Tänään töissä: Luottamus on tunne, joka rakennetaan ja tuhotaan teoilla

Luottamuksesta kirjoitetaan paljon varsinkin esimiehille suunnatuissa julkaisuissa. Tässä on yksi tositarina työntekijän näkökulmasta.

Vastaperustetun yrityksen vastuulliseen asiantuntijatehtävään palkatun työntekijän työsuhde oli alkanut tammikuussa. Aikavälillä helmikuu–syyskuu työntekijä lähetti työnantajalleen muun muassa tällaisia viestejä:

5.2. ”Haluan vähitellen saada palkan työstäni, jonka työmäärä ei todellisuudessa ole mahtunut mihinkään työaikojen normaaleihin rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että teen töitä omalla kustannuksellani: minulle ei kukaan maksa nyt palkkaa. Ellei privaattitalouteni olisi kunnossa, millä eläisin ja maksaisin laskuni?”

9.2. ”Olen pahoillani, mutta minun kärsivällisyyteni alkaa olla loppu. Ellei näitä raha-asioita saada pian kuntoon, en voi jatkaa.”

13.9. ”Saisinko piakkoin ehdotuksesi viime kevään ylitöiden hoitamisesta. Toukokuun puoliväliin mennessä kertyy 20 viikkoa, viikkotuntimäärä keskimäärin liki 70. Normaali työviikko 37,5 tuntia, viikoittain ylitöitä yli 30 tuntia. Siitä tulee 20 viikossa yli 600 tuntia yli, eli 4 kuukauden ylityöt.”

15.9. ”Kerrotko ystävällisesti aikataulun ja toimintatavan tuon ylläolevan (selitys lukijalle: ylitöiden korvaamisen) selvittämiseksi.”

16.9. ”Omalta osaltani alkaa olla ratkaisujen aika. (…) Työsopimusta ei ole, ei myöskään selvyyttä palkan perusteesta. (…) Kysymys minun puoleltani on luottamuksesta ja siitä, että voin tehdä työni tyytyväisin mielin. Olen mielestäni ollut luotettava työnantajani suuntaan – kuten olen mielestäni ollut luotettava moneen muuhunkin suuntaan. Mutta hulluhan olen, jos jatkan saamatta vastaavaa kohtelua takaisin.”

Mitä luottamus työssä oikeastaan tarkoittaa? Monelle varmastikin lupausten pitämistä, sovittujen asioiden hoitamista, vastuunsa kantamista, avoimuutta, rehellisyyttä, totuudenmukaisuutta.

Luottamusta mitataan yleensä teoilla, mutta pohjimmiltaan se lienee tunne. Minä luotan siihen, että sinä välität minusta työntekijänä tai työkaverina sen verran, että olet minua kohtaan vilpitön ja hoidat oman osuutesi ilman, että yrität käyttää minua hyväksesi ja pimittää minulta jotain olennaista.

Jotta työnantaja voisi välittää työntekijästä, työnantajan pitäisi tuntea hänet sekä arvostaa ja kunnioittaa häntä. Jotta voisi tuntea toisen, häneen pitäisi tutustua ja varata aidoille tapaamisille kiireetöntä (työ)aikaa.

Työntekijä kertoo: ”Me taisimme tavata työnantajan kanssa ensimmäisen kerran edellisen vuoden elokuussa. Silloin neuvoteltiin asiantuntijapalvelun siirtymisestä uuden yrityksen hallintaan.”

”Seuraavan kerran tapasimme yhteisessä pöydässä työnantajani kanssa kai vasta seuraavan vuoden maaliskuussa, kun olin tehnyt töitä kolme kuukautta ilman työsopimusta. Palkanmaksukin oli siis unohtunut pariksi kuukaudeksi. Yhteydenpitoa hoidettiin sähköpostitse ja puhelinsoitoilla – sen verran kuin ehdittiin.”

”Minuun kyllä luotettiin ja minulla oli vapautta, joka muistutti mielestäni välinpitämättömyyttä. Työnantajani unohteli paitsi minulle lupaamaansa, myös sellaista, mikä olisi pitänyt hoitaa ulkopuolisten suuntaan. Pestini oli pirullinen: oman tehtäväni ohessa olin verkostojeni vuoksi auttamassa alkuun monia yhteistyökuvioita, joista työnantajani hyötyi. Muistuttamisesta ja huolehtimista tuli minulle arkipäivää. Jokaisesta sovitusta tulospalkkiostakin jouduin huomauttamaan – yksi palkkio tuli vuoden myöhässä.”

Voiko ilman luottamusta voida töissä hyvin? Väitän, että ei voi.

Työ koostuu ketjuista ja riippuvuussuhteista, sillä kukaan ei tee työtään täysin yksin. Mitä enemmän on toisesta riippuvainen – taloudellisesti, päätöksenteossa, työvaiheiden etenemisessä, työn laadussa ja valmistumisessa – sitä varmemmin voi huonosti, jos luottamus säröilee. Tiettyyn pisteeseen saakka olettaa, toivoo ja uskoo parasta, sen jälkeen varautuu pettymään tai pahimpaan. Sellainen kuormittaa.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa siitä, miksi työssä uupuminen ja ylikuormittuminen kuuluvat työnantajan ja koko työyhteisön vastuulle ja mitä työuupumuksen ehkäisemiseksi voidaan yhdessä tehdä. Blogissa lainatun työntekijän tarina liittyy kirjaprojektiini. Edellinen blogini käsitteli vastuita: Kun työ uuvuttaa ja sairastuttaa, työnantaja kantaa vastuun

Merja Karjalainen

merja.karjalainen@gmail.com

Käsittelen blogikirjoituksissani työelämää ja varsinkin työturvallisuutta ja työhyvinvointia, jotka ovat minulle toimittajana tuttuja aihepiirejä. Työskentelin kymmenen vuotta Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä, ensin lehden toimituspäällikkönä Työterveyslaitoksessa ja sen jälkeen päätoimittajana pienessä kustantamossa, jonne sain pelastettua lakkautusuhan alla olleen TTT-lehden. Muinaiselta koulutukseltani olen maisteri ja aineenopettaja, jonka (aikakaus)lehdistö vei mukanaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Nyt opiskelen työyhteisöpedagogiksi Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Kirjoituksiani löydät myös LinkedIn:stä.

Jäsenblogi: Rohkeuden voima

”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa”

Lainaus on ote jo räppiuransa lopettaneen Cheekin Äärirajoille-biisistä. Kun biisi julkaistiin viisi vuotta sitten, en olisi voinut kuvitella, millaisia muutoksia sen sanoma saisi minussa ja elämässäni aikaiseksi. Cheekin musiikki on ollut matkakumppanini tiellä näkyväksi ja toipuessani syömishäiriöstä. Erityisesti tämä Äärirajoille-biisi osoittautui käänteentekeväksi elämälleni. Sen tahtiin muistan myös hyppineeni ja eläytyneeni ”julkisesti” ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka olin aina ollut ulospäin niin pidättyväinen. Jos tiivistän biisin annin yhteen sanaan, se on ROHKEUS! Rohkeus on yhtään liioittelematta pelastanut minut ja tuonut tähän hetkeen ja paikkaan, jossa nyt olen.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että biisi osui elämäntilanteeseeni silloin täydellisesti ja muutti jotain radikaalisti sisimmässäni.

Rohkeus on uskallusta tehdä oikeita asioita pelosta ja epävarmuudesta huolimatta. Rohkeus oli viimeinen puuttuva avain, jotta todellinen syömishäiriöstä toipumiseni saattoi käynnistyä. Olin todella pohjalla ja sitkeyttäkin löytyi, mutta ”vääriin” asioihin. Kamppailin tuolloin syömishäiriöni kanssa vaiheessa, jossa uudet toimintatavat vaativat uskallusta käytännön tekoihin. Minulla oli jo rohkeutta ajatella asioista toisin, mutta ei vielä uskallusta toimia niiden mukaan.

Rohkeus on kontrollista irti päästämistä, uteliaisuutta, tuntemattomaan hyppäämistä ja luottamista siihen, että hyppy saa siivet alleen. Uskallusta tekoihin, jotka ovat tuntuneet mahdottomilta. Rohkeus on itsensä ja elämän arvostamista. Eli kaikkea sitä, mitä minä siihen asti olin pelännyt ja kokenut uhkana.

Lapsuudesta asti olin rakentanut koko elämäni syömishäiriön ympärille. Siitä luopuminen tuntui pelottavalta, yhtä kuin kuolemalta. Mitä jää jäljelle, kuka olen, mitä haluan? Toisaalta halusin niin kovin tietää, mutta samalla pelkäsin kohdata syömishäiriön alla olevan ihmisen, itseni. Pelkäsin hallinnan ja oman elämän ohjasten menettämistä, vaikka tosiasiassa olin menettänyt ohjakseni jo kauan sitten. Olin jumittunut mukavuusalueelle ja turtunut vallitseviin oloihin muuttuen yhä näkymättömämmäksi. Lopulta pelko tukahdutti unelmat ja oikeastaan koko elämän.

Pelkäsin muutosta, pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kaikesta kurjuudesta huolimatta. Luulin, että vain tarrautumalla syömishäiriööni elämälläni on merkitys. Näin meni siihen asti, kunnes ymmärsin, että ei se ollut koko elämäni! Olin peloissani riippunut oireilussani, ymmärtämättä juuri sen olevan minun ”itsemurhani”. Tarvitsin rohkeutta kohdata tosiasiat ja uskoa parempaan huomiseen! On rohkeutta tasapainotella kapealla nuoralla, jaksaa edetä huterin askelin kohti tuntematonta päämäärää, johon ei vielä pysty nostamaan katsettaan tai jota ei voi vielä nähdä.

Kaikki kokemani oli saanut minut lukittautumaan omaan kuplaani ja kirjaimellisesti neljän seinän sisään. Häpesin kaikkea itsessäni enkä uskaltanut ihmisten ilmoille. Haaveilin ihan normaalista, tavallisesta elämästä, mutta se tuntui aina liikaa pyydetyltä. Halusin iloita, nauraa, puhua, mutta olin vuosikaudet jumissa siinä helvetissä.

”Rohkeuden korkein taso on rohkeus toimia – ja rohkeus kantaa vastuu niistä.” Pelkät ajatukset ja puheet eivät tosiaan vie mihinkään. Todellista rohkeutta ovat teot, jotka osoittavat sinun olevan tosissasi. Äärirajoille-biisin julkaisun jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa yksin festareille toiseen kaupunkiin. Ensimmäistä kertaa rohkaistuin konkreettisesti kapinoimaan syömishäiriötäni vastaan. Rikoin sen luomia sääntöjä sekä sen luomia oletuksia itsestäni ja siitä, millaista elämäni tulisi olla. Näin rohkeus alkoi tehdä hiljalleen tilaa uudelle. Ne ilon fiilikset ja endorfiinihumala, joita kokemuksestani sain, olivat jotain poikkeuksellista. Aiemmin olin ”humaltunut” vain itseni rääkkäämisestä lenkkipolulla tai syömättömyydestä.

Vuoden alussa syömishäiriöpäivillä lanseerattiin termi paranemisrohkeus. Silloin tajusin, että myös tästä rohkeudesta on kohdallani ollut kyse. Rohkenin päästää irti ja luopua oireilusta, huolimatta hetkellisestä tyhjyyden tunteesta. Merkittävintä kaikista oli kuitenkin rohkeus muutokseen, mikä varmisti ensin elämän ja lopulta sen jatkuvuuden. Aloin muuttaa niitä asioita, jotka pitivät minua oravanpyörässäni, ja kokeilla tilalle uusia toimintamalleja. Vihdoinkin edistyin oikeissa asioissa, mikä mahdollisti myös todellisen muutoksen. Viimein rohkeus alkoi voittaa pelkoa siitä, että jättäisin elämättä ja heittäisin elämäni hukkaan.

Rohkeus on subjektiivista ja rohkea voi olla monin tavoin. Se mikä yhdelle on rohkeaa, voi olla toiselle täysin tavanomaista. Minulle rohkeutta oli pysähtyä, levätä, kuunnella kehoni viestejä, alkaa syödä nälkään, liikkua iloon ja ylipäätään tavoitella minulle tärkeitä asioita. Minussa ei välttämättä ole niin paljon fyysistä rohkeutta, että esimerkiksi hyppäisin benjihypyn, mutta sitäkin enemmän minulla on ollut epävarmuuden sietokykyä ja emotionaalista rohkeutta eli kykyä kohdata kielteisiä tunteita. Sosiaalinen rohkeutenikin on lisääntynyt. Uskallan olla oma itseni ja jopa hölmöillä. Kaikkien ei tarvitse olla rohkeita kaikessa, vaan keskittyä itselle merkityksellisiin tapoihin olla rohkea.

Rohkeaksi voi oppia. Mitään oikotietä siihen ei ole olemassa, vaan rohkeus vaatii työtä ja asennetta. Rohkeus rinnastetaan sisuun ja yhdistetään sekä kärsivällisyyden että kestävyyden hyveisiin, mikä kertonee paljon rohkeuden luonteesta. ”Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta”. Jos ahdistus eskaloituu muutoksen edessä, jaksa vielä sinnikkäästi, sillä yleensä juuri silloin olet tekemässä läpimurtoasi!

Eniten meitä elämässä rajoittavat pelot ja häpeä. Muiden mielipiteet ja pelko estävät löytämästä sen, mitä haluamme. Ilman rohkeutta kohdata pelkojani en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia. Vain kohtaamalla omat pelkomme ja niiden synnyttämät tunteet, voimme voittaa ne ja vapautua olemaan aidosti sitä, mitä olemme, ja elää sellaista elämää kuin haluamme! Kun pelkonsa kohtaa tarpeeksi usein, alkaa se menettää otettaan ja lopulta menettää valtansa.

Rohkeuttani on koeteltu usein. Mitä pidemmälle olen edennyt matkallani, sitä enemmän olen kuitenkin voinut olla uskollinen omalle itselleni. Sanotaankin, että yleensä rohkeus palkitaan, mutta se ottaa oman aikansa. Vain yrittämisen kautta on myös mahdollisuus onnistua. Kaikesta rohkeudestani sain lopulta palkinnoksi vapauden ja elämän. Jokainen askel toi minua vuosien saatossa lähemmäksi nykyhetkeä. Unelmoitua nykyhetkeä, jolloin kulissit on laskettu, olen vapaa elämään aitona itsenäni, toimimaan koulutukseni mukaisessa ammatissani, näkymään maailmalle ja ennen kaikkea olemaan oman elämäni herra!

Riskienottokin on normaalia ja se, että mennään harhaan. Rohkeutta tässä kohtaa on oppia siitä, korjata suuntaa ja yrittää uudelleen. Aristoteleen Hyve-etiikkakin sanoo ”jotta elämä olisi mielekästä, olisi syytä elää hyvä elämä tai ainakin olisi syytä yrittää”. Elämäni suurimpia ja rohkeampia ponnistuksia on ollutkin kohdata lopulta kaiken kokemani synnyttämä häpeä ja pelot.

”The Fears we don’t face become our limits!” (Robin Sharma) Rohkeus on paras mahdollisuutesi kohti itsellesi mielekästä elämää! Joten miksi et uskaltaisi käyttää sitä!

”Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä”

– Johanna Rapo

johanna.rapo@osuuskuntamielekas.fi

 

Mielekkäät sivut tulossa!

Tervetuloa Asiantuntijaosuuskunta Mielekkään sivustoille! Kehitämme parhaillaan entistä mielekkäämpiä sivuja osuuskunnallemme. Ennen niiden valmistumista löydät tietoa Mielekkäästä, palveluistamme, jäsenistämme sekä blogimme vanhasta osoitteesta http://oskmielekas.blogspot.com

Ollaan yhteydessä!

info@osuuskuntamielekas.fi


Jäsenblogi: Beatles, Tähtien sota, Spice Girls, Super Mario Bros – ja Fortnite

Voi olla, että on olemassa vielä nuoria aikuisia, jotka eivät ole toistaiseksi kuulleet Fortnitesta. Mutta käytännössä lähes kaikki peruskoululaisten vanhemmat – ja kohta suurin osa myös heidän vanhemmistaan – ovat kuulleet tästä uudesta nuorten suosikkipelistä.
Globaalin suosion saaneilla elektronisilla/digitaalisilla peleillä on jo yli 45 vuoden historia Pongista esimerkiksi Space Invandersiin, Pacmanista Super Mario Brosiiin ja siitä vaikkapa Doomin kautta Fifasta Counter-Strikeen ja Dota kakkoseen, mutta silti Fortnite on ”teinihysterian” ja digitaalisen pelaaminen toistaiseksi äärimmäisin yhdistelmä. Tämän todistaa jo se, että suosituinta ”Fortnite-matsia” on seurannut Twitch-järjestelmässä 628 tuhatta ihmistä – kyllä, luit oikein. Ja entäs tämä: YouTubessa erilaisia Fortnite-tallennuksia katsotaan nyt kirjoitushetkellä viikossa 25 miljoonan tunnin ajan – ja tämä luku kasvaa kahdeksalla prosentilla viikossa. Ja nämä luvut tulivat siis ”pelkistä” Fortnite-pelin suoratoistoista tai tallenteista (Twitch ja YouTube). 
 
Voidaan luultavasti turvallisesti olettaa, että näin aktiiviset muiden Fortnite-pelien katselijat pelaavat myös itse ainakin saman määrän tuntimääräisesti. Ja kun Fortniten pelihahmojen suosituimmat tanssiliikkeet ovat tulleet jopa meidän keski-ikäisten tietoisuuteen esim. mestarien liigan huippujalkapalloilijoiden tuuletuksina, voidaan todeta, että Fortniten yli eri medioiden valuva suosio on huikea. Eivätkä kaikki Fortnitesta hullaantuneet ole edes aivan nuoria. Esimerkiksi monet suosituimmat YouTuben miljonääriaikuisbloggarit täyttävät feedinsä usein juuri omilla Fortnite-videoillaan. Jossain he ovat voittoisia, joissakin he tunaroivat ja osa on editoituja videoleikkeitä, joita hyödynnetään muissa yhteyksissä.
Niin, totesinko jo, että Fortnite on siis periaatteessa ilmainen peli? Mutta erilaisten asujen, hahmojen, aseiden ja tanssiliikkeiden myynnillä se on tuottanut tänä vuonna jo 1,7 miljardia euroa. Ja jos elokuvien ystävä toteaa tässä, että ”Ha haa, vuoden suosituin elokuva Avengers: Infinity War on tuottanut tähän mennessä hieman yli kaksi miljardia dollaria”, niin on huomioitava myös tämän edellä mainitun elokuvan kustannuskulut, jotka olivat jopa 300 miljoonaa dollaria. Näin puntit jo tasoittuvat. Fortniten menestys ei myöskään rajoitu tähän vuoteen. Viime kesäkuun mittauksen mukaan Fortnitella on 125 miljoonaa pelaajaa, ja tämä luku on kasvussa.
Onko siis ihme, jos kiellät omaa teiniäsi pelaamasta – kunnes löydät hänet seuraavaksi sängystään katsomassa Fortniten YouTube-videoita? Mitä tästä pitäisi sitten ajatella?
Otetaan ensimmäiseksi haasteelliset näkökulmat. Kuten kaikkien asioiden yksipuolinen liikaa tekeminen on pahasta, oli sitten kyse urheilusta, laihduttamisesta, ylensyömisestä, liiallisesta alkoholin käytöstä tai muusta vastaavasta, on myös Fortnite vahingollinen, jos siihen keskittyminen menee liiallisuuksiin. Tässä meidän vanhempien tulee olla tiukkoina, sillä peliaikojen säätelyssä tarvitaan selvästi aikuisten ohjausta. Enkä ota edes kantaa siihen, mikä on sopiva peliaika, sillä tämä asia on aina tilannesidonnainen, mutta ohjausta tässä kuitenkin selvästi tarvitaan. Jos epäilet, että nyt on pelattu liikaa, olet luultavasti oikeassa.
Vanhempana näen asian niin, että suurin haaste on juuri nuoren arjen monimuotoisuuden säilyttämisessä. Mutta jos nuoren elämään mahtuu koulun, nukkumisen ja Fortniten lisäksi myös harrastuksia, ystävien kanssa puuhailua ulkotiloissa ja muuta vastaavaa, myös Fortniten pelaaminen lienee ok. Se on ok etenkin, jos lapsen/teinin oma käytös on (lapsen/teinin skaalassa) suhteellisen tasapainoista.
Toisaalta mitkään wifin äkkisammuttamiset tai sähkötöpselien repäisemiset yhtäkkiä seinästä eivät välttämättä ole parhaimpia pikaratkaisuja, sillä siellä pelissä teininne ovat usein puhumassa ja pelaamassa yhdessä juuri ystäviensä kanssa. Muutenkin peli-immersion äkkikatkaisu on luultavasti samanlainen kokemus kuin sinut vedettäisiin keskiyöllä sängystäsi suoraan tärkeään työpalaveriin. Ainakin omien kokemuksieni perusteella tällainen pikamanööveri ei ainakaan auta, mikä on selvinnyt viimeistään siinä vaiheessa, kun olen käynyt asiaa lasten kanssa myöhemmin läpi. Toki jokin raja täytyy vetää, mutta myös aikuisen kannattaa säilyttää kohtuullisen sivistynyt toimintamalli – etenkin, jos hän odottaa lapseltaan vastaavaa.
Olet saattanut ehkä kuulla armaan lapsesi pelaavan Fortniteä ja puhuvan sujuvasti myös kansainvälisten pelikaveriensa kanssa englantia. Se sujuu yllättävän hyvin, vai mitä? Tämä on hyvin yleinen ilmiö ainakin oman tuttavapiirini havainnoinnissa. Peliä voidaan pelata myös eri kokoisissa omissa ryhmissä, ja tämä jos mikä vaatii myös johtamis-, organisointi- ja ryhmätyötaitoja. Parhaimmillaan kaveriporukan kanssa koordinoitu toiminta on epäilemättä myös A-luokan kaverijohtajuuden harjoittelua, mistä tulee luultavasti olemaan nuorille hyötyä myöhemmin jatko-opinnoissa ja työelämässä. 
 
Sitten lopuksi muistellaan meidän aikuisten omaa nuoruutta… Olitko sinä nuorena innostunut jostain asiasta? Jalkapallosta, jääkiekkojoukkueesta, Messistä, E.T.stä, Leonardo di Capriosta tai uudesta videokonsolista? Mistä vain? Muistatko, miten paljon se tuotti sinulle iloa? Lähditkö aina nuorena itse reippailemaan ulos heti ensikäskyllä marraskuisen synkkenevän illan vesisateeseen? Jos tuntuu nimittäin siltä, että teini pelaa liikaa, hän saattaa todella tehdä näin. Keskustele silloin aluksi hänen kanssaan kaikessa rauhassa asiasta ja tee vasta sitten omat ratkaisusi. Tämän jälkeen voi olla hyvä idea jutella myös nuoren kaveripiirin vanhempien kanssa.
Mutta ainakin itse muistan vielä hyvin teinivuosiltani, kun katsoimme viikonloppuisin ystävieni kanssa elokuvia illasta aamuyöhön. Tai kun pelasin jopa kesälomalla toisinaan päiväkausia tietokonepelejä. Silti harrastin muitakin juttuja ja minusta tuli nähdäkseni aivan riittävän hyvä ja yhteiskuntakelpoinen aikuinen. Olkaamme siis tarvittaessa rohkeasti aikuisia, mutta muistetaan myös, että muiden olosuhteiden ollessa perushyvin tästäkin nuorisovillityksestä vielä selvitään. 
 
– Pekka Hytinkoski

Lähteitä: