Näkymättömyydestä nähdyksi

Olisiko helpompaa ymmärtää ja hyväksyä oma näkymättömyytensä, jos olisi oikeasti näkymätön? Siis ihan konkreettisesti, niin kun Tove Janssonin Muumi-sarjan Ninni-tyttö, joka muuttui näkymättömäksi kaltoin kohtelun vuoksi. Konkreettinen näkymättömyys olisi ehkä selitettävissä tieteellisesti jollain fysiikan- tai luonnonlaella? Okei, eihän ihminen oikeasti voi olla näkymätön, mutta häntä voidaan kohdella niin, että hänelle jää kokemus näkymättömyydestä. Tunne siitä, että hän ei tule nähdyksi omana itsenään. Vuosikymmenet olen elänyt näkymättömyyden kanssa ja täten pohtinut paljon nähdyksi tulemattomuuden elämää eliminoivaa vaikutusta ja puolestaan nähdyksi tulemisen voimauttavaa vaikutusta.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen biologinen tarve. Sillä ei tarkoiteta ihmisen konkreettista näkemistä, vaan että ihminen tulee huomatuksi ja arvostetuksi omana itsenään. Nähdyksi tulemista tarvitaan siihen, että meistä voi tulla oma itsemme, tunteineen ja tarpeineen. Se luo myös yhteenkuuluvuutta eli kiinnittää meidät kuuluvaksi johonkin. Ninninkin tarinassa, ”Näkymätön lapsi”, oli lopulta kyse nähdyksi tulemisen tarpeesta ja tärkeydestä. On eri asia näkyä kuin tulla nähdyksi.

Ninnin tarina on kuin tarina minun elämästäni. Siinä on samaa tematiikkaa ja paljon mihin samaistua. Ninnin tavoin jo lapsuudessa, jouduin vaimentamaan ja häivyttämään itseni ympäröivästä maailmasta, jotta saatoin selvitä hengissä. Se iloinen, puhelias ja osallistuva lapsi alkoi jo ensimmäisellä luokalla kadota henkisen ja fyysisen kiusaamisen myötä. Oli helpompi olla näkymätön. Pakenin sisäiseen maailmaani kaikkea sitä käsityskykyni ylittävää toisten ilkeyttä. Piilotin kaiken itsestäni ja häpesin kaikkea mitä olin tai tein. Se tarjosi silloin keinon selviytyä, mutta myöhemmin alkoi olla este aidon minän esiin tulemiselle ja elämiselle. Nyt verho on jo vedetty edestäni, mutta vieläkin hapuilevin ottein haen ääriviivojani ja hahmottelen värejäni.

En ole ollut olemassa ja näkyvä kovinkaan monelle ihmiselle elämäni varrella. Ihmiset, jotka ovat aina kokeneet tulleensa hyväksytyiksi omana itsenään, eivät välttämättä ymmärrä mitä on elää verhojen takana. Siinä yksinäisyydessä, missä ihmisiä on ympärillä, mutta et saa luotua heihin kontaktia. Miltä tuntuu, kun sinuun ei reagoida millään tavalla, ei hyvällä eikä pahalla? Olet heille ilmaa, täysin yhdentekevä. Puhut, mutta kukaan ei kuule, eikä varsinkaan kuuntele. Toimit, mutta teoillasi ei ole mitään vaikutusta asioiden kulkuun. Olen siis konkreettisesti näkynyt kanssaihmisilleni ja vaikuttanut fyysisesti tähän maailmaan tekemällä asioita, mutta silti jäänyt pimentoon.

Jo se, että sinuun reagoidaan negatiivisesti satuttaa, mutta kaikkein pahinta on se, että muut ovat kuin sinua ei olisikaan. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Sinut ”unohdetaan” mainita, sinun sanomisiisi ei reagoida, mielipiteitäsi ei oteta huomioon, sinua ja/tai osaamistasi ei arvosteta. Illanistujaiset, urheiluharjoitukset, koulun oppitunnit tai sukujuhlat, ja juuri kukaan kanssaihmisistä ei edes muistanut minun olleen mukana. Sinun ohi katsotaan ja ”läpi kävellään”. Tarkoituksellista tai tahatonta, silti satuttavaa ja syvästi vahingoittavaa. Nähdyksi tulemattomuus on pahinta henkistä väkivaltaa ja kiusaamista mitä on! Kun kukaan ei reagoi sinuun, alat ajatella ”ihan sama vaikka minua ei oikeasti olisi olemassa”.

Mitä ihmiselle tekee se, että häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on? Oman tilanteeni ratkaisin pitkälti suorittamisella, jolla sain itselleni huomiota. Kun ei koe kelpaavansa omana itsenään, ajautuu herkästi elämään sitä tavalla, jolla kuvittelee toisten haluavan sinun elää ja tulevan nähdyksi. Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä elämää, mitä ihminen itse haluaisi elää. Ihmisestä tulee persoonaton miellyttäjä, joka sopeutuu kaikkeen ilman omia toiveita. Kaikki spontaanius ja luovuus kuolee. Myös Pikku Myy tivasi Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa?” Sisin huuti tyhjyyttä, jota yritin suorittamisella täyttää, mistä seurasi taas muita ongelmia; syömishäiriö, masennus, uupumus.

Jos kukaan ei näe ja hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän oikeasti on, voi hänen olla vaikea nähdä ja hyväksyä itse itseäänkään. Siksi me ihmiset myös tarvitaan toisia ihmisiä. Näkyväksi ja olemassa olevaksi tullaan suhteessa toisiin ihmisiin. Nähdyksi tuleminen on tärkeää joka paikassa niin kotona, koulussa kuin työ- tai vapaa-ajallakin. Näkymättömyydestä seuraa yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä, mihin voidaan jäädä vuosiksi kiinni ja vangiksi, ellei joku uskalla rikkoa tätä kehää. Nähdyksi tulemattomuus aiheuttaa kipua, arvottomuutta ja ihminen menettää uskon omiin kykyihinsä. Se lähtee myös herkästi vahvistumaan, joten vastatoimet ovat merkityksellisiä. Jo pieni aito ja ystävällinen ele voi muuttaa tätä.

Nähdyksi tulemisen kohdalla tärkeintä olisi kohdata ihmiset ympärillämme ja olla ihmisiä toisillemme. Prosessissa korostuu myös oikeiden ihmisten ja ympäristöjen merkitys. Läpinäkyvä kaasu tai aine tarvitsee myös oikeanlaisen pinnan, jota vasten se alkaa näkyä. Nähdyksi tulemisessa ei tarvita ihmetekoja ja suuria ponnistuksia. Käytöstavat, kohteliaisuus ja ystävällisyys vievät pitkälle. Minua on auttanut näkyväksi tulemisessa ihmiset, jotka ovat antaneet minulle tilaa, muistaneet minut tai aiemmat sanomiseni, tervehtineet, puhutelleet nimellä ja kysyneet mukaan porukkaan. Aito ystävällisyys, huomaavaisuus sekä kiinnostus siitä mitä minulle kuuluu. Nämä teot ovat mullistaneet maailmaani ja murtaneet perususkomustani ikuisesta näkymättömyydestä.

Tie on ollut ja on yhä kivikkoinen sitä kohti, että ei tulisi enää ajatuksia itsensä piilottamisesta ja pienentämisestä. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka edelleen on vaikea uskaltaa tuoda julki omia ajatuksiaan tai sanoa mielipiteitään etenkin silloin kun olen epävarma, miten siihen reagoidaan. Ilkeät tai epäoikeudenmukaiset teot eivät enää kuitenkaan muuta minua takaisin täysin näkymättömäksi kuten ei Ninniäkään, silloin kun Haisuli sulki sen näissä toiveissaan kallion koloon. Tässä auttaa, että minullakin on nykyään ympärilläni omaa muumiyhteisöäni, olen vahvistunut puolustamaan omia rajojani ja uskaltanut näyttää myös tunteitani.

Myös Ninni muuttui näkyväksi muumiperheen ystävällisessä ja suvaitsevassa kohtelussa. Et voi koskaan tietää kuinka iso merkitys pienellä ystävällisellä teolla tai ystävällisillä sanoilla voi jollekin toiselle olla. Vahvistetaan me toinen toistemme nähdyksi tulemista täällä! Kiitos minun ”muumiyhteisö”, joka on kohdellut minua ystävällisesti, mikä on auttanut näkyväksi, mutta etenkin nähdyksi tulemisessa. Toivon, että ei tarvitse enää mennä takaisin piiloon ja saan ja voin joku päivä näkyä täysin kokonaisena itsenäni maailmalle!

Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

Minä olen kasvatustaiteilija – ja sinä olet?

Edellisen kerran kirjoittaessani Mielekkään blogiin runoilin, miten kaipaisin solahdusta äitiysfarkkujen ja imetyshuppareiden armolliseen suojaan, pakoon työnhaun armottomuudelta. Enpä olisi uskonut tuolloin, että kaipaukseeni vastattaisiin ja saisin vielä ihailla iltatähteä.

”Kuka sinä olet”,

kuiskaan sipaisten silkkiposkeasi.

”Ou”,

kujerrat vastaukseksi

venyttäen hymysi silmiin asti,

silmiin, joihin kaikki kaikkeuden

vastaukset mahtuvat.

”Kuka minä olen”,

kysyn itseltäni.

En ainakaan sama kuin ennen sinua.

Jokainen syliin annettu lapsi

on kasvattanut äitiyteen uuden kerroksen.

Ja joka kerran

polvet notkollaan nöyryydestä

kiitän pienestä ihmisestä,

koko äitiydestä.”

Samalla kun olen tutustunut uuteen perheenjäseneemme, olen pohtinut. ”Kuka minä nyt olen?” Mihin lokeroon itseni asettelisin? En olekaan enää epätoivoisesti työtä etsivä musiikkipedagogi tai kasvatustieteilijä pohtimassa, minkälaiseen työhön koulutustani voisi soveltaa. Vauva ratkaisi hetkellisesti työttömyysongelman. En oikein tunne olevani samaa joukkoa kotiäitienkään kanssa. Suurin osa ystävistäni, joiden kanssa aikoinaan jaoin kotiäitiyden iloja ja suruja, ovat siirtyneet jo työelämään. Perhekerhoissa ja muskareissa käyvät äidit ovat enimmäkseen vähintään kymmenen vuotta nuorempia kuin minä. Identiteetin kannalta olisi tärkeätä kuulua johonkin porukkaan. Riittäisikö tämä suuri perhe vastaamaan tähän tarpeeseen?

Imetyshuppari ylläni, pienokaista ruokkiessani olen nauttinut vauva-ajan onnenhetkistä ja samalla lukenut Anu Silfbergin kirjoittamaa kirjaa ”Äitikortti”. Silfberg pohtii äitiyden mustaa aukkoa ja sitä, voiko äitiys olla koko identiteetti ja mitä tapahtuu, jos koko minuus muotoutuu äitiyden varaan. Kyllä äitiyteen voi hurahtaa ja äitiyden mustaan aukkoon voi hukkua. Siitä olen Silfbergin kanssa samaa mieltä.

Viiden lapsen äitinä äitiyteni on ollut pitkähkö kasvuprosessi, joka varmasti jatkuu samaa tahtia, kun lapset saavuttavat eri ikävaiheita. Esikoisen aikaan olin epävarma, ylihuolehtiva äiti, jonka hoitolaukusta löytyi varavaatteillekin varavaatteet ja varavaipalle varavaippa. Saatoin jopa imettää työntäessäni rattaita, jotta pikkuisella olisi varmasti hyvä olla, eikä tarvitsisi itkeä. Toisen lapsen aikaan ihmettelin, mikseivät kädet riitä ja miksi joku aina itkee tai kitisee, vaikka kuinka yritän tehdä parhaani. Kolmannen vauvan aikaan olin jo hieman rennompi kuin äitiyden ensiaskelissa. Hyväksyin sen, että kaaosta ei voi täysin hallita, mikä oli luonteelleni suurtakin suurempi haaste. Kun perheessämme oli neljä alle kouluikäistä lasta, aloin olla äitiyden mustassa aukossa jo viimeisiäkin sormenpäitäni myöten. Koko arki pursui äitiyttä ja yritin venyä suorituksiin, joihin minun kaltaiseni ja luonteiseni ihminen ei revennyt. Uupumus oli väistämätön ja jossain määrin kai itsensä kadottaminenkin. En osannut enää edes nukkua. Äitiyden mustaan aukkoon voi varmasti hukkua ilman uupumustakin. Minulle se oli käännekohta, jonka avulla löysin tavan olla enemmän omannäköiseni äiti.

Pikkuhiljaa opin jälleen nukkumaan ja laittamaan myös ympärilleni rajoja, jotka tukivat omaa jaksamistani. Joistakin äitiyden ihanteista jouduin luopumaan, ehkä ne olivatkin epärealistisia. Ylipäätänsä uupumuksen tai tyytymättömyyden juuret löytyvät usein siitä, että ihanneminä ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan. Nukuttuani pahimmat väsymykset pois löysin myös äitinä olemisen rinnalle asioita, jotka olivat olleet ominta minääni ennen lapsia. Kotitöiden lomassa ja pieninä vapaina hetkinä kirjoitin runoja pikkuisille paperilappusille. Välillä soittelin kamarimusiikkia yhdessä viulisti-ystäväni kanssa, joka myös on suurperheen äiti. Näistä pienistä omista tuokioista syntyi myöhemmin runokirja ja konsertti. Ne tuntuivat merkityksellisiltä saavutuksilta, omilta jutuilta, jotka ruuhkaisimpina pikkulapsivuosina olivat suistuneet äitiyden mustaan aukkoon.

Silfberg nostaa kirjassaan esille äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteet ja kritisoi sitä, miten miehille on luontevaa olla isänäkin mukana työelämässä, mutta naisilta edellytetään kotiäitiyttä. Jos olisin mukana työelämässä, minun olisi helppo vastata ”Kuka sinä olet?” -kysymykseen ammatillisesti. Voisin esitellä itseni musiikkipedagogina tai kasvatustieteilijänä. Pakko myöntää, että ammatilliset vahvuudet ovat hautautuneet äitiyden myötä osittain pyykkivuorien ja tiskipinojen alle. Esimerkiksi päivittäiselle tai edes säännölliselle pianonsoiton harjoittelulle ei vain ole aikaa. Kotiäitiyden lomaan on mahtunut joitakin melko pitkiä sijaisuuksia musiikinopetuksen parissa. Olen tuntenut selittämätöntä syvää iloa saadessani taskuuni oman luokan avaimet. Vertauskuvallisesti kaiketi olen avannut reitin ulos äitiyden mustasta aukosta. Tällä hetkellä taskussani on vain kotiavaimet. Ja ne riittävät, koska äitiyden kasvuprosessin myötä olen oppinut olemaan kotiäitinä muutakin kuin äiti.

Vuosien myötä olen oivaltanut, että myös kotiäitinä voin toteuttaa ammatillista kutsuani. Aikoinaan yliopistossa yksi mieliinpainuvista kursseista oli Tapio Puolimatkan kasvatusfilosofian kurssi. Puolimatka herätteli meitä nuoria ajattelemaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Silloin tuumailin, että itsekin haluaisin tehdä elämässäni jotakin sellaista, mikä virittelisi kanssaihmisieni aivot ja sydämen ”ajattelutaajuudelle”. Äitinä saan olla aitiopaikalla ohjaamassa lapsiani pohtimaan elämää ja ihmisenä olemista. Taidan kasvatustieteilyn sijaan olla kasvatustaiteilija, joka pyrkii rohkaisemaan jokaista pesueensa jäsentä etsimään omia vahvuuksiaan ja löytämään sen oman juttunsa. Ehkä siinä olen jotenkin onnistunutkin, sillä perheessämme jokaisella lapsella on ihan oma harrastuksensa. Yksi rakastaa viulunsoittoa, yksi leipoo mielellään, yhden silmät syttyvät nähdessään lätkäkiekon ja yksi potkii kaikkea, mikä muistuttaa jalkapalloa. Harrastusten ohella jokaisella lapsella on omia persoonallisia ominaisuuksia, joista he voivat iloita. Toivon, että he tunnistavat myös heikkoutensa ja hyväksyvät ne osaksi minuuttaan. Täydellinen ei tarvitse olla, jotta voi olla sinut itsensä kanssa. Kasvatustaiteilijana tasapainottelen erilaisten roolieni välillä ja yhdessä perheenjäsenteni kanssa pyrin siihen, että saisimme kukin tämän kodin seinien sisällä kasvaa sellaisiksi, joiksi meidät on luotu.

Mirkka Auvinen

mirkka.auvinen(at)osuuskuntamielekas.fi

Uusista työelämätaidoista, opinto-ohjauksesta ja osa-aikayrittäjyydestä

Mol.fi -nettisivuilta pääsemme lukemaan työpaikkailmoituksia, joita tuntuu löytyvän määrällisesti yhä enemmän myös maakunnissa. Ainakin osittain työntekijäpula saattaa tosiaan olla todellisuutta – ainakin näin subjektiivisesti tarkasteltaessa. Tämä on iloinen asia (mutta vain työnhakijoiden kannalta). Kuitenkin yksittäisten työnhakuilmoitusten vaatimuksia lukiessa, työnhakijan hymy saattaa hyytyä. Erilaisissa Helsingin sanomien työpaikkailmoituksissa, tämä saattaa vielä korostua – työntekijöiltä odotetaan monesti merkittävää määrä erilaisia tietoja ja taitoja. Yhä useammin tässä toivelistassa on mainittu myös vähintäänkin yrittäjämäinen tai yritteliäs asenne, tai sisäinen yrittäjyys. Myös omasta yrittäjyyskokemuksesta voi olla mainitustikin etua.

Ainakin allekirjoittaneesta vaikuttaakin siltä, että vähintäänkin ”yritteliäisyys”, tai usein jo suoraan yrittäjämäisyys, nivoutuu jo osaksi työelämän vaatimia taitoja. Samalla tavalla erilaiset Y-tunnuksen kautta tehtävät keikat, opiskelu NY-yrityksessä tai opiskelijaosuuskunnassa, freenlancer(-mainen) toiminta ja/tai muunlainen osa-aikayrittäjyys, ovat yleistymässä. Tätä kehitystä tukevat uusien työelämätaitojen lisäksi oletettavasti muuttuva työn luonne. Määräaikaiset tai vakituisetkaan työtehtävät tuskin katoavat, mutta yhä useammin niiden väliin ja sivuun voi ilmaantua myös freelancer- tai osa-aikayrittäjyyttä, esimerkiksi osuuskunnassa.

Sanonta ”olen työpaikkojen välissä”, ei ole varmaan koskaan pitänyt näin hyvin paikkaansa kuin nykypäivänä. Silti tämä vaihe ei tarkoita välttämättä ”vain” työnhakua, vaan myös aktiivista osa-aikayrittäjyyttä, opiskelua ja työnhakua. Nykypäivänä erilaiset toiminnot voivat limittyä ja lomittua. Juuri tästä syystä näen, että peruskoulujen, lukioiden ja ammattikoulujen opinto-ohjausresursseja täytyy lisätä mahdollisimman nopeasti. En väitä, etteivätkö laadukkaan opinto-ohjauskoulutuksen saaneet henkilöt hoitaisi tehtäviään hyvin, päinvastoin, mutta nykypäivä lisää valtavasti paineita juuri ohjaustoiminnan resursointiin. Kenen kanssa nuoret voivat jutella ammatillisista toiveistaan, jatko-opintoideoistaan tai siitä, mitä he haluaisivat yleisesti tehdä ”isona”. Kenen kanssa voit puhua siitä, mitä unelmia, arvoja ja tavoitteita sinulla on?

Uuden lain mukaan lukiot tulevat lisäämään yhteistyötä korkeakoulujen kanssa ja hyvä niin. Toivon lisääntyviä opinto-ohjausresursseja myös ammatillisiin oppilaitoksiin. Kannatan myös lämpimästi uusia opinto-ohjaukseen linkitettäviä tavoitteita ns. jälkiohjauksesta, jossa opiskelijoilla olisi mahdollista saada ohjausta, keskustelukaveri ja tarvittaessa myös sparrausta jopa 1-2 vuotta opintojen jälkeen. Lukijasta voi nyt luultavasti tuntua, että nyt kirjoittaja eksyi totaalisesti varsinaisesta aiheestaan, mutta oikeastaan olemme nyt otsikkoni ytimessä. Osaavatko opot, vanhemmat, opettajat ja lähipiirin aikuiset, kannustaa ja ohjata kasvavia nuoriaan nykypäivänä uudella tavalla limittyvän opiskelu-, työelämän ja yrittäjyyden suuntiin? Ja vielä niin, että opiskelija ei stressaa tätä liikaa, vaan näkee tässä kaikessa myös mahdollisuuksia? Luonnollisesti myös terve kriittisyys on paikallaan, mutta itse näen silti enemmän haasteita juuri eräänlaisessa uhkapuheessa.

Edellä mainituista syistä, pidän yrittäjyyskasvatusmaisia oppimisympäristöjä, kuten 4H-yrittäjyys, opiskelijaosuustoiminta, NY-yrittäjyys, Yrityskylä-konsepti tai vaikkapa paikallisesti kehitettyä MiniMikkeli-oppimisympäristöä korkeassa arvossa. Kuten kyllä myös tärkeänä pitämääni talouskasvatusta. Kaikista ei tarvitse tulla yrittäjiä, mutta nämä edellä mainitut yrittäjämäisiä taitoja tukevat oppimisympäristöt, tarjoavat kuitenkin opintojen, tulevien työelämän ja sitten joidenkin kohdalla jopa yrittäjyyden tueksi kiinnostavia opiskelumahdollisuuksia. Eikä mahdollisista samalla itse ansaituista euroistakaan ole luultavasti haittaa. Mutta resursoidaanko edellä mainittuja oppimisympäristöjä & nuoria ohjaavia opettajia/kasvattajia riittävästi? Toivon että toivottavasti lähitulevaisuudessa valmistuva opiskelijaosuuskuntien ohjauskokemuksia käsittelevä väitöskirjani avaa myös tätä kysymystä.

En tule itse yrittäjäperheestä tai -suvusta. Lukion jälkeen suorittamani yo-merkonomitutkinto oli lähimpänä kaupallista alaa/opintoja, mitä olen koskaan ollut. Valitettavasti en tuolloin ymmärtänyt vielä ottaa noiden opintojen monipuolisia opetussisältöjä riittävästi haltuuni. Myöhemmin olen kuitenkin opiskellut voittopuolisesti hyvin humanistisia eri kasvatusalojen opintoja. Sattuman kaupalla olen onneksi päässyt palkkatöihin sellaiseen työpaikkaan, jossa olen pystynyt laajasti kehittämään ja toteuttamaan itseäni. Arvostan työpaikassani myös sitä, että se antaa minulle mahdollisuuden opetella osa-aikayrittäjyyttä Asiantuntijaosuuskunta Mielekkäässä. Tämä on viisasta etenkin siksi, että työskentelen palkkatöissäni osuuskuntayrittäjyyttä sisältävien opintojen parissa.

Nyt toivonkin, että esimerkiksi tämän oman esimerkkini tapaisia kuvauksia välitettäisiin nuorille. Enkä todellakaan itse ollut mitään tähtioppilas, päinvastoin, mutta sain opiskelun ideasta kuitenkin kiinni 20+ -vuotiaana. Opiskelumenneisyys ei siis määritä kenenkään opiskelutulevaisuutta. Toivonkin että me aikuiset välittäisimme nuorille myös tulevaisuuden toivoa/uskoa: Opiskella kannattaa siksi, että pääset tekemään sellaisia asioita, joista olet kiinnostunut.

Et ehkä pääse toteuttamaan esimerkiksi kestävyyteen liittyviä arvojasi jokaisessa työtehtävässäsi, mutta pidemmän päälle liian tutuksi tullut ja suorittava työ, saattaa muuttua raskaaksi. Siksi opinto-ohjaajien, ystävien, vanhempien ja kollegoiden kanssa kannattaa jutella mahdollisimman paljon juuri omista ammatillisista tai yrittäjyyteen liittyvistä toiveistasi. Tästä samasta syystä olisi erinomaista, jos koulujen opo-tunneilla vierailisi laajasti erilaisen opiskelu- ja työtaustan omaavia ihmisiä. Myöhemmin myös kiinnostavia työpaikkoja kannattaa hakea rohkeasti, sillä ”pelkkä” opintotausta antaa enää harvaan työpaikkaan suoraan tarvittavat tiedot ja taidot. Ja etenkin taitopuolta kannattaa kehittää jo opintojen aikana – esimerkiksi mahdollisesti tarjolle tulevissa opiskelijayrittäjyys-mahdollisuuksissa.

Kuten alussa totesin, monissa vakituisissakin työpaikoissa arvotetaan nykyään yrittäjämäistä otetta – tai jopa omaa yrittäjyyskokemusta. Voit päästä tekemään hyvin erilaisia työtehtäviä saman työpaikan sisällä erilaisten projektien ja työtehtävänvaihtojen myötä. Työpaikat, osa-aikayrittäjyys tai opiskelukin ovat tavallaan kuin alustoja, joissa sinulla on mahdollisuus parhaimmillaan kehittää ja toteuttaa itseäsi. Yhä useammin nämä elementit voivat myös limittyä toisiinsa.

Pekka Hytinkoski

pekka.hytinkoski@osuuskuntamielekas.fi

Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: Rohkeuden voima

”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”

Lainaus on ote jo räppiuransa lopettaneen Cheekin Äärirajoille-biisistä. Kun biisi julkaistiin viisi vuotta sitten, en olisi voinut kuvitella, millaisia muutoksia sen sanoma saisi minussa ja elämässäni aikaiseksi. Cheekin musiikki on ollut matkakumppanini tiellä näkyväksi ja toipuessani syömishäiriöstä. Erityisesti tämä Äärirajoille-biisi osoittautui käänteentekeväksi elämälleni. Sen tahtiin muistan myös hyppineeni ja eläytyneeni ”julkisesti” ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka olin aina ollut ulospäin niin pidättyväinen. Jos tiivistän biisin annin yhteen sanaan, se on ROHKEUS! Rohkeus on yhtään liioittelematta pelastanut minut ja tuonut tähän hetkeen ja paikkaan, jossa nyt olen.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että biisi osui elämäntilanteeseeni silloin täydellisesti ja muutti jotain radikaalisti sisimmässäni.

Rohkeus on uskallusta tehdä oikeita asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeus oli viimeinen puuttuva avain, jotta todellinen syömishäiriöstä toipumiseni saattoi käynnistyä. Olin todella pohjalla ja sitkeyttäkin löytyi, mutta ”vääriin” asioihin. Kamppailin tuolloin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, jossa uudet toimintatavat vaativat uskallusta käytännön tekoihin. Minulla oli jo rohkeutta ajatella asioista toisin, mutta ei vielä uskallusta toimia niiden mukaan.

Rohkeus on kontrollista irti päästämistä, uteliaisuutta, tuntemattomaan hyppäämistä ja luottamista siihen, että hyppy saa siivet alleen. Uskallusta tekoihin, jotka ovat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeus on itsensä ja elämän arvostamista. Eli kaikkea sitä, mitä minä siihen asti olin pelännyt ja kokenut uhkana.

Lapsuudesta asti olin rakentanut koko elämäni syömishäiriön ympärille. Siitä luopuminen tuntui pelottavalta, yhtä kuin kuolemalta. Mitä jää jäljelle, kuka olen, mitä haluan? Toisaalta halusin niin kovin tietää, mutta samalla pelkäsin kohdata syömishäiriön alla olevan ihmisen, itseni. Pelkäsin hallinnan ja oman elämän ohjasten menettämistä, vaikka tosiasiassa olin menettänyt ohjakseni jo kauan sitten. Olin jumittunut mukavuusalueelle ja turtunut vallitseviin oloihin muuttuen yhä näkymättömämmäksi. Lopulta pelko tukahdutti unelmat ja oikeastaan koko elämän.

Pelkäsin muutosta, pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kaikesta kurjuudesta huolimatta. Luulin, että vain tarrautumalla syömishäiriööni elämälläni on merkitys. Näin meni siihen asti, kunnes ymmärsin, että ei se ollut koko elämäni! Olin peloissani riippunut oireilussani, ymmärtämättä juuri sen olevan minun ”itsemurhani”. Tarvitsin rohkeutta kohdata tosiasiat ja uskoa parempaan huomiseen! On rohkeutta tasapainotella kapealla nuoralla, jaksaa edetä huterin askelin kohti tuntematonta päämäärää, johon ei vielä pysty nostamaan katsettaan tai jota ei voi vielä nähdä.

Kaikki kokemani oli saanut minut lukittautumaan omaan kuplaani ja kirjaimellisesti neljän seinän sisään. Häpesin kaikkea itsessäni enkä uskaltanut ihmisten ilmoille. Haaveilin ihan normaalista, tavallisesta elämästä, mutta se tuntui aina liikaa pyydetyltä. Halusin iloita, nauraa, puhua, mutta olin vuosikaudet jumissa siinä helvetissä.

”Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.” Pelkät ajatukset ja puheet eivät tosiaan vie mihinkään. Todellista rohkeutta ovat teot, jotka osoittavat sinun olevan tosissasi. Äärirajoille-biisin julkaisun jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa yksin festareille toiseen kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin konkreettisesti kapinoimaan syömishäiriötäni vastaan. Rikoin sen luomia sääntöjä sekä sen luomia oletuksia itsestäni ja siitä, millaista elämäni tulisi olla. Näin rohkeus alkoi tehdä hiljalleen tilaa uudelle. Ne ilon fiilikset ja endorfiinihumala, joita kokemuksestani sain, olivat jotain poikkeuksellista. Aiemmin olin ”humaltunut” vain itseni rääkkäämisestä lenkkipolulla tai syömättömyydestä.

Vuoden alussa syömishäiriöpäivillä lanseerattiin termi paranemisrohkeus. Silloin tajusin, että myös tästä rohkeudesta on kohdallani ollut kyse. Rohkenin päästää irti ja luopua oireilusta, huolimatta hetkellisestä tyhjyyden tunteesta. Merkittävintä kaikista oli kuitenkin rohkeus muutokseen, mikä varmisti ensin elämän ja lopulta sen jatkuvuuden. Aloin muuttaa niitä asioita, jotka pitivät minua oravanpyörässäni, ja kokeilla tilalle uusia toimintamalleja. Vihdoinkin edistyin oikeissa asioissa, mikä mahdollisti myös todellisen muutoksen. Viimein rohkeus alkoi voittaa pelkoa siitä, että jättäisin elämättä ja heittäisin elämäni hukkaan.

Rohkeus on subjektiivista ja rohkea voi olla monin tavoin. Se mikä yhdelle on rohkeaa, voi olla toiselle täysin tavanomaista. Minulle rohkeutta oli pysähtyä, levätä, kuunnella kehoni viestejä, alkaa syödä nälkään, liikkua iloon ja ylipäätään tavoitella minulle tärkeitä asioita. Minussa ei välttämättä ole niin paljon fyysistä rohkeutta, että esimerkiksi hyppäisin benjihypyn, mutta sitäkin enemmän minulla on ollut epävarmuuden sietokykyä ja emotionaalista rohkeutta eli kykyä kohdata kielteisiä tunteita. Sosiaalinen rohkeutenikin on lisääntynyt. Uskallan olla oma itseni ja jopa hölmöillä. Kaikkien ei tarvitse olla rohkeita kaikessa, vaan keskittyä itselle merkityksellisiin tapoihin olla rohkea.

Rohkeaksi voi oppia. Mitään oikotietä siihen ei ole olemassa, vaan rohkeus vaatii työtä ja asennetta. Rohkeus rinnastetaan sisuun ja yhdistetään sekä kärsivällisyyden että kestävyyden hyveisiin, mikä kertonee paljon rohkeuden luonteesta. ”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”. Jos ahdistus eskaloituu muutoksen edessä, jaksa vielä sinnikkäästi, sillä yleensä juuri silloin olet tekemässä läpimurtoasi!

Eniten meitä elämässä rajoittavat pelot ja häpeä. Muiden mielipiteet ja pelko estävät löytämästä sen, mitä haluamme. Ilman rohkeutta kohdata pelkojani en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia. Vain kohtaamalla omat pelkomme ja niiden synnyttämät tunteet, voimme voittaa ne ja vapautua olemaan aidosti sitä, mitä olemme, ja elää sellaista elämää kuin haluamme! Kun pelkonsa kohtaa tarpeeksi usein, alkaa se menettää otettaan ja lopulta menettää valtansa.

Rohkeuttani on koeteltu usein. Mitä pidemmälle olen edennyt matkallani, sitä enemmän olen kuitenkin voinut olla uskollinen omalle itselleni. Sanotaankin, että yleensä rohkeus palkitaan, mutta se ottaa oman aikansa. Vain yrittämisen kautta on myös mahdollisuus onnistua. Kaikesta rohkeudestani sain lopulta palkinnoksi vapauden ja elämän. Jokainen askel toi minua vuosien saatossa lähemmäksi nykyhetkeä. Unelmoitua nykyhetkeä, jolloin kulissit on laskettu, olen vapaa elämään aitona itsenäni, toimimaan koulutukseni mukaisessa ammatissani, näkymään maailmalle ja ennen kaikkea olemaan oman elämäni herra!

Riskienottokin on normaalia ja se, että mennään harhaan. Rohkeutta tässä kohtaa on oppia siitä, korjata suuntaa ja yrittää uudelleen. Aristoteleen Hyve-etiikkakin sanoo ”jotta elämä olisi mielekästä, olisi syytä elää hyvä elämä tai ainakin olisi syytä yrittää”. Elämäni suurimpia ja rohkeampia ponnistuksia on ollutkin kohdata lopulta kaiken kokemani synnyttämä häpeä ja pelot.

”The Fears we don’t face become our limits!” (Robin Sharma) Rohkeus on paras mahdollisuutesi kohti itsellesi mielekästä elämää! Joten miksi et uskaltaisi käyttää sitä!

”Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä”

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

Mielekkäät sivut tulossa!

Tervetuloa Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään sivustoille! Kehitämme parhaillaan entistä mielekkäämpiä sivuja osuuskunnallemme. Ennen niiden valmistumista löydät tietoa Mielekkäästä, palveluistamme, jäsenistämme sekä blogimme vanhasta osoitteesta http://oskmielekas.blogspot.com

Ollaan yhteydessä!

info@osuuskuntamielekas.fi


Jäsenblogi: Beatles, Tähtien sota, Spice Girls, Super Mario Bros – ja Fortnite

Voi olla, että on olemassa vielä nuoria aikuisia, jotka eivät ole toistaiseksi kuulleet Fortnitesta. Mutta käytännössä lähes kaikki peruskoululaisten vanhemmat – ja kohta suurin osa myös heidän vanhemmistaan – ovat kuulleet tästä uudesta nuorten suosikkipelistä.
Globaalin suosion saaneilla elektronisilla/digitaalisilla peleillä on jo yli 45 vuoden historia Pongista esimerkiksi Space Invandersiin, Pacmanista Super Mario Brosiiin ja siitä vaikkapa Doomin kautta Fifasta Counter-Strikeen ja Dota kakkoseen, mutta silti Fortnite on ”teinihysterian” ja digitaalisen pelaaminen toistaiseksi äärimmäisin yhdistelmä. Tämän todistaa jo se, että suosituinta ”Fortnite-matsia” on seurannut Twitch-järjestelmässä 628 tuhatta ihmistä – kyllä, luit oikein. Ja entäs tämä: YouTubessa erilaisia Fortnite-tallennuksia katsotaan nyt kirjoitushetkellä viikossa 25 miljoonan tunnin ajan – ja tämä luku kasvaa kahdeksalla prosentilla viikossa. Ja nämä luvut tulivat siis ”pelkistä” Fortnite-pelin suoratoistoista tai tallenteista (Twitch ja YouTube). 
 
Voidaan luultavasti turvallisesti olettaa, että näin aktiiviset muiden Fortnite-pelien katselijat pelaavat myös itse ainakin saman määrän tuntimääräisesti. Ja kun Fortniten pelihahmojen suosituimmat tanssiliikkeet ovat tulleet jopa meidän keski-ikäisten tietoisuuteen esim. mestarien liigan huippujalkapalloilijoiden tuuletuksina, voidaan todeta, että Fortniten yli eri medioiden valuva suosio on huikea. Eivätkä kaikki Fortnitesta hullaantuneet ole edes aivan nuoria. Esimerkiksi monet suosituimmat YouTuben miljonääriaikuisbloggarit täyttävät feedinsä usein juuri omilla Fortnite-videoillaan. Jossain he ovat voittoisia, joissakin he tunaroivat ja osa on editoituja videoleikkeitä, joita hyödynnetään muissa yhteyksissä.
Niin, totesinko jo, että Fortnite on siis periaatteessa ilmainen peli? Mutta erilaisten asujen, hahmojen, aseiden ja tanssiliikkeiden myynnillä se on tuottanut tänä vuonna jo 1,7 miljardia euroa. Ja jos elokuvien ystävä toteaa tässä, että ”Ha haa, vuoden suosituin elokuva Avengers: Infinity War on tuottanut tähän mennessä hieman yli kaksi miljardia dollaria”, niin on huomioitava myös tämän edellä mainitun elokuvan kustannuskulut, jotka olivat jopa 300 miljoonaa dollaria. Näin puntit jo tasoittuvat. Fortniten menestys ei myöskään rajoitu tähän vuoteen. Viime kesäkuun mittauksen mukaan Fortnitella on 125 miljoonaa pelaajaa, ja tämä luku on kasvussa.
Onko siis ihme, jos kiellät omaa teiniäsi pelaamasta – kunnes löydät hänet seuraavaksi sängystään katsomassa Fortniten YouTube-videoita? Mitä tästä pitäisi sitten ajatella?
Otetaan ensimmäiseksi haasteelliset näkökulmat. Kuten kaikkien asioiden yksipuolinen liikaa tekeminen on pahasta, oli sitten kyse urheilusta, laihduttamisesta, ylensyömisestä, liiallisesta alkoholin käytöstä tai muusta vastaavasta, on myös Fortnite vahingollinen, jos siihen keskittyminen menee liiallisuuksiin. Tässä meidän vanhempien tulee olla tiukkoina, sillä peliaikojen säätelyssä tarvitaan selvästi aikuisten ohjausta. Enkä ota edes kantaa siihen, mikä on sopiva peliaika, sillä tämä asia on aina tilannesidonnainen, mutta ohjausta tässä kuitenkin selvästi tarvitaan. Jos epäilet, että nyt on pelattu liikaa, olet luultavasti oikeassa.
Vanhempana näen asian niin, että suurin haaste on juuri nuoren arjen monimuotoisuuden säilyttämisessä. Mutta jos nuoren elämään mahtuu koulun, nukkumisen ja Fortniten lisäksi myös harrastuksia, ystävien kanssa puuhailua ulkotiloissa ja muuta vastaavaa, myös Fortniten pelaaminen lienee ok. Se on ok etenkin, jos lapsen/teinin oma käytös on (lapsen/teinin skaalassa) suhteellisen tasapainoista.
Toisaalta mitkään wifin äkkisammuttamiset tai sähkötöpselien repäisemiset yhtäkkiä seinästä eivät välttämättä ole parhaimpia pikaratkaisuja, sillä siellä pelissä teininne ovat usein puhumassa ja pelaamassa yhdessä juuri ystäviensä kanssa. Muutenkin peli-immersion äkkikatkaisu on luultavasti samanlainen kokemus kuin sinut vedettäisiin keskiyöllä sängystäsi suoraan tärkeään työpalaveriin. Ainakin omien kokemuksieni perusteella tällainen pikamanööveri ei ainakaan auta, mikä on selvinnyt viimeistään siinä vaiheessa, kun olen käynyt asiaa lasten kanssa myöhemmin läpi. Toki jokin raja täytyy vetää, mutta myös aikuisen kannattaa säilyttää kohtuullisen sivistynyt toimintamalli – etenkin, jos hän odottaa lapseltaan vastaavaa.
Olet saattanut ehkä kuulla armaan lapsesi pelaavan Fortniteä ja puhuvan sujuvasti myös kansainvälisten pelikaveriensa kanssa englantia. Se sujuu yllättävän hyvin, vai mitä? Tämä on hyvin yleinen ilmiö ainakin oman tuttavapiirini havainnoinnissa. Peliä voidaan pelata myös eri kokoisissa omissa ryhmissä, ja tämä jos mikä vaatii myös johtamis-, organisointi- ja ryhmätyötaitoja. Parhaimmillaan kaveriporukan kanssa koordinoitu toiminta on epäilemättä myös A-luokan kaverijohtajuuden harjoittelua, mistä tulee luultavasti olemaan nuorille hyötyä myöhemmin jatko-opinnoissa ja työelämässä. 
 
Sitten lopuksi muistellaan meidän aikuisten omaa nuoruutta… Olitko sinä nuorena innostunut jostain asiasta? Jalkapallosta, jääkiekkojoukkueesta, Messistä, E.T.stä, Leonardo di Capriosta tai uudesta videokonsolista? Mistä vain? Muistatko, miten paljon se tuotti sinulle iloa? Lähditkö aina nuorena itse reippailemaan ulos heti ensikäskyllä marraskuisen synkkenevän illan vesisateeseen? Jos tuntuu nimittäin siltä, että teini pelaa liikaa, hän saattaa todella tehdä näin. Keskustele silloin aluksi hänen kanssaan kaikessa rauhassa asiasta ja tee vasta sitten omat ratkaisusi. Tämän jälkeen voi olla hyvä idea jutella myös nuoren kaveripiirin vanhempien kanssa.
Mutta ainakin itse muistan vielä hyvin teinivuosiltani, kun katsoimme viikonloppuisin ystävieni kanssa elokuvia illasta aamuyöhön. Tai kun pelasin jopa kesälomalla toisinaan päiväkausia tietokonepelejä. Silti harrastin muitakin juttuja ja minusta tuli nähdäkseni aivan riittävän hyvä ja yhteiskuntakelpoinen aikuinen. Olkaamme siis tarvittaessa rohkeasti aikuisia, mutta muistetaan myös, että muiden olosuhteiden ollessa perushyvin tästäkin nuorisovillityksestä vielä selvitään. 
 
– Pekka Hytinkoski

Lähteitä: