan tutkimustyöhön liittyvää vapautta, mutta uskoakseni muistan varsin pitkään senkin, että vapaus ilman turvaa on vain illuusio.

Opettajan palkka ei ole kovin korkea, mutta eivät olleet hulppeita apurahatkaan, jos niitä sai. Säännöllinen opettajan palkka on kuitenkin riittävä siihen, että voimme perheeni kanssa tehdä entistä enemmän arvojemme mukaisia valintoja. Vaihdoimme meille välttämättömän henkilöauton biokaasulla kulkevaan ja ostamme nykyään eläinkunnan tuotteemme pääsääntöisesti luomuna. Tällainen taloudellinen menestys riittää oikein hyvin.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin pois umpikujasta, sillä en ajattele ulospääsyn olleen vain ”ajan kysymys”. Umpikujaan jääminen olisi ollut realistinen vaihtoehto sekin, sillä tiedän monia lahjakkaita ihmisiä, joiden elämässä on tullut seinä vastaan. Toisaalta ilman umpikujaa olisin tuskin päätynyt uskonnon opettajaksi yläkouluun. En ole tällaisesta tehtävästä koskaan haaveillut enkä siihen tähdännyt. Pätevyytenikin tehtävään olen saanut puolivahingossa ja sivutuotteena. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää paikkani, ei se olisi ollut tämä. Kristittynä voin toki ajatella, että koulumaailmaan töihin sijoittumiseni onkin suunnitellut joku muu – ja hyvä niin.

Jordan B. Petersonin (on kiinnostavaa tutustua sellaisten ihmisten ajatuksiin, jotka jakavat mielipiteitä) mukaan länsimaissa erityisesti kaksi yksilön piirrettä korreloivat pitkäkestoisen menestymisen kanssa. Menestyneet ihmiset ovat usein tunnollisia ja älykkäitä. Niin menestys, tunnollisuus kuin älykkyyskin voidaan toki määritellä monin tavoin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä yhdistää niitä keskimääräistä älykkäämmiksi ja tunnollisemmiksi määriteltyjä ihmisiä, jotka eivät menesty, vai yhdistääkö mikään. Onko löydettävissä rakenteellisia tekijöitä, kuten luokkatausta, tai persoonan piirteitä, kuten kilpailullisuuden puute tai herkkyys, jotka selittävät sitä, miksi myös älykkäät ja tunnolliset ihmiset päätyvät umpikujiin?

Mari Stenlund

Kirjallisuutta:

Mattila, Juhani (2017). Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä. Helsinki: Kirjapaja.

Peterson, Jordan B. (2018) 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Helsinki: WSOY.

Miksi työuupumus saa muhia rauhassa?

Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla, otsikoi työsuojeluviranomainen tiedotteensa kesäkuussa. Kuuma työelämäuutinen saattoi jäädä monelta lomalaiselta huomiotta, sillä se julkaistiin juhannuksen jälkeen.

Työssä kuormittumisen voi suomentaa liialliseksi stressiksi ja väsymiseksi, jotka voivat johtaa uupumiseen ja sairastumiseen. Viranomainen kertoo julkaisussaan esimerkiksi näin:

”Työntekijä oli usean vuoden ajan vienyt työnantajan tietoon kokevansa työssä kuormittumista. Työn haitallisina kuormitustekijöinä työntekijä oli kokenut kohtuuttoman työmäärän ja siitä johtuvan suuren ylitöiden määrän sekä kohtuuttoman vastuun. Työterveysneuvottelussa todettiin työkykyä vaarantaviksi riskitekijöiksi työntekijän liiallinen työkuorma, pitämättömät lomat ja ylitöiden määrä. Työntekijän mukaan työnantaja ei työterveysneuvottelun jälkeenkään pyrkinyt aktiivisesti poistamaan ylitöiden syitä eikä hankkinut lisäresursseja työkuorman vähentämiseksi.”

Miksi työn ylikuormaan ei muka osata puuttua? Vai eikö haluta? Onko väsymyksestä tullut uusi normaali? Käydäänkö töissä sinnittelykilpailua: kuka jaksaa ja kuinka kauan, ennen kuin mieli tai fysiikka pettää? Mitä esimiehistä ja työyhteisöstä paljastaa se, että liiasta työtaakasta kertovaa ei oteta vakavasti? Olemmeko hirviöiden kanssa töissä? Vai olemmeko itse noita hirviöitä, työporukan mätiä omenia, jotka eivät välitä vieruskaveristaan?

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä kuormittuminen ja uupuminen kuuluvat työnantajan ja esimiesten vastuulle ja miksi koko työyhteisön pitää valpastua, jos joku porukasta alkaa väsyä.

Kuulemissani ja lukemissani työuupumustarinoissa korostuu kolme asiaa:

  1. Työkuorman vähättely, usein esimiehen ja/tai työnantajan taholta.
    ”Yritimme sanoa, että meillä on päiväkodissa poikkeuksellisen haastava varhaiskasvatuksen ryhmä. Esimies totesi, että eiväthän lapset voi olla niin haastavia. Jos uupuu, se johtuu jostakin muusta kuin työstä.”
  2. Työssään stressaantunut pelkää, että hän paljastuu ylistressaantuneeksi.
    ”Kun menin työterveyshuoltoon hakemaan eväitä esimiehen kanssa kommunikoimiseen, kysyin ensimmäiseksi, eihän kukaan saa tietää, että olen täällä.”
  3. Töistään kuormittunut jää kuormansa kanssa yksin ja väsyy lisää.
    ”Halusin työaikakirjanpidon työsuojelutarkastuksen jälkeen siksi, että kotitoimistossa tekemä työaikani ja työmääräni tulevat näkyviksi työnantajalleni. Mitä muuta minä olisin voinut tehdä ylipitkille työpäiville ja työviikoille? Olin yrityksen ainoa kuukausipalkkainen työntekijä. Vaikka kuinka delegoin, vastuuta kumppanuuksista, suunnittelusta ja lopputuloksesta ei voinut siirtää. Jonkun ne alihankkijoiden työtkin oli ohjeistettava, tilattava ja tsekattava.”

Terve ihminen väsyy, kun kuormitus on liiallista ja pitkäaikaista. Väsymys on luonnollinen reaktio ja muistutus levon ja palautumisen tarpeesta. Väsymys voi mennä ohi illan, viikonlopun, muutaman päivän tai muutaman viikon levolla ja työstressille vastapainoa tarjoavalla toiminnalla.

Mutta ellei työn kuormitus vähene, väsymys jää päälle ja muhii kuukausien, jopa vuosien ajan. Se muuttuu lopulta uupumukseksi, joka leviää kuin syöpä töistä kotiin, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin. Sen mukana leviää myrkky, joka vie kyvyn iloita, halun innostua ja voimat kohdata vastoinkäymisiä. Jäljelle jää vain selviytymisen pakko, joka saa polttoaineensa itse kullakin ties mistä: velvollisuudentunnosta, ammattiylpeydestä, työmoraalista, pelosta, kuuliaisuudesta, suhteellisuudentajun hämärtymisestä.

Töissä väsymisemme ei ole vain oma asiamme. Kukaan ei tee työtään täysin yksin, vaan hän toimii työyhteisössä, työparin kanssa tai vähintään verkostoissa, olipa työsuhteen muoto mikä tahansa.

Kukaan ei väsy yksin, vaikka hänet helposti jätetään väsymyksensä kanssa yksin.

Miten sinun työpaikallasi toimitaan, kun työ kuormittaa ja väsyttää? Kommentoi tätä kirjoitusta. Voit myös ottaa suoraan yhteyttä: merja.karjalainen(at)humak.fi

Lue myös blogini: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Työsuojeluhallinnon tiedote: Työssä kuormittumiseen ei osata puuttua työpaikoilla lain edellyttämällä tavalla

Julkaisu: Häirinnän ja työssä kuormittumisen asiakasaloitteinen valvonta työsuojeluviranomaisessa vuonna 2018

Teksti: Merja Karjalainen

Käsittelen blogissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus
-lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä ja kirjoitan kirjaa työuupumuksesta.

Jäsenblogi: En aio tehdä mitään

”No mitä sä aiot tehdä seuraavaks?”
Tämän kysymyksen kuulen nykyään usein, sillä yli viisi vuotta päätoimisesti työstämäni väitöskirja on vihdoin valmistumassa toukokuussa. Yleensä mumisen vastaukseksi, että ”En mä oikein tiedä, olen miettinyt ehkä sitä tätä tai tota.” Läheisille tuttaville saatan vuodattaa siitä, miten minulla ei ole mitään hajua mitä aion tehdä tulevaisuudessa ja kuinka se ahdistaa minua ja miten ole yrittänyt heitellä epätoivoisesti lankoja ilmaan.

Ilahduin, kun jokin aika sitten kollegani Pekka ei tivannut minulta suunnitelmistani vaan pohti, että ”Milllainenkohan sä olet sitten, kun sun väitöskirja on valmis?” Tämä oli ihana tapa kysyä tulevasta: pohtia, millainen olen sitten kun en ole enää roolissa, jossa hän on minut tottunut näkemään. 

Keskustelumme päätyi pohtimaan sitä, että mitä jos toteaisin etten aio tehdä mitään.

Kun joku kertoo minkä tahansa tekemisen olevan tulossa valmiiksi tai päätöspisteeseensä, kysyn itsekin vaistonvaraisesti toiselta, mitä hän aikoo nyt seuraavaksi tehdä. Tämän kysymyksen jatkuva toistaminen eri tilanteissa pitää yllä oletusta siitä, että ihmisten elämän ja erityisesti uran pitäisi olla päämäärätietoista, suunnitelmallista ja selkeästi kerrottavissa.
Kysymyksen kuuleminen oli iskostanut minuunkin ulkoisen paineen siitä, että minulla pitäisi olla se jokin suunta. Alkoi tuntua siltä, että muut odottivat minulta selkeää tulevaisuuden suunnitelmaa, koska sellaiseen on helppo reagoida. ”Ai, sä aiot jatkaa tutkimuksen tekemistä. No mitäs meinasit tutkia? ”Ai, sä aiot panostaa palveluidesi myyntiin. No mitäs sä tarjoat ja kenelle?” 
Toisen epävarmuus aiheuttaa itsellekin epävarmuutta ja jopa kiusallista oloa.
 
”En tiedä, mitä aion tehdä” tuntuu vastauksena kehottavan toista ehdottamaan ratkaisuja siihen, mitä kaikkea voisin tehdä. Kuten kollegani Pekka totesi, ihmiset saattavat ruveta ”ratkaisemaan” toisen tilannetta, koska joutuvat toisen epävarmuuden kohdatessaan pohtimaan myös omaa elämäänsä, mikä ei aina tunnu niin kivalta. 

Osasta saamistani vinkeistä olen huomannut jonkin mahdollisuuden, josta en tiennyt tai jonka olen unohtanut. Useammin kuitenkin olen reagoinut niihin ahdistuksella enkä ottanut toisen sanomisia vastaan. Jos tulevaisuus näyttää pelottavalta, ahdistavalta, epävarmalta ja oma osaaminenkin tuntuu haparoivan, on vaikeaa suhtautua avoimesti toisten tarjoamiin ratkaisuihin.

Aloin siis Pekan kanssa käymäni keskustelun pohjilta makustella ajatusta siitä, että en aio tehdä mitään – ja ajatusta siitä, että se olisikin vastaukseni tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Huomasin, että aloin pikkuhiljaa rentoutua. Totesin itselleni, ettei minun ole mikään pakko mennä aina määrätietoisesti jotain tavoitetta kohti ja olla jatkuvasti suorittamassa.
Ajatukseni ja tunteet eivät menneet enää ahdistuksen keloista niin pahasti solmuun. Aloin jopa odottaa innolla sitä, että saan pian ison urakan päätökseen ja voin vain olla rauhassa. Eihän mitään tekemättömyys sitä tarkoita, että olen hamaan ikuisuuteen asti täysin tekemättä mitään. Tai ettei aio absoluuttisesti olla tekemättä mitään. Se tarkoittaa pikemminkin paineiden hölläämistä, tilan antamista sekä jatkuvan kiireen ja suoritus- ja tulospaineiden haastamista. Ajatus siitä, ettei tarvitse tehdö mitään voi olla arvokkaampi kuin se, että olisi täysin tekemättä mitään.

Kun paine suunnan löytämisestä on vähentynyt, osaan nähdä uusia mahdollisuuksia ja edessäni avautuvia polkuja avoimemmin. Kuuntelen ihmisiä, menen sosiaalisiin tilanteisiin rennoin mielin enkä odota niiltä selkeitä lopputuloksia. Taidan hymyillä ja nauraakin enemmän! Olen jo alkanut innostua uusista asioista. Voin luottaa siihen, että tulevaisuus vie kyllä johonkin mielekkääseen suuntaan, kunhan saan ensin rauhoittua.

Kun joku kysyy nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, on vastaukseni ”En aio tehdä mitään.”
– Piritta Parkkari

piritta.parkkari(at)osuuskuntamielekas.fi, @PParkkari

Jäsenblogi: Suomi, yksinäisten valtakunta

Aiemmin keväällä Ilta-Sanomien yksinäisyyden teemaviikko herätti paljon huomiota. Yksinäisyys ja sen erilaiset muodot saivat paljon näkyvyyttä niin printti- kuin verkkomediassa. Eikä syyttä. Vanhuusiällä valitettavan yleiseen yksinäisyyteen on havahduttu jo vuosia sitten, mutta vähitellen ymmärryksemme on kasvanut niin nuorten, opiskelijoiden, sinkkujen, yksinhuoltajien kuin myös perheellisten yksinäisyyden suhteen. Viimeksi nyt loppukevään aikana on syystäkin keskusteltu vähän koulutettujen miesten ongelmista työ- ja parisuhderintamilla – samalla usein myös näköalatonta osattomuutta, yksinäisyyttä, sivuten. 

Toisilla meistä elämänpiiri on voinut kaventua vähitellen. On muutettu vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin. Elämäntilanteet ovat muuttuneet, parisuhteet päättyneet, sairaudet yllättäneet tai kuolema on korjannut satoaan. Tai tissuttelu ei olekaan ollut enää hissuttelua. Toiset ehkä ovat keskittyneet päättäväisesti opintoihin, töihin, lastenhoitoon – aikuisten elämään. Tai ehkä työelämän kiireinen asiantuntijastatus tai johtotehtävät ovat muuttuneet hiljaisiksi eläkepäiviksi. Lapset ovat lentäneet pesästä, eikä puhelin enää soi – ovikellosta puhumattakaan. 

Eikä ole olemassa vaivaa, huolta tai huonoa muistoa, jota yksinäisyys ei pahentaisi. Vanhukset muistavat vielä sodan pommituksineen ja evakkoretkineen. Seuraava sukupolvi taas sodan läpikäyneiden vanhempiensa traumat ja huolet. Työttömyys, erot, sairaudet ja koulukiusaamiset ovat aina ajankohtaisia murheita. Muiden tekemät pahat teot – ja omat. Virheet töissä, arjessa tai suvun kesken.  Miksi olin niin vähän lasten kanssa? Miksi tein liikaa töitä?  Miksi en huolehtinut terveydestäni paremmin? Miksi en säästänyt hyvinä päivinä riittävästi? 
Osan yksinäisyys on piilossa, kukaan ei huomaa sitä, eikä asiaa tee mieli julistaa. Viime aikojen uusi ilmiö on kuitenkin ollut, että yksittäiset eri-ikäiset ihmiset ovat avautuneet tilanteestaan julkisesti. Tämä on usein tuottanut positiivisen reaktion ja yhteydenottoja. Voitaisiinko tästä päätellä, että meillä on kuitenkin halua auttaa ihmisiä? Kännykät, tabletit ja tietokoneet ovat hienoja kapistuksia, mutta toisinaan ajattelen, olemmeko kaikki jotenkin irtautuneet jostain tärkeästä? Jostain sellaisesta mitä meillä joskus oli enemmän. Muistatko vielä lapsuuden tai nuoruuden ystäväsi? Entä armeija- tai opiskelukaverisi? Entiset naapurisi? Useat heistä ovat vielä olemassa niin kuin sinäkin rakas lukija. He ovat ajatelleet sinua ja vaikka ovat aivan yhtä huonoja olemaan yhteyksissä kuin sinä, minä ja me muutkin, niin myös he varmasti toivoisivat kuulevansa sinusta.

Toisaalta yksinäisyys myös näkyy, ainakin jos viitsimme keskittyä ja katsoa tarkemmin. Huomasitko, kuinka yksi työkaverisi tuntuu aina syövän yksin?  Ehkä se ei merkitse mitään, tai sitten merkitsee.  Milloin olet soittanut viimeksi avioeron läpikäyneelle kaverillesi? Hänellä on varmasti rankkaa. Entä jutellut sen yksinäisen pojan kanssa koulussa? Entä viime aikoina sairastellut naapurin mummosi, milloin kävit hänen luonaan selvittämässä muitakin kuin taloyhtiön asioita? Entä vanha kummisetäsi? Hän ei ehkä oikein kuule puhelimessa, mutta voit aina kirjoittaa. Mitä juttelet aina tietokoneella istuvan kummipoikasi kanssa? Sinulla on kyllä aikaa, viisi minuuttia, puoli tuntia, viikonloppu kerran vuodessa. Meillä kaikilla on. 

Sillä sitten kun jotain tapahtuu, niin sitten me kaikki mietimme, että miksi emme tehneet riittävästi. Vaikka pohjimmiltamme me ehkä tiesimmekin, ettei kaikki ollut kunnossa. Usein enemmän kuin haluamme myöntääkään. Joskus se saattoi olla vain intuitio. 
Toisia auttava ihminen voi itsekin paremmin.  Ystävät ja vuorovaikutus pidentävät tutkitusti ikää. Ollaan siis vaikka reilusti itsekkäitä eikä jätetä vanhaa tai uutta potentiaalista kaveria yksin. Nosta puhelin, kirjoita, käy, ota se pieni askel. Just do it. I´ll do it. 
– Pekka Hytinkoski

Kuulumisia Työhyvinvointimessuilta

Terveisiä työhyvinvointimessuilta!
Olimme tänään esittelemässä Mielekästä ja juttelemassa ihmisten kanssa perfektionismista. 
Pyysimme osallistujia täydentämään lauseita ”Minun pitäisi…”, ”Minulta odotetaan…”, ”Jos se ei olisi typerää” ja ”Jos se ei hävettäisi…” Meillä itsellämmekin kesti ensin hetken miettiä lauseille jatkoa, mutta taulun alkaessa täyttyä vastauksista saimme vahvistusta oletuksiimme: meiltä vaaditaan (työ)elämässä paljon ja erityisesti vaadimme itseltämme paljon. Kiitos kaikki ständillämme käyneille siitä, että jaoitte kokemuksianne ja ajatuksianne!

Osuuskunnassa meille tärkeä asia on työelämän mielekkyyden kehittäminen. Siinä tärkeää on, että tunnistamme erilaisia vaatimuksia, joita koemme tulevan niin ulkoa- kuin sisältä päin. Kun tavoitellaan mielekästä työtä ja elämää, ei meistä kuitenkaan riitä, että alamme muuttaa yksilöitä paremmiksi joustamaan, johtamaan itseään ja kehittymään. Nämä ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, mitkä käytännöt eli jaetut ja vakiintuneet toiminnan, ajattelun ja tuntemisen tavat luovat ja ylläpitävät näitä vaatimuksia.
Pysykää kuulolla perfektionismi-projektin suhteen: tavoitteenamme on ymmärtää perfektionismin muotoja ja merkityksiä ja kehittää tapoja, joilla perfektionismi käännetään työelämässä voimavaraksi!